Pianisti Maris Gothóni oli nuori opiskelija rakastuessaan 38-vuotiaaseen säveltäjään: ”Kaikilla pitää olla mahdollisuus rakastua”
RSO:n intendentti Maris Gothónille povattiin loistokasta uraa musiikin ihmelapsena. Sitten hän oppi, mitä osaa, mihin ei yllä ja mitä haluaa.
Kun Maris Gothóni , 46, lähti 20-vuotiaana opiskelemaan pianonsoittoa Berliinin taideyliopistoon, Helsingin Musiikkitaloa ei ollut rakennettu. Nyt hän tekee siellä unelmatyötään Radion sinfoniaorkesterin intendenttinä. Maris ehti asua ulkomailla neljännesvuosisadan.
”Tämä paikka oli kerran elämässä -asia, nyt tai ei koskaan. Suomalaisuus on identiteettini, vaikka olen viettänyt yli puolet elämästäni ulkomailla”, Maris kertoo työhuoneessaan Musiikkitalossa.
RSO on kansallinen instituutio, ja Maris haluaa tehdä työtä, jolla on yhteiskunnallista vaikutusta. Musiikkitalon konsertit tavoittavat Ylen kautta koko Suomen, mitä hän pitää tärkeänä.
Marisin edeltäjän Tuula Sarotien aikana lanseerattiin Ylen suositun televisio-ohjelman Elämäni biisin klassinen erikoisjakso, ja perinne jatkuu.
”Se on arvokasta ja kiinnostavaa. Voimme saada näin yli 800 000 hengen yleisön ja kosketuspintaa erilaisiin ihmisiin ympäri Suomea. Klassinen musiikki ei muuten yllä sellaiseen.”
”Ihmelapsi-käsite ei tarkoita yhtään mitään. Vastustan sitä jyrkästi.”
Pianistina Maris oli kriitikko Seppo Heikinheimon mukaan huippulupaus, josta voisi kehittyä yksi ikäpolvensa merkittävimmistä. Hän konsertoi ensi kerran 12-vuotiaana.
Mutta Maris teki muutakin kuin soitti: käänsi runoutta suomesta saksaksi ja julkaisi 11-vuotiaana omaa lehteä. Hän muun muassa haastatteli tuolloin 90-vuotiasta kirjailijaa Anne Friediä, jonka kanssa ystävystyi. 16-vuotiaana hän julkaisi runoteoksen Peilistä peiliin, joka sijoittui toiseksi J.H. Erkon esikoiskirjakilpailussa.
Heikinheimo kuvasi Marisia ihmelapseksi.
”Ihmelapsi-käsite ei tarkoita yhtään mitään. Vastustan sitä jyrkästi”, Maris sanoo.
”Lapsuudessa on vaikeaa sanoa, mihin suuntaan ihminen kehittyy. Jonkun lahjat tulevat esille koulussa tai töissä. Jopa temperamentti voi muuttua: ujosta voi tulla ekstrovertti.”
Soittaminen on kuitenkin aloitettava varhain, sillä tietyt psykofyysiset prosessit ja hermotukset oppii parhaiten aikaisin, mistä on apua.
”Jotkut seitsemän-kahdeksanvuotiaat lapset soittavat Chopinin konserttoja, mutta minä en ollut sellainen. Omaksuin nopeasti mutta olin kärsimätön.”
Maris on elänyt musiikin keskellä lapsesta asti. Isä Ralf Gothóni on pianisti. Äiti Aila Rath-Gothóni oli opiskellut viulunsoittoa Sibelius-Akatemiassa mutta ei ollut ammattimuusikko vaan työskenteli muun muassa festivaalien kuraattorina.
Nelivuotias Maris vietiin ensin viulu- ja sitten sellotunneille.
”Muusikkoperheissä kaikki soittavat. Se on kuin luonnonlaki. Ne tunnit kuitenkin päättyivät täydelliseen katastrofiin. Olin ehkä ylivilkas poika, ja opettajalle se oli haastavaa.”
Sitten alkoivat pianotunnit isän johdolla. Välillä riideltiinkin, mutta Maris muistelee aikaa lämmöllä. Hän sai suoran suhteen tapaan, jolla isä teki musiikkia.
”Ikäerosta puhuminen on hassua, patriarkaalisen yhteiskunnan jäänne.”
Ratkaiseva kohtaaminen tapahtui 1999, kun Helsingissä järjestettiin Musica Nova -festivaali, jolla esitettiin myös eteläkorealaisen säveltäjän Unsuk Chinin musiikkia.
”Hänen musiikkinsa ja persoonallisuutensa tekivät suuren vaikutuksen. Kun hän nousi lavalle kiittämään esityksestä, ihastuin häneen saman tien.”
Konsertin jälkeen Maris meni tervehtimään 38-vuotiasta Unsukia. Hän oli jo silloin aloittanut piano-opinnot Berliinin taideyliopistossa, ja he huomasivat asuvansa samassa kaupungissa. Unsuk oli säveltämässä teosta, joka käsitteli kuolemaa. Maris tunsi, että hänellä voisi olla ideoita tekstien suhteen. He päättivät tavata, ja sitten klikkasi.
”Kun on vahva resonanssi, iällä ei ole merkitystä. Olin ollut jo vuosia omillani, muuttanut pois kotoa varhain ja minulla oli ollut parisuhteita. Ikäerosta puhuminen on hassua, patriarkaalisen yhteiskunnan jäänne. Toisinpäin huomattavammatkaan ikäerot eivät herätä keskustelua.”
”Onneksi asiat ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä. Kaikilla pitää olla mahdollisuus ja oikeus saada rakastua itselleen oikealla tavalla.”
Maris sanoo myös, että yksilöiden väliset erot ovat suuremmat kuin kulttuurien. Korealaisen ja suomalaisen kulttuurin kohtaaminen on ollut kiinnostavaa, ja niissä löytyy yhtäläisyyksiä.
”Molemmat maat ovat olleet suurvaltojen puristuksessa ja muuttuneet nopeasti maatalousvaltaisista teollisiksi ja sitten tietoyhteiskunniksi. Kummassakin puhutaan kuulemma hyvin monimutkaista kieltä.”
Pariskunta huomasi, että heillä on ollut samankaltaisia kokemuksia.
Maris ja Unsuk ovat esiintyneet pienestä asti, tosin eri viitekehyksessä. Maris oli hyväosaisen musiikkiperheen lapsi. Unsuk puolestaan säesti kirkon tilaisuuksia, koska hänen isänsä oli pappi. Hän myös ansaitsi rahaa soittamalla häissä, hautajaisissa ja muissa perhejuhlissa.
”Unsuk on pitkälti itseoppinut pianisti, koska vanhemmilla ei ollut rahaa kustantaa hänelle pianotunteja”, Maris kertoo.
Paria yhdisti myös se, että kumpikin on menettänyt toisen vanhempansa nuorena. Maris oli 17-vuotias, kun hänen äitinsä Aila kuoli liikenneonnettomuudessa Saksassa, Unsukin isä kuoli yhtäkkiä traagisesti, kun tytär oli kuudentoista.
”Yhtäkkinen kuolema on kuin kohtalon isku. Se vain tapahtuu. Siitä on nyt 28 vuotta, ja suhde äitiin on jäänyt muistikuvien varaan. Vanhempien ja lapsen suhteet voivat kokea huomattavia muutoksia, kun lapsi tulee aikuisikään.”
Maris sanoo, että varhainen menetys vaikuttaa varmasti elämän ratkaisuihin, mutta on vaikeaa sanoa, miten. Jokainen löytää omat keinonsa. Joku tekee hirveästi töitä, joku tarvitsee tukea, joku vetäytyy kuoreensa. Miten hän itse reagoi, sitä hän ei muista.
Maris on nyt kolme vuotta vanhempi kuin hänen äitinsä kuollessaan.
”Oli erikoinen tunne täyttää 43 vuotta. Mitä se merkitsisi kohdallani? Lopulta se vain tapahtui.”
Berliinin taideyliopisto oli Marisille merkittävä, vaikka hän jossakin määrin kyseenalaisti piano-opintojaan, sillä hänhän osasi jo soittaa. Aiemmin hän oli ottanut yksityistunteja, Berliinissä hän tutustui samanikäisiin muusikoihin ja taiteilijoihin.
”Minulle tuli objektiivinen suhde puutteisiini ja vahvuuksiini. Huomasin, mitä osaan, mitä en ja mihin en yllä. Pianistina pitää kestää yksinäisyyttä ja olla niin palava intohimo soittamiseen, ettei voisi elää ilman sitä. Minulla ei ollut sitä. En olisi jaksanut yksinäisyyttä vaan kaipasin sosiaalisuutta ja yhteistyötä muiden kanssa.”
27-vuotiaana Maris päätti, ettei jatka pianistina. Orkesterin dynamiikka kiehtoi häntä. Hän alkoi tuottaa festivaalien ja orkestereiden ohjelmia ja hallinnollisia töitä ilmaantui lisää. Palaset loksahtivat yhteen, Maris oli löytänyt alansa.
”Isäni Raffe edusti meininkiä, jossa kaikkia instituutioita haastettiin. Minä taas olen hakeutunut instituutioiden pariin. Voi siinä olla mukana vähän vastaliikettäkin.”
Kun Maris oli 22-vuotias, hän ja Unsuk saivat pojan. Se tuntui tavalliselta asialta, monilla hänen ikäisillään oli lapsia. Niin hänen isänsä kuin velipuolensa Mark ovat tulleet nuorina vanhemmiksi.
”Näille asioille ei ole ’oikeaa’ aikaa. Voi toki tehdä plussia ja miinuksia valinnoilleen, jolloin niistä tulee monimutkaisia. Päätökset ovat paljon intuitiivisempia.”
Perhe asui Berliinissä. Marisin työ oli kansainvälistä koko ajan, mutta hän hakeutui vakituisiin ulkomaisiin pesteihin vasta kun lapsi oli täyttänyt 18 vuotta. 24-vuotias poika ei ole suuntautunut musiikkiin vaan tähtää toimittajaksi.
Maris itse muutti lapsena vuoron perään Suomeen ja Saksaan isän työn mukana. Yhdeksänvuotiaana hän meni kouluun Saksassa.
”Olin Suomessa hypännyt koulussa yhden luokan yli. Olin pienempi kuin muut ja puhuin saksaa murtaen. Se oli maahanmuuttajakokemus.”
Koti on yhä Berliinissä, jonne Marisilla ja Unsukilla on vahvat siteet. Unsuk tuli opiskelemaan Saksaan jo 1985, ja parin kotikieli on saksa.
Kummankin työhön kuuluu matkustamista. Säveltäjäpuoliso matkustaa esityksiin, kuratoi festivaaleja ja pitää mestarikursseja. Silloin hänenkin työnsä on sosiaalista, säveltäminen puolestaan on yksinäistä eikä helppoa.
Puolisoaan Maris kuvaa sosiaaliseksi ihmiseksi. Hän itsekin on sellainen mutta kaipaa vapaa-ajalla myös rauhaa, koska ihmisiä tulee ja menee hänen ympärillään joka päivä.
Koronapandemian aikana Maris ja Unsuk viettivät aikaa Roomassa, koska Unsuk oli siellä Rooman saksalaisen akatemian stipendiaattina. Stavangerissa Norjassa työskennellyt Maris taas jäi välillä jumiin Italiaan Norjan maahantulorajoitusten takia.
”Rooman-talossa oli ihastuttava kissa, joka päätti, että olemme hänestä vastuussa. Se oli meille kunnia. Hän ei ole enää keskuudessamme mutta jätti lähtemättömän muiston.”
Nyt Marisin työpöydällä Musiikkitalossa on kissoja käsittelevä vihkonen. Hän unelmoi omasta kissasta.
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 5/2025.
