MARISKA EI AIO juhlia, vaikka aihetta olisi.

Viime vuonna muusikko julkaisi yhdeksännen omaa nimeään kantavan levynsä ja sai arvostetun Reino Helismaa -palkinnon, joka myönnetään ansioituneelle sanoittajalle. Samoihin aikoihin hänen ensimmäisen sooloalbuminsa julkaisusta tuli kuluneeksi 20 vuotta.

Menneiden juhliminen ei vain ole Mariskan, 44, tapaista. Katse on aina mieluummin tulevassa.

”Olen lopettanut ja aloittanut urani monta kertaa, enkä ajattele, että se olisi kestänyt johdonmukaiset 20 vuotta”, Mariska sanoo.

Mariska, siviilinimeltään Anna Maria Rahikainen, on mennyt eteenpäin läpi uransa. Bänditoiminnan hän aloitti 16-vuotiaana punkkarina, ja muusikkona hän on uudistunut monta kertaa: esikoislevy Toisin sanoen (2002) oli hiphopia, ja levylle Tarkasta tämä -hitin tehnyttä Mariskaa kutsuttiin Suomen ensimmäiseksi naisräppäriksi. Parin vuoden kuluttua artisti ryhtyi julkaisemaan iskelmää Mariska ja Pahat sudet -yhtyeellä.

Omien kappaleiden lisäksi syntyy menestyskappaleita muille artisteille. Mariskan kynästä ovat syntyneet sanoitukset esimerkiksi Jenni Vartiaisen Missä muruseni on -kappaleeseen ja Anna Puun Mestaripiirrokseen.

Mariska asuu kahdestaan esikouluikäisen tyttärensä kanssa ja kirjoittaa aina, kun voi.

”Jos minulla on idea, ei se katso kelloa. Aina voi jatkaa, kun lapsi nukkuu.”

”En ajattele olevani kovin vakiintunut persoona. Minulle on älyttömän luontevaa vaihtaa asioita aika ajoin, vaikka ulkonäköäni. En pyri kynsin hampain pitämään kiinni mistään. Ennemminkin olen hyvissä ajoin luopuja.

Minulle urani käännökset ovat olleet luonnollisia: olen venyttänyt kuminauhaa ensin pitkälle, ja sitten singahtanut sen mukana uuteen suuntaan.

Kun synnyin, asuimme Helsingin Vallilassa. Siellä oli aito työväenluokkainen lähiömeininki. Talot, joissa pultsarit silloin asuivat, paloivat myöhemmin. Nyt niiden paikalla on miljoonakämppiä. Muutimme eri kaupunginosiin, ja palasin Vallilaan alakouluun.

Lapsena harrastin klassista pianonsoittoa. Eikö kaikkien pikkutyttöjen sopinut, ainakin 1980-luvulla, soittaa sulokkaasti pianoa? Uskon, että minuakin kannustettiin siihen paljon enemmän kuin kohti jalkapallomaalivahdin uraa.

Toisaalta pianonsoitto on vähän epäkäytännöllinen harrastus kerrostalossa, jossa mekin asuimme. Olohuoneen nurkassa oli pianontynkä, jota kukaan muu ei soittanut. Teininä kuminauha veti minut sitten ihan toiseen suuntaan, punkin pariin.

Kasvoin punkkareiden kanssa. Kolmevuotiaana minulla oli lastenhoitajana kummitätini, äitini sisko, silloin parikymppinen ehta Lontoon-punkkari. Hän myös asui meillä hetken aikaa.

Pidin punkkareiden estetiikkaa kauniina koristautumisena. Musiikkikin miellytti. Tykkäsin esimerkiksi bändeistä nimeltä Lama, Olotila, Kuolleet kukat, Dirt ja X-ray Spex. Kun olin yläasteella, opinto-ohjaaja näytti meille Kasvu-nimisen kotimaisen lyhytsarjan, jossa kaksi punkkaria vietti katulaiffia.

Ajattelin, että löysin itseni. Katu kiinnosti, ja punk, kaikki se vapaus. Hullaannuin.

Oli luontevaa hypätä punkbänditouhuin. Se erosi klassisen maailmasta, joka oli alkanut ottaa minua päähän. Vielä varhaisteininä soitin pianoa Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla. Otin soittamisen tosissani, mutta innostus tyssäsi. Treenasin pari tuntia päivässä joka päivä. Teoriatunnit olivat lauantaiaamuisin kello 10, mikä oli minusta törkeää. Halusin olla perjantaisin pitkään ulkona.

Lukion jälkeen lähdin Lontooseen opiskelemaan. Hain viiteen yliopistoon. Valitsin niistä parhaan, johon pääsin pelkkien papereiden perusteella. Opiskelin latinaa ja klassista kreikkaa. Lontoossa sukelsin taas ihan erilaiseen elämään kuin mihin olin tottunut täällä. En pyörinyt juurikaan punkkareiden kanssa, vaan tutustuin hiphopiin, joka soi siellä kaikkialla.

Joillain elämän osa-alueilla kuitenkin olen hyvin jäykkä. Esimerkiksi atk-asioissa luovutan ennen kuin olen kokeillutkaan ratkaista ongelmaa ja hoen, että ’kun ei toimi, ei toimi’.

Tällä viikolla onnistuin: kuuntelin ohjeet, en menettänyt hermojani, ja niinpä sain kuin sainkin telkkarini wifi-yhteyden toimimaan. Se on suurin saavutukseni viime vuosina.”

”Äitini Henttu on ammatiltaan kirjoittaja. Siksi vastustelin itse pitkään ajatusta kirjoittamisesta.

Mutsi esimerkiksi sanoi minulle, kun olin teini, että kannattaa lukea. En sitten lukenut kolmeen vuoteen yhtään kirjaa. Ajattelin, että mieluummin vaikka urheilen kuin sivistän itseäni. Se oli ehkä hölmö kapina.

Ilmeisesti muille kuitenkin hahmottui jo silloin se, että päätyisin kirjoittajaksi. Vähän aikaa sitten luin lukiokavereideni kouluaikaisia luonnehdintoja minusta. En muista yhtään, miksi, mutta joku veikkasi, että minusta tulee kirjoittaja.

16-vuotiaana asuin elämäni toistaiseksi ainoassa avoliitossa erään biisintekijän kanssa. Näin miten kappaleen kirjoittaminen tapahtuu. Se vaikutti kiinnostavalta.

Suurin sysäys ryhtyä kirjoittamaan oli kuitenkin oivallus: jos haluaisin musiikkialalle, kukaan ei tulisi kirjoittamaan minulle biisejä. Miksi kukaan tekisi lauluja untuvikolle, joka ei osaa oikein mitään? Covereita en halunnut laulaa.

Nyt kirjoittaminen on minulle henkireikä.

Olen useamman vuoden pyörittänyt omaa yritystä, jonka kautta teen työni. Aina, kun eteen tulevat firman paperityöt tai muut pakolliset jutut, on se minulle suora herätys siihen, että haluan vain kirjoittaa biisejä. En saa mitään yritykseen liittyviä asioita tehtyä tehokkaasti.

Kun päätän ryhtyä, teksti useimmiten tulee. Kirjoitan, vaikka ei olisi ideaakaan valmiina. Istun sohvalla tai keittiön pöydän ääressä kynä kädessä, paperi nenän edessä ja mietin, mitä voisin kehitellä.

Pyhien törkeyksien latelu on kirjoittamisessani se juttu. Kulli ja taivas mahtuvat samaan tekstiin. Kirjoitan ojanpohjista tähtien tuikkeeseen. Toki, jos teksti vaatii puhdasta lyyrisyyttä, törky pilaa kaiken.

Kirjoittaminen on minulle ensisijaisesti ajattelun väline, se auttaa hahmottamaan omaa suhdettani mihin tahansa aiheeseen. Kun yhdistelen runollisia vapauksia käyttäen juttuja toisiinsa, löydän uusia ajatuksia.”

”Olen aika sulkeutunut tyyppi. Minulla ei ole ollut sanoja tunnistaa tunteitani ja käsitellä niitä. Se sanasto minun on pitänyt oppia ajan myötä.

Pitkälti kirjoittamisen vuoksi pystyn nykyään tunnistamaan, mitä mieltä jostakin jutusta olen. Siihen on vaikuttanut muukin itsetutkiskelu.

Olen tajunnut, etten halua avata biisien merkitystä. En halua spoilata niitä. En avannut tekstin merkitystä myöskään Helsingin Sanomien jutussa, jossa kerrottiin, että Mestaripiirros valittiin toiseksi Vuosituhannen biisi -äänestyksessä.

Joskus aioin paljastaa niin sanotun totuuden, avata tekstien taustoja ja kertoa päälle mehevät juorut. Olin luvannut tehdä aiheesta kirjan ja saanut kustantamolta isohkot ennakot. Palautin ne, kun tajusin, että olen menossa väärään suuntaan enkä halua tehdä sitä.

Se oli hyvä tajuaminen. Tiedän, missä tilanteessa ja miksi jokin biisi on tehty, mutta nyt se elää omaa elämäänsä.

Tunnen onnistuneeni, jos olen onnistunut kirjoittamaan jonkin asian jonkun laulettavaksi – ja joku haluaa vielä pohtia, mitä se meinaa. On suurin kunnia tulla kuulluksi.”

”Saan ison avun kaikkiin fyysisiin ja osin myös henkisiin juttuihin siitä, kun neuloja pistetään minuun. Tunnen, että se on jeesannut niin tinnitukseen kuin ärtymykseen ja stressiinkinkin.

Olen käynyt samalla akupunktiohoitajalla yli kymmenen vuotta. Aluksi vaihdamme kuulumiset. Hoidon aikana olemme hiljaa.

Ennen kävin koko ajan lääkärissä. Hain apua esimerkiksi astmaani. Nyt menen sen sijaan akupunktioon, joskus useammankin kerran viikossa.

Lääkärikäynnit ovat jääneet hyvin vähiin.”

”Kun aamuvarhainen saa, hyppään sängystä täynnä energiaa. Olen oravan kaltainen.

Parhaassa tapauksessa puen heti lenkkikengät jalkaan. Minulle tulee nopeasti hyvin paha olo, jos en pääse sätkimään. Leikkimielellä pohdin, onko verenkiertoni todella huono vai mistä on kyse. Joka tapauksessa minun on pakko päästä liikkumaan.

Vaikutus myös henkiseen hyvinvointiini on suora. Olen raivostuttava ihminen, ellen pura energiaa. Turhaudun ja tulen tosi huonotuuliseksi. Liikunta on siis henkireikä itselleni, mutta ennen kaikkea läheisilleni.

Lajilla ei ole väliä, mutta enimmäkseen lenkkeilen ja käyn salilla. Olen myös kova venyttelemään.

Lenkillä en välttämättä kuuntele musaa. Ylipäätään olin melkein kymmenen vuotta kuuntelematta musiikkia. En vain päässyt biiseihin tunnepohjaisesti kiinni. Aloin kuunnella musiikkia uudelleen, kun korona alkoi. Laitoin lapsen nukkumaan, luurit korville ja aloin tanssia ja fiilistellä. Välillä vollotin.

Lapsena olin pikkuisen laiska liikkuja, vaikka harrastin futista Toukolan Teräksessä. Teininä mikään ei vittu kiinnostanut. Lontoossa asuessani hurahdin capoeiraan ja tutustuin lajia harrastaneisiin brasilialaisiin. Fyysisyys alkoi kiinnostaa.

Liikkuminen antaa minulle mahdollisuuden tehdä muuta kuin nyperrellä ajatuksilla. Se on vastapainoa työlle. Toisaalta keikkani ovat aika fyysisiä, joten kuntoa on pakko pitää yllä.”

”Minulla on Etelä-Karjalan Parikkalassa kakkoskoti, jonne menen aina kun kynnelle kykenen. Äidin puolen sukuni on sieltä kotoisin.

Käyskentelin Parikkalan kaduilla kaksi vuotta sitten kesällä. Äkkiä tuli älyttömän hyvä fiilis paikasta. Hankin sieltä itselleni vuokrakämpän, ja tässä sitä ollaan.

Matkaan Helsingistä kuluu reilut kolme tuntia junalla. Kämppä on kävelymatkan päässä asemalta. Se on hyvä, sillä minulla ei ole autoa.

Välillä käyn Parikkalassa parin viikon välein, välillä vierailuiden välissä kuluu useampi kuukausi. Voin olla perillä päivän tai viikon. Pelailen tyttären kanssa, ja välillä hän pyörii naapurin rouvien seurana. Silloin minä kirjoitan.

Töiden teko on verkkaisempaa Parikkalassa kuin Helsingissä. Olen hurahtanut siellä palapeleihin ja hiihtämiseen. On kiva, kun elämässä on toinen mesta, jossa tekemiset ovat ihan toiset.

Minulla on Parikkalassa myös ystäviä. Toimittaja Jani Halme ja hänen vaimonsa Aliina ovat tuttuja Helsingistä, mutta näen heitä Parikkalassa, jossa hekin asuvat osan aikaa. Käyn heillä kylässä.

Parikkala on tosi kaunis paikka. Äänimaisema on paljon hiljaisempi kuin Helsingissä, ja ihmiset ovat ystävällisiä. Talossamme asuu suloisia naapurinrouvia. He ovat ihastuttavia ja ystävällisiä ihmisiä. Tyttäreni käy myös soittelemassa heidän ovikellojaan.

Kesällä talon pihalla on kiva penkki. Siinä he kaikki istuvat rivissä, tyttäreni menee rouvien mukana. On hyvä, että hän oppii olemaan monen ikäisten ihmisten kanssa.”

Kuvauspaikka: Hotelli Scandic Paasi

Juttu on julkaistu Eevassa 4/23.