Uutisankkuri Marjukka Havumäki oli 39 vuotta töissä Ylellä – jäi eläkkeelle etuajassa: ”Viimeiset viisi vuotta olivat raskaimpia”
Viime aikoina Marjukka Havumäki on joutunut tekemisiin elämän rajallisuuden kanssa sekä odotetusti että täysin yllättäen. Surun vastapainoksi hiljattain eläkkeelle jääneen uutisankkurin elämässä on nyt myös uudenlaista vapautta ja aikaa uusille kokemuksille.
Omat murheeni ovat lopulta aika pieniä.” Niin toimittaja ja uutisankkuri Marjukka Havumäki ajatteli usein, kun kohtasi työssään kauheuksia.
Uutistoimittajana hän käsitteli esimerkiksi Estonian uppoamista, terrori-iskuja WTC-torneihin ja Kaakkois-Aasian tsunamia. Toki työhön mahtui myös paljon muuta. Marjukka selosti muun muassa Linnan juhlia, presidenttien hautajaisia, kuninkaallisten häitä ja Charles III:n kruunajaisia.
Lokakuussa 39-vuotinen ura Ylen uutistoimituksessa päättyi. Marjukka jäi eläkkeelle.
”Viisi viime vuotta olivat raskaimpia. Kriisien keskellä ei ole ollut lainkaan hengähdystaukoa: koronavuodet, Venäjän sota Ukrainassa, Lähi-itä….”
Työn raskautta lisäsivät Ylen muutosneuvottelut, joissa henkilöstö väheni yli kolmellasadalla ihmisellä. Myös uutistoimituksen henkilöstöä karsittiin.
Marjukka otti vastaan eläkekannustimen ja jäi eläkkeelle hieman etuajassa. Hän iloitsee siitä, että pystyi osaltaan pienentämään irtisanomistarvetta.
Pitkän uran aikanakaan Marjukka ei turtunut muiden kärsimykselle.
”Esimerkiksi kuvat sota-alueilta tuntuvat aina yhtä surullisilta, samoin nuorten auto-onnettomuudet. Uutistenlukijalla on asiallinen rooli, mutta toivottavasti minusta on välittynyt myös lämpöä.”
Eniten Marjukka iloitsi, kun sai uutisoida positiivisesta kehityksestä, esimerkiksi toukokuussa Kiinan päästövähennyksistä.
”On ihanaa, jos uutisissa joskus on pilkahdus valosta.”
Valonpilkahduksia on todella tarvittu.
”Kulunut vuosi on ollut elämäni raskain”, Marjukka sanoo.
Muutosneuvottelujen keskellä Marjukka kohtasi henkilökohtaisia menetyksiä.
Tammikuussa Marjukan isä kuoli lähes 92-vuotiaana. Isän kunto oli jo pitkään heikentynyt ja liikkuminen käynyt kömpelöksi. Marjukka ehti vierailuillaan miettiä moneen kertaan, jäisikö tapaaminen viimeiseksi.
”Kun olimme siskoni kanssa laskemassa uurnaa, kuoleman lopullisuus pysäytti. Siihen liittyy paljon haikeutta ja surua, vaikka kuolema tuossa iässä tuntuukin luonnolliselta.”
Eniten Marjukka kantaa huolta 92-vuotiaan äitinsä pärjäämisestä. Puolisonsa kuoltua tämä asuu Jyväskylässä yksin.
Vähän aikaa sitten Marjukka menetti myös ystävänsä pyöräilyonnettomuudessa.
”Ystävä oli terve ja elinvoimainen, ja kuolema tuli täysin yllättäen. Olen saanut paljon muistutuksia siitä, miten arvaamatonta elämä on. Siksi sitä on turha suunnitella liian pitkälle.”
”Uutisankkurille ikäkin tuo vain uskottavuutta.”
Itsenäinen, rauhallinen, oikeudentuntoinen.
Niin Marjukka kuvailee itseään.
Jyväskylässä vuonna 1961 syntynyt Marjukka oli pitkään poliisi-isän ja sairaanhoidonopettajaäidin ainoa lapsi. Kun hän oli kymmenvuotias, syntyi pikkusisko.
Lukion jälkeen Marjukka muutti Turkuun opiskelemaan äidinkielen opettajaksi. Turusta löytyi myös elämänkumppani, joka on halunnut pysyä poissa julkisuudesta.
Opiskeluaikana Marjukka kiinnostui viestinnästä. Vuonna 1985 hän pääsi kesätoimittajaksi Ylen aluetoimitukseen radioon ja seuraavana kesänä tv-uutisiin. Siellä työskenteli vahvoja persoonia ja legendaarisia toimittajia, esimerkiksi Arvi Lind, Eva Polttila ja Kari Toivonen.
Esiintymiskouluttaja sanoi Marjukalle, että olet menossa tosi kovaan paikkaan. Kesän jälkeen hän tajusi, mistä kouluttaja oli puhunut.
”Toimituksessa oli tyyppejä, jotka olivat olleet perustamassa tv-uutisia. He olivat hyvin ylpeitä tuotteestaan. Minut kuitenkin otettiin hyvin mukaan.”
Valmistumisensa jälkeen Marjukka sai vakituisen paikan Ylen uutistoimituksesta.
”Siitä tuli minun toimittajakouluni. Sain oppia konkareilta. Eva Polttilalta opin, ettei ole huono asia, jos katsoja näkee, että uutisankkuriakin liikuttaa. Katsoja ei kuitenkaan saa joutua jännittämään, pysyykö ankkuri kasassa.”
Vielä 1980-luvulla uutisissa keskityttiin talouteen, politiikkaan ja ulkomaanuutisiin, Marjukka sanoo. Myöhemmin mukaan tuli enemmän sosiaali- ja terveysaiheita.
”On tärkeää nostaa niitä keskusteluun. Kunnioitan suuresti sitä, jos joku on valmis kertomaan omasta elämästään ja rohkaisee muitakin puhumaan.”
Marjukan mieleen on jäänyt esimerkiksi mies, joka kertoi vaimonsa Alzheimerin taudista.
Kun Marjukka vieraili uutistoimittajana parin kotona, hän kiinnitti huomiota erikoiseen yksityiskohtaan: talon kaikki peilit oli peitetty lakanoilla. Naisen aviomies teki niin, koska vaimo oli peilin nähdessään aina vihastunut, että siitä näkyvällä naisella oli hänen vaatteensa.
”Miehen suru oli suuri, kun vaimo oli aivan muissa maailmoissa. Työssä on ollut paljon tällaisia unohtumattomia kohtaamisia, joista kaikki eivät suinkaan liity julkkiksiin.”
Marjukka iloitsee siitä, että puoli yhdeksän uutiset ovat säilyttäneet suosionsa. Se kertoo hänen mukaansa siitä, että tarve kollektiiviseen kokemiseen ja kriittiseen journalismiin ei ole kadonnut, vaikka valeuutiset leviävät ja kansa jakautuu.
”Ihmisille tuo ehkä lohtua se, että maailman myllerrysten keskellä uutisankkurina on tuttu hahmo, joka pysyy aika samannäköisenä vuodesta toiseen. Uutisankkurille ikäkin tuo vain uskottavuutta.”¨
Marjukka pitää tiiviisti yhteyttä aikuisiin lapsiinsa, 34-vuotiaaseen Kalleen ja 29-vuotiaaseen Rosaan. Kalle tunnetaan räppäri MC Koona ja radiotoimittajana, Rosa on valmistunut liikunnan yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja työskentelee HR-tehtävissä.
”Olen joskus miettinyt, natsaavatko luonteemme erityisen hyvin vai onko meidät hitsannut yhteen se, että perheessämme on erityislapsi. Sen vuoksi olimme aikoinaan perhevalmennuksissakin.”
Kallella on Williamsin oireyhtymänä tunnettu kehitysvamma, jota ei huomattu heti syntymän jälkeen. Hänen ensimmäisen vuotensa aikana Marjukka kuitenkin mietti, miksi Kallen sydämestä kuului sivuääniä, kehosta puuttui jämäkkyyttä ja silmät karsastivat.
Siksi Marjukalle oli oikeastaan helpotus, kun Kalle puolitoistavuotiaana sai diagnoosin. Sen jälkeen vanhemmilla ei ollut suruprosessia.
”Kalle on ollut aina niin valoisa, ettei ahdistukseen ole ollut aihetta. Olemme myös olleet onnekkaita, kun hän on oppinut puhumaan, kävelemään ja lukemaan.”
Kallen lapsuuden aikaiset tutkimukset ja niihin liittynyt epävarmuus olivat kuitenkin niin raskaita kokemuksia, että Marjukka ei halunnut synnyttää toista lastaan Kätilöopistolla, missä Kallea oli tutkittu. Rosa syntyi Naistenklinikalla.
Kallen ja Rosan välit ovat olleet läheiset pienestä pitäen. Rosa on luonnehtinut suhdetta erityiseksi sisaruudeksi.
”Rosa puuttui jo kouluaikana siihen, jos joku käytti ’vammaista’ haukkumasanana.”
Marjukka on halunnut sivistää lapsiaan ja opettaa heitä huomioimaan muut.
”Minulle tärkeintä on ollut välittää lapsille sydämen sivistystä ja opettaa, ettemme ole täällä yksin. Toiset pitää aina ottaa huomioon. Tärkeilevät, muita vähättelevät ihmiset ovat hirveän epäkiinnostavia.”
Marjukka on vienyt lapsiaan usein ravintoloihin, museoihin ja teattereihin. Perhe matkustelee edelleen yhdessä.
Perheessä asioista on puhuttu niiden oikeilla nimillä, eikä vaikeistakaan aiheista puhumista ole vältelty.
Kun Kalle oli parikymppinen ja Rosa 16-vuotias, Marjukka vei heidät vierailemaan Auschwitz-Birkenaun keskitysleirille Puolaan.
”Kerroin heille suoraan, että tänne tuotiin myös kehitysvammaisia. Varsinkin Kalle oli aivan pöyristynyt. Sen jälkeen hän halusi ottaa selvää Adolf Hitleristä.”
Vuosia sitten Kalle joutui rajun nettikiusaamisen kohteeksi. Siitäkin perhe selvisi puhumalla asiasta avoimesti.
Marjukka ihailee poikansa välittömyyttä ja aseistariisuvaa tapaa lähestyä ihmisiä. Kun Rosan poikaystävä Valtteri tuli ensimmäistä kertaa tapaamaan perhettä, Kalle kysyi Valtterilta heti kättelyssä, mihin tämä Rosassa ihastui. Kun perhe oli seuramatkalla, Kalle teki tuttavuutta muiden matkalaisten kanssa.
”Opas sanoikin, että jokaisella seuramatkalla pitäisi olla yksi Kalle, joka murtaa jään ihmisten väliltä.”
”Halusin pitää ääntä kehitysvammaisten asumisen puolesta. Tunsin Kipparintalon omaksi tehtäväkseni.”
Kalle on opettanut äidilleenkin avoimuutta ja rohkeutta. Marjukka on esimerkiksi rohkaistunut lähestymään itselleen merkityksellisiä julkisuuden henkilöitä ja pyytämään heitä yhteiskuvaan. Kerran hän bongasi Mallorcan-matkalla Ruotsin nyt jo edesmenneen prinsessan Birgitan.
”Mieheni sanoi, että en kyllä tule ottamaan yhteiskuvaa. Minä ylitin häpeäni ja menin Birgitan luo terassille. Hän oli hirveän ystävällinen. Kerroin hänelle, että tuo palmun takana piilotteleva ihminen on mieheni.”
Kallen ansiota on sekin, että Marjukka alkoi ajaa vammaisten asiaa konkreettisin teoin.
”Halusin pitää ääntä kehitysvammaisten asumisen puolesta. Tunsin Kipparintalon omaksi tehtäväkseni.”
Helsingin Kalasatamassa sijaitseva Kipparintalo tarjoaa kehitysvammaisille tuettua asumista. Se sai alkunsa, kun Marjukka ja kolme muuta vanhempaa alkoivat miettiä kehitysvammaisten lastensa tulevaa asuinpaikkaa. Se ei saisi olla asuntolamainen, saati laitosmainen.
Vanhemmat perustivat yhdistyksen, joka vei hanketta eteenpäin yhdessä Helsingin kaupungin sosiaaliviraston kanssa.
”Halusimme varmistaa, että talossa voisi asua myös, kun vanhenee. Siksi ratkaisujen piti olla kestäviä. Törmäsimme kuitenkin usein asenteeseen, että kehitysvammaisille ei saa tehdä liian hienoa.”
Yli kymmenen vuoden ja monien byrokraattisten mutkien jälkeen Kipparintalo valmistui ja Helsingin kaupunki palkkasi sinne työntekijät.
Kalle on viihtynyt viidentoista asukkaan talossa hyvin, ja Marjukan mukaan hän on oppinut monia itsenäisessä elämässä tarvittavia taitoja.
Kipparintalosta ei kuitenkaan tullut pilottihanketta, kuten oli tarkoitus.
”Kun seuraavat kehitysvammaisten lasten vanhemmat olivat yhteydessä sosiaali- virastoon, sieltä sanottiin, että emme halua enää yhtään hanketta, jossa vanhemmat ovat näin aktiivisia. Meitä pidettiin rasittavina.”
Suomalaisessa yhteiskunnassa istuu syvässä laitosmainen ja byrokraattinen ajattelu, Marjukka sanoo.
”Kaipaan vähemmän kaavamaista ajattelua ja sitä, että kehitysvammaisetkin saavat erilaisia mahdollisuuksia.”
Tanskalais-ruotsalainen pihakoira Nala säntäilee hetken räksyttämässä ja tulee sitten kuittaamaan emännältä rapsutukset.
Nala tuli perheeseen yhdeksän vuotta sitten pian edellisen koiran kuoleman jälkeen, Marjukka kertoo.
”Emme olleet aikoneet ostaa uutta koiraa. Kun pidin Nalaa sylissäni, kuulin kuitenkin sanovani, että myisitkö tämän meille. Nala oli arkamaija, mutta se on saanut paljon rohkeutta.”
Nykyään Marjukka asuu puutalossa miehensä ja Nalan kanssa. Hän äimistelee, onko hän tosiaan eläkeiässä vai onko hän laskenut ikänsä ja työvuotensa väärin.
”Aika on mennyt hirveän nopeasti.”
”Olen aina ollut kiinnostunut siitä, mitä ympärilläni tapahtuu. Kaikki nämä keskustelut jatkuvat, mutta eri muodoissa.”
Marjukan puoliso ja muutama ystävä ovat olleet eläkkeellä jo jonkin aikaa. Marjukkakin ehti jo odottaa kaikkea eläkeikään kuuluvaa: lähi- ja kaukomatkoja, teatteri-iltoja, taidenäyttelykäyntejä, kiireetöntä kahvilassa istuskelua ystävien kanssa, tiiviimpää yhteydenpitoa läheisiin.
Vapaus lisääntyy, mutta muuten työminän taakse jättäminen ei tunnu mullistavan identiteettiä.
”Olen aina ollut kiinnostunut siitä, mitä ympärilläni tapahtuu. Keskustelen maailman tapahtumista tapaamieni ihmisten kanssa. Kaikki nämä keskustelut jatkuvat, mutta eri muodoissa.”
Raskaan vuoden aikana Marjukalla on ollut muutakin odotettavaa kuin eläke.
”Marraskuussa ovat tiedossa tyttäreni häät. Se muistuttaa elämän jatkuvuudesta. Olen optimisti, ja pimeydessäkin haluan nähdä pilkahduksen valoa.”
Juttu on julkaistu Eeva-lehdessä 11/2025.
