Marjatta Sarpaneva: ”Olen oppinut luopumaan”

Marjatta Sarpaneva, 76, odottaa innokkaana, että talvimyrskyt tyyntyisivät ja hän pääsisi mökille, Saaristomerellä sijaitsevaan Dömaskärin saareen.

Koti on vaihtanut paikkaa monta kertaa, mutta mökki on säilynyt. Askeettisuutta rakastava Marjatta viettää paljon aikaa saaressa tyttärensä Johannan kanssa mutta viihtyy siellä myös yksin.

Karun kaunis luonto rauhoittaa ja inspiroi. Maisema vaihtuu jatkuvasti, ja sitä voi vain istua ihailemassa. Taivaan värit muuttuvat roosasta pikimustaan.

Saaressa ei koskaan ole tekemisen pulaa. Mökillä Marjatta saa toteuttaa myös ”piilointohimoaan” eli nikkaroimista. Äskettäin hän suunnitteli ja rakensi sängyn alle pyörien päällä olevat säilytyslaatikot ja viimeisteli ne koristemaalauksilla.

Kasvaminen sodan jälkeisessä Helsingin Kalliossa antoi hyvät eväät: rohkeutta kohdata maailma ja halun tehdä asioita itse.

”Lapsuudesta jäi vapauden tunne ja tunne, että selviän tilanteista. Ne ovat kulkeneet mukanani”, Marjatta sanoo.

Vuosikymmeniin on mahtunut monia käänteitä. Tuttuja ovat niin niukat lähtökohdat kuin elämä parrasvaloissa ja kuninkaallisten pöydissä miehensä, muotoilija Timo Sarpanevan rinnalla. Lapsuudessa syntynyt perusta on kuitenkin säilynyt.

”Kasvoin siihen, että asiat tehdään itse. Ei minusta ole tullut silkkityynyillä makaavaa, viinirypäleitä syövää seurapiiriperhosta. Olen käytännön ihminen ja tykkään tehdä käsillä tarpeellisia asioita.”

Vuosien varrella Marjatta on kohdannut monia raskaita vaiheita, jotka ovat myös herättäneet hänet pohtimaan ihmisyyden syvimpiä kysymyksiä.

”Yksi elämäni suuria opettavaisia kokemuksia oli toispuoleinen halvaantuminen 23-vuotiaana. Se johtui e-pillereistä, jotka olivat juuri tulleet markkinoille, ja ne aiheuttivat minulle aivoveritulpan.

Sinä vuonna HYKS:ssä oli kolme samanlaista tapausta. Nuori neurologi Jukka Porras teki tapauksista väitöskirjaa, ja minä olin yksi tutkimuskohteista. Meistä yksi parani ja kaksi jäi pysyvästi vammaiseksi. Minä olin se, joka parani.

Veritulppa oli puhe- ja liikuntakeskuksessa. Sen seurauksena oikea puoli kehostani halvaantui täysin tunnottomaksi ja lakkasi olemasta olemassa, enkä osannut enää puhua.

Makasin sairaalassa yksin ja mietin hölmistyneenä, miten tämä on mahdollista. Minulla ei ollut minkäänlaista sairauden tuntua. Ajattelin, miten outoa oli, etten osannut puhua ja liikkua, vaikka tiesin osaavani. Tajusin, että minä olen eri asia kuin kroppani, joka ei nyt pelaa.

Minulle tuli tunne, että olen kuin autonkuljettaja, jonka auto on hajonnut. Kuski tietää, miten ajetaan, mutta auto ei suostu lähtemään liikkeelle. Minä olin kuski ja kehoni oli auto, joka oli mennyt rikki.

Olin niin nuori, että toivuin ajan kanssa täysin. Mutta tämän kokemuksen jälkeen minulla on aina ollut tunne, että ihminen ei ole se, mitä me luulemme, vaan jotain muuta.”

”Veljeni Ralf, Rallu, oli minua reilun vuoden vanhempi. Hän sairastui 38-vuotiaana maksasyöpään.

Hän halusi kääntää kaikki mahdolliset kivet, ja lähdimme viemään häntä Timon kanssa Moskovaan tapaamaan Djuna Dashiaviliä. Veljeni oli lukenut lehdistä venäläisestä henkiparantajasta.

Minä en uskonut sellaiseen, mutta olisi ollut julmaa sanoa veljelleni, että tämä ei auta sinua. Tein kaikkeni hänen eteensä, niin kuin Timokin, että hänen elämänsä viimeiset päivät olisivat olleet mahdollisimman rauhalliset ja mukavat.

Veljeni tarvitsi viimeiset viikot kypsyäkseen ikään kuin valmiiksi ihmiseksi. Hän oli niin keskeneräinen. Ajattelen, että ihminen kypsyy viimeiseen hengenvetoon asti ja myös ympärillä olevat ihmiset kasvavat.

Olen usein miettinyt vastausta kysymykseen, minkä takia hoidetaan ihmisiä, jotka ovat käytännöllisesti katsoen elinkelvottomia. Ehkäpä heitä hoidetaan sen takia, että he kasvattavat ympärillä olevia ihmisiä. Se on heidän tehtävänsä.

Veljeni sairastuminen oli yllättävää ja kauheaa. Hän kuoli niin nuorena. Se tuntui hirvittävän epäoikeudenmukaiselta. Opin 37-vuotiaana luopumisen ja nöyrtymisen väistämättömän edessä. Se on kaikkein kovin opetus ja se annetaan meille kaikille.

Olen ollut saattamassa kuolevaa monta kertaa, eikä se muutu helpommaksi. Ainoa oppi on, että itse tulee nöyremmäksi. On vain alistuttava tällaisen majesteetin edessä.”

”Veljeni elämäntavat olivat katastrofaaliset pikkupojasta saakka. Kasvuympäristö Kalliossa oli pojille paljon tuhoisampi kuin tytöille. Poikana piti olla kova jätkä.

Veljeni aloitti tupakanpolton 9-vuotiaanaja viinan juomisen pari vuotta myöhemmin. Jos elämänsä aloittaa näin, ei voi ajatella, että se kestäisi pitkään.

Veljeni kuoleman jälkeen aloin miettiä paljon elämäntapoja. Kuulun perheeseen, jossa kaikilla on ollut vaikeuksia vatsan kanssa. Meitä on viisi sisarusta ja kaikilta on leikattu joku suolisto- tai mahaongelma.

Lapsena minulla oli aina maha kipeä, koska tykkäsin kaurapuurosta ja äiti leipoi hyvää pullaa. Minulla on ollut ilmeisesti taipumusta keliakaan, mutta siihen aikaan niistä asioista ei tiedetty mitään.

Vatsaongelmien vuoksi rupesin kokeilemaan elävää ravintoa. Kahdessa viikossa ongelmani häipyivät, koska elävään ravintoon ei kuulu viljatuotteita, joissa on gluteenia, vaan tattaria ja hirssiä.

Elävässä ravinnossa on myös paljon maitohapatettuja tuotteita, mikä vaikuttaa suoliston bakteeriflooraan.

1980-luvun loppupuolella opiskelin elävän ravinnon kehittäjän Ann Wigmoren luona. Asuin Bostonissa hänen kotinsa vinttihuoneessa ja kävin hänen kursseillaan.

Perustin 1990-luvulla Suomen ensimmäisen elävän ravinnon ravintolan ja kurssikeskuksen. Pidin Rantasalmella internaattikursseja, jonne ihmisiä tuli viikoksi tai kahdeksi opiskelemaan. Paikka oli hyvä, koska lähimmälle nakkikioskille oli niin pitkä matka, ettei kukaan livistänyt syömään hodaria.

Olin valitettavasti edellä aikaani. Suomessa suhtauduttiin siihen aikaan todella negatiivisesti elävään ravintoon. Se oli uskomatonta, ja voin sanoa, että se meni lopulta melkein vainon puolelle.

Kasvissyöntiä pidettiin tuolloin lähes vaarallisena. Sen epäiltiin aiheuttavan vitamiinien puutostiloja ja tuottavan epidemioita. Kuumentamattoman kasvisruoan yhteydessä pelättiin muun muassa salmonellaa, yersiniaa ja muita taudinaiheuttajia. Pelko on sittemmin hälvennyt.

Kolmessakymmenessä vuodessa on onneksi tapahtunut suurta edistystä tälläkinrintamalla.

Olen edelleen kasvissyöjä ja kun oikein haluan kirkastaa elämääni, vaihdan joksikinaikaa pelkästään elävälle ravinnolle. Se vaikuttaa 3–4 päivässä. Olen täysin pirteä, hyvässä vedossa ja aivot kirkkaina.”

”Elin Timo Sarpanevan kanssa 46 vuotta. Suhteemme opetti minua sietämään, suvaitsemaan ja rakastamaan ihmistä, joka oli aivan erilainen kuin minä.

Ei se ollut kummallekaan helppoa. Yhteisen elämämme periaate oli, että kivi hioo kiveä. Jos aikoo elää yhdessä, kummankin osapuolen särmien täytyy hioutua.

Olimme toistemme vastakohdat joka suhteessa. En voi käsittää, kuinka kaksi niin erilaista ihmistä ylipäätään kykeni elämään yhdessä.

Työ piti meidät lopulta yhdessä. Jos työtä ei olisi ollut, en olisi jaksanut. Työ-Timo oli valloittava ja ihana, kertakaikkisen lumoava. Kaikki haavat arpeutuivat aina saman tien, kun pääsin hänen kanssaan tehtaille tekemään töitä.

Lasin tekeminen on ihanaa, kaunista työtä. Se on puhtaasti kiinni maestrosta ja tiimistä, joka toteuttaa suunnitelmat. Minulla on loistava videoarkisto, sillä kuvasin Timon työskentelyä Iittalassa ja Muranossa. Tiesin eläväni poikkeusihmisen kanssa, jonka työ ja työtavat ovat tallentamisen arvoiset.

Yksityiselämässä Timo oli rasittava tyyppi. Meillä oli aivan erilaiset käsitykset olemisesta ja elämisestä.

Minä saatoin sanoa, että minä teen nyt näin. Hän sanoi, että et sinä tee, vaan ’me’ teemme. Hänestä me olimme ’me’, ja minun mielestäni me olimme aina hän ja minä. En suostunut olemaan ’me’, koska minulla oli omat ajatukseni ja käsitykseni elämästä.

Tarvitsin välillä yksinäisiä aikoja ja lähdin monta kertaa matkoille itsekseni. Kerran, kun olin saanut melkein hermoromahduksen, ostin matkan Huippuvuorille. Ajoin lumisilla lakeuksilla moottorikelkalla monta sataa kilometriä saattueessa.

Huippuvuoret oli uskomattoman kaunis, ehkä kaunein paikka, missä olen ollut.

Monta kertaa lähdin yksin myös saareemme. Kirjoitin siellä paljon, koska se selventää asioita. Olen tehnyt niin aina. Ei ole tarkoitus, että kukaan lukee kirjoituksiani, vaan kirjoittaminen on itselleni puhumista. Kun kirjoitan jostain ongelmastani, avaan sitä silloin eri tavalla. Kirjoittaminen on todella tervehdyttävää terapiaa.”

”Olen toiminut monta kertaa omaishoitajana. Hoidin veljeäni, Timon äitiä ja omaa äitiäni. Olin myös Timon omaishoitaja, kun hän sairastui dementiaan.

Ihminen ei väistä velvoitetta silloin, kun läheinen tarvitsee apua. Se on sisäänrakennettu meihin.

Nämä kokemukset ovat opettaneet sen, että me riitämme pidemmälle kuin kuvittelemme. Vailla hoitoalan koulutustakin on kyettävä huolehtimaan ympärivuorokautista hoivaa tarvitsevasta läheisestään. Ihminen on todella venyvä olento silloin kun tarvitaan, mutta silläkin on rajansa.

Kaikkein raskainta oli hyväksyä, että tämä rankka päivä, jonka olen saattanut iltaan, on kuitenkin parempi kuin huominen. Sitä ajatusta on vaikea ohittaa siinä vaiheessa, kun omat voimat alkavat olla äärirajoilla.

Omaishoitajana toimiminen on todella rankkaa ja vaarana on, että uupuu itse. Minäkin uuvuin.

Kun Timo oli edesmennyt, minä en osannut enää nukkua. Valvominen, menetys, huoli ja suru sotkivat elimistöni.

Olin niin väsynyt, että en nähnyt tai kuullut mitään. Lääkäriystäväni sanoi, ettei mitään voi tehdä, vaan aika parantaa.

Unettomuutta kesti puolitoista vuotta. Jos se olisi jatkunut kauemmin, en varmaan olisi selvinnyt hengissä. Kun ihminen ei nuku, aivot ovat aivan sekaisin, eikä hän pysty tekemään yhtään mitään, hän on toimintakyvytön. Olin kirjaimellisesti puolikuollut.

Sitten tuli aamu, kun heräsin nukuttuani koko yön. Oli kirkas pakkasaamu ja kello puoli seitsemän. Ajattelin, että olen päässyt taivaaseen. Tuntui huikealta huomata, että olen nukkunut seitsemän tuntia.

Kun opin nukkumaan, aloin lenkkeillä ja kävin siskoni kanssa avannossa monta kertaa viikossa. Liikkuminen alkoi nopeasti elvyttää minua.”

”Minulla on erittäin askeettinen elämäntapa. Nautin itseni rääkkäämisestä fyysisesti ja lopetan syömisen ennen kuin vatsani on täysi, sillä se tuntuu epämiellyttävältä.

En pidä mässäilystä ja liioittelusta. Timo taas rakasti nautiskelua ja samppanjan latkimista kaksin käsin. Minusta se on tuhlausta ja turhaa.

Olen kaiken lisäksi aika pihi. Totuin siihen jo Kalliossa, että rahaa ei laiteta turhaan. Jos ostetaan kallis takki, se käytetään niin loppuun, että ei ole kuin raamit jäljellä.

Timo taas rakasti shoppailua, ja se raivostutti minut aivan suunniltani. Hän osti aina kaikkein kalleimman Armanin puvun.

Olen kaikesta huolimatta optimisti. Äidinäitini oli karjalainen. Hän oli maailman positiivisin ihminen. Vaikka hänellä oli kuinka raskaita koettelemuksia, hän löysi aina jonkin positiivisen puolen. Hän oli huumorintajuinen ja erittäin älykäs nainen.

Äitini oli samanlainen. Kun hänen siskonsa tulivat meille kylään, nauru raikasi. Ilmapiiri oli kannustava, iloinen ja positiivinen. Kai se jotenkin periytyy geeneissä.

Minun lasini on aina puoliksi täynnä.”

”Minulla on ollut sellainen tunne, että elämäni on palapeli. Olen saanut yhden ison kassillisen palasia, joista olen lähtenyt kasaamaan kokonaisuutta.

Suurin osa palapelistäni on täysin rationaalista, mutta sitten on ihmeellisiä paloja, jotka eivät sovi mihinkään. Ne eivät sovi maailmankuvaani, mutta ne ovat olemassa olevia oikeita tapahtumia ja hyväksyn ne.

Yksi tällainen tapaus sattui Finlandiatalolla Lisa Williams -nimisen meediontilaisuudessa. Olin nähnyt televisiossa hänen ohjelmansa, jossa hän kertoi ihmisille heidän kuolleista sukulaisistaan. Ajattelin, että helppohan noita ohjelmia on tehdä ja kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa.

Lisa vieraili Suomessa ja ajattelin mennä käräyttämään hänet paikan päältä. Halusin nähdä, miten niitä ohjelmia tehdään. Hän oli erittäin valovoimainen ja hyväntuulinen. Istunto meni omia latujaan ja minä ajattelin, että ei tämä minua silti paljon säväytä.

Sitten hän yhtäkkiä sanoi, että täällä on isä, joka kutsuu Marjattaa. Siellä oli koko sukuni, hän puhui ikään kuin heidän suullaan. Luonnekuvaukset ja tapahtumakuvaukset pitivät kaikki paikkansa. Veljeni kertoi, että hän on ottanut vastaan kaikki sukulaiset, jotka olivat tulleet rajan toiselle puolelle, ja että hän on järjestänyt siirtymät hyvin.

Olin todella hämmentynyt. Kerrointapauksesta pojalleni, joka on skeptikko. Mietimme yhdessä, mikä huijaus tässä oli takana, mutta emme keksineet sitä.

Olen laittanut tällaisia arvoituksellisia palasia sivuun ja odotan, että kun elämäni palapelin kuva täydentyy, niillekin löytyy jossain vaiheessa paikkansa.

Tai sitten ei löydy, ja ne jäävät ikuisiksi arvoituksiksi.”

Marjatta Sarpaneva

on mukana Sarpaneva Design -yrityksen hallituksessa ”vanhempana asiantuntijana”. Hän on 76-vuotias ja asuu Espoossa. Hänellä on kaksi lasta ja viisi lastenlasta.

Kuvauspaikka: Tarvaspää Cafe Zoceria, Espoo.