Maaliskuussa 1955 jazz-­laulaja Ella ­Fitzgerald nousi ensimmäisen kerran kuuluisan Mocambo-­klubin lavalle Los Angelesissa. Ilta oli Ellalle käänteentekevä, sillä kansalaisoikeusliike nosti vasta päätään ja Yhdysvaltojen mustan väestön asema oli surkea. Laulajat joutuivat tyytymään ihonvärinsä takia usein vaatimattomiin esiintymissaleihin – olivat lauluääni ja karisma kuinka huikeat tahansa.

Hollywoodin kerman suosimassa Mocambossakin oli emmitty Ellan palkkaamista siitä huolimatta, että tämä oli 37-vuotiaana maineikas laulaja.

Sitten Ellan avuksi riensi näyttelijätähti ­Marilyn Monroe. Jos Ella palkattaisiin klubille, Marilyn lupasi istua jokaisen esiintymisen aikana eturivissä ja tuoda mukanaan tunnettuja ystäviään.

Niin myös kävi. Kun Ella lauloi Mocambossa, yleisössä istuivat Marilyn, näyttelijä Judy Garland ja laulaja Frank Sinatra. Jokainen keikka myytiin loppuun.

Tarina kertoo paljon Marilyn Monroesta, jota usein erehdytään kuvailemaan vain aikansa seksisymboliksi ja haavoittuvaksi uhriksi.

Marilyn olisi helppo määritellä myös toisin. Hän oli yhteiskunnallisesti valveutunut näyttelijä, ihmisoikeuksia vaaliva taistelija ja ahkera lukutoukka.

Tähti Marilynistä oli tullut vain pari vuotta ennen Ellan Mocambon-esiintymisiä. Vuosi 1953 sinkautti Marilynin maailmanmaineeseen kolmella menestyselokuvalla. Silloin ilmestyivät rikosdraama Niagara sekä komediat Herrat pitävät vaaleaveriköistä ja Kuinka miljonääri naidaan.

Niiden menestyksen ansiosta Marilynin omanarvontunto nousi ja hän uskalsi kieltäytyä rooleista, joita piti latteina tai pinnallisina.

Tähteys ei kuitenkaan kihahtanut Marilynin päähän: köyhän ja vaatimattoman lapsuutensa vuoksi hän koki tavalliset ihailijansa läheisiksi.

Kun Marilyn oli mennyt naimisiin baseball-legenda Joe DiMaggion kanssa 1954, hän keskeytti häämatkansa Japanissa ja lensi Koreaan viihdyttämään neljän päivän ajaksi yli kahtatuhatta merijalkaväen sotilasta.

Marilynin ja hänen toisen aviomiehensä Joen liitto ei kestänyt pitkään. Yhtenä syynä siihen olivat aviomiehen mustasukkaiset kiukunpuuskat.

Urheilijatähti ei sietänyt mielikuvaa siitä, että kaikki maailman miehet pääsisivät ihailemaan hänen vaimonsa suloja. Toisaalta Marilyn ei kestänyt ajatusta miehensä mustasukkaisesta kyttäämisestä.

Vahvana naisena hän ilmoitti vain kahden viikon kuluttua tapahtuneesta, että liitto on ohi ja hän hakee avioeroa.

Ajan studiojärjestelmä ei juuri suosinut naisnäyttelijöitä. Menestyneille miesnäyttelijöille maksettiin auliisti isoja palkkioita, mutta moni naistähdistä oli alipalkattu ja joutui aina siihen rooliin, mihin studiopomot halusivat.

Tilanne alkoi kyllästyttää höperöiden vaaleaveriköiden rooleja loputtomasti tulkinnutta Marilyniä. Kesälesken niittämän menestyksen siivittämänä hän perusti oman tuotantoyhtiönsä Marilyn Monroe Productionsin vuonna 1955.

Marilyn oli suosionsa huipulla. Oma yritys tarjosi vihdoin mahdollisuuden rooleihin, joista hän oli aina unelmoinut.

Menestysnäytelmään perustuva Prinssi ja revyytyttö kuvattiin Pinewoodin studioilla lähellä Lontoota. Vuoteen 1911 sijoittuvan komedian ohjasi miespääroolissa nähtävä Laurence Olivier, joka kuului ajan arvostetuimpiin näyttelijöihin. Olivier esitti etiketin kahlehtimaa prinssiä, jonka pasmat sekoittaa Marilynin tulkitsema mutkattoman aistillinen kabaree-esiintyjä Elsie Marina.

Prinssin ja revyytytön kuvaukset eivät sujuneet kaikkein suosiollisimmissa merkeissä, sillä kirjailija Arthur Millerin kanssa naimisissa ollut Marilyn Monroe sai niiden aikana keskenmenon.

Elokuvan lopputulos oli kuitenkin mestarillinen. Se ei puhutellut suuria kansanjoukkoja Yhdysvalloissa, mutta kohotti Marilynin Euroopassa vakavasti otettavaksi näyttelijäksi. Hän sai roolisuorituksestaan italialaisen David di ­Donatello- ja ranskalaisen Étoile de ­cristal -palkinnon.

Yhdysvalloissakaan Marilyniä ei enää luokiteltu tyhmäksi blondiksi. Esimerkiksi arvostettu Time-lehti kehui häntä artikkelissaan oivaltavaksi bisnesnaiseksi.

Kasvuvuosistaan lähtien Marilynin ajattelua oli hallinnut hänen vahva sosiaalinen omatuntonsa. Juuri siksi hän oli esimerkiksi omistanut aikaansa Ella Fitzgeraldin auttamiselle. Hän ymmärsi heidän molempien ponnistaneen tähteyteen vaikeista oloista.

Molempien lapsuutta olivat varjostaneet Yhdysvaltoja raadelleet 1930-luvun lamavuodet. Aineellinen köyhyys oli tullut heille tutuksi.

Ella oli joutunut jättämään jo lapsena koulun kesken ja tienaamaan leipänsä muun muassa bordellin ovivahtina New Yorkin Harlemissa.

Marilynkään ei syntynyt kultalusikka suussa. Norma Jeane Mortensoniksi nimetty tyttö eli lapsuutensa sijaisperheissä, koska tasapainoton ­Gladys-äiti ei voinut pitää hänestä huolta.

Määrätietoinen nuori Marilyn löysi vaatimattomien olojen keskellä mahdollisuuksia ilmaista itseään. Käydessään losangelesilaista Emerson Junior High Schoolia hän kunnostautui kirjallisten lahjojensa takia erityisesti koululehden toimituksessa.

Koulu jäi kuitenkin kesken myrskyisän sota-ajan vuoksi. Norma Jeane meni jo 16-vuotiaana naimisiin naapurinpoika James Doughertyn kanssa ja päätyi töihin sotatarvikkeita valmistavaan tehtaaseen. Hän haaveili esiintyjän urasta ja teki mallintöitä.

Nuoruuden liitto kariutui neljän vuoden jälkeen, ja pian Norma Jeane sai ensimmäiset pienet elokuvaroolinsa.

Silloin Norma Jeane otti käyttöön taiteilijanimen Marilyn Monroe. Etunimen hän lainasi Broadway-tähti Marilyn Milleriltä, Monroe oli Gladys-äidin tyttönimi.

Marilynin esikuva oli 1930-luvun Hollywoodin supertähti, platinanvaaleista kutreistaan kuuluisa Jean Harlow, joka oli kuollut äkillisesti munuaisten vajaatoimintaan vain 26-vuotiaana.

Marilynin kiinnitti ensin palvelukseensa 20th Century Fox -studio, sitten Columbia Pictures. Ajan tavan mukaisesti filmi­studioilla oli omat vakiokasvonsa, joita koulutettiin näyttelijöiksi muun muassa ­näytelmä-, laulu- ja tanssitunneilla.

Marilyn janosi oppia, sillä hän halusi kehittyä urallaan. Nuoren naisen lahjakkuus huomattiinkin, ja hän sai sivuosan muun muassa Bette Davisin tähdittämästä, legendaarisesta Kaikki Eevasta -elokuvasta vuonna 1950.

Vuotta myöhemmin Marilyn aloitti kirjallisuustieteen opinnot Kalifornian yliopistossa. Hän oli päättänyt tulla tähdeksi, ja päämääränsä saavuttaakseen hän oli valmis paiskimaan töitä.

Tämä piirre hallitsi Marilynin toimintaa myöhemminkin. Hän palasi opintojen pariin uransa huipulla 1950-luvun puolivälissä ja alkoi opiskella Lee Strasbergin johtamassa, newyorkilaisessa The Actors Studio -näyttelijäkoulussa.

Siellä saadut yksityistunnit vakuuttivat Marilynin itsensäkin lahjoistaan. Ulkonäkö oli siivittänyt hänen tietään, mutta menestyksen avain oli lahjakkuus näyttelijänä.

New Yorkissa Marilyn hakeutui myöhemmin psykoterapeutin pakeille. Hän ei yrittänyt vain passiivisesti turruttaa tunteitaan alkoholilla ja lääkkeillä, vaan teki töitä selvittääkseen kolhujensa taustat.

Terapiassa Marilyn yritti avata lapsuutensa jättämiä tunnesolmuja, joita esimerkiksi äidin epävakaa käytös oli aiheuttanut.

Marilyn oli ennakkoluuloton ja rohkea myös ihmissuhteissaan. Se johdatti hänen tietään rakkaudessa.

Marilynin kolmas aviomies, kirjailija Arthur Miller tunnettiin sosialististen ajatusten kannattajana. Se kiidätti hänet kylmän sodan aikana tulilinjalle – varsinkin sen jälkeen, kun hän oli kirjoittanut kiitetyn näytelmänsä Tulikoe.

Yhdysvaltojen koillisosan Salemiin ja 1600-luvulle sijoittuva Tulikoe on verhottu kertomukseksi noitaoikeudenkäynneistä, mutta todellisuudessa se kertoo senaattori Joseph McCarthyn kommunistivainoista 1950-luvulla. Niiden uhriksi Hollywoodissa päätyi monen muun lahjakkuuden joukossa muun muassa elokuvantekijä Charles Chaplin.

Arthur Miller joutui itsekin vainotuksi. Kieltäydyttyään ilmiantamasta tuttujaan hänet tuomittiin kongressin halventamisesta. Hän joutui myös Hollywoodin mustalle listalle, mikä merkitsi käsikirjoittajan töiden ehtymistä useaksi vuodeksi.

Yhdysvaltain liittovaltion poliisi FBI seurasi myös Marilynin liikkeitä. Ironista kyllä, Marilyniä suojeli elokuvista tuttu tyhmän ­blondin maine. Häntä pidettiin ajan stereotyyppisen ajattelun vuoksi vain vaimona, joka tuskin vaivasi sievää pikku päätään politiikalla.

Marilynin ja Arthurin liitto kesti viisi vuotta. Uutistoimisto Associated Pressin käsiinsä saamien asiakirjojen perusteella FBI kuitenkin seurasi Marilynin liikkeitä ja varsinkin ulkomaanmatkoja avioliiton alusta hänen kuolemaansa saakka.

Epäilyksiä Marilynin vasemmistolaisuudesta vahvisti romanssi, joka syttyi Lemmenloukku-elokuvan kuvauksissa. Showmaailmaan sijoittuva komedia sai ensi-iltansa 1960.

Lemmenloukussa Marilynin vastanäyttelijänä nähdään Ranskan palvotuimpiin tähtiin kuuluva Yves Montand. Mies oli kommunistisen puolueen jäsen ja esiintynyt Neuvostoliitossa.

Vaikka Yves oli naimisissa ihaillun filmitähden Simone Signoret’n kanssa, vastanäyttelijöiden välillä leiskuivat intohimon liekit. Romanssi päätyi juorulehtien ykkös- uutiseksi.

Toisin kuin aikanaan epäiltiin, Marilyn ei omaksunut yhteiskunnallisia ajatuksiaan rakastetuiltaan. Hän oli sydämeltään kirjaihminen, jonka mittava kirjasto oli täynnä niin maailmankirjallisuuden klassikoita kuin Sigmund Freudista kertovia teoksia. Hän osasi ajatella itse.

Politiikka ja talous eivät olleet Marilynille vieraita aiheita: hän oli hankkinut hyllyynsä muun muassa Karl Marxin Pääoman ja Theodore Draperin kirjan The Roots of American Communism –  amerikkalaisen kommunismin juuret.

Vaikka Marilyn Monroe oli kirinyt koko 1950-luvun ajan menestyksestä toiseen, moni asia alkoi jäytää hänen voimiaan 1960-luvulle siirryttäessä.

Kumppanit vaihtuivat tiuhaan, eikä tähti tuntunut löytävän onnea avioliitossa. Marilynin otaksutaan sairastaneen endometrioosia, minkä vuoksi toivotut raskaudet päättyivät keskenmenoihin.

Myös julkisuuden paine vaikutti Marilynin vointiin. Hänen suhteensa olivat jatkuvasti lehdistön suurennuslasin alla, ja romanssi presidentti John F. Kennedyn kanssa sai myös valtiollisen tiedustelupalvelun seuraamaan hänen edesottamuksiaan tarkkaan.

Marilyn haki ammattiapua ja kävi terapiassa mutta käytti myös yhä enemmän esimerkiksi unilääkkeitä. Se ei ollut sen ajan Yhdysvalloissa kovinkaan harvinaista. Saksalaissyntyinen tohtori Max Jacobson, joka tunnettiin myös lempinimellä Doctor Feelgood, hoiti Marilynin lisäksi myös muun muassa presidentti Kennedyä, oopperalaulaja Maria Callasia ja musikaalitähti Judy Garlandia.

Jacobson oli tunnettu lääkeyhdistelmistä, joita hän kutsui vitamiinipistoksiksi ja jotka aiheuttivat riippuvuutta. Niiden selvitettiin myöhemmin sisältäneen muun muassa amfetamiinia. Myöhemmin Jacobson menetti lääkärinlupansa.

Marilyn menehtyi 4. elokuuta 1962 barbituraattien yliannostukseen. Kuolema sai salaliittoteoriat vellomaan. Niiden mukaan tähden kohtalosta olisi päättänyt Kennedyjen klaani, joka halusi vaientaa tähden tämän suhteesta presidenttiin ja mahdollisesti myös tämän pikkuveljeen, oikeusministeri Robert Kennedyyn.

Marilynin hautajaiset järjesti hänen entinen aviomiehensä Joe DiMaggio. Niihin ei kutsuttu Hollywood-tähtiä mediasirkuksen välttämiseksi.

Vaikka Marilyn eli vain 36-vuotiaaksi, hän muutti elokuva-alaa, viihdemaailmaa ja naiskuvaa. Marilynin esimerkki näkyy muun muassa fiksuna bisnesnaisena tunnetun Madonnan urassa – eikä ainoastaan Material Girl -kappaleen videossa, joka on saanut innoituksensa Herrat pitävät vaaleaveriköistä -elokuvasta.

Marilynin roolisuoritukset elävät ikuisesti, mutta hänen uransa loi uskoa myös muille naisnäyttelijöille. Hän kannusti heitä esimerkillään vaatimaan enemmän arvostusta ja parempia palkkioita. Se on ehkä tähden arvokkain perintö.

Artikkeli on julkaistu Nostalgia Eevassa 13/2021.