
Mariela Sarkima, 43, on kauneus- ja hyvinvointialan yrittäjä. Hän asuu Vihdissä miehensä ja tyttärensä kanssa:
”Varhaisin muistoni sokeririippuvuudesta on keväältä 1989, kun olin kymmenvuotias.
Olin säästänyt peltipurkkiin käyttörahaa kesälomareissua varten. Sitten päätinkin ottaa säästöistä pari markkaa kerrallaan ja ostaa koulusta tullessani kaksi suklaapatukkaa. Tarkoitukseni oli säästää toinen ja syödä toinen.
Levitin viltin kukkivien tuomien viereen, mutustelin suklaapatukkaa ja nautin. Tuntui niin hyvältä, että söin toisenkin.
Seuraavana päivänä ostin jälleen kaksi patukkaa ja söin molemmat. Näin jatkui koko toukokuun, kunnes olin syönyt niin paljon suklaata, että rahani loppuivat. Olin ahdistunut ja pettynyt itseeni.
Sokeri vei pahan mielen
Olen turvautunut sokeriin, kun elämässäni on ollut raskaita aikoja, stressiä tai väsymystä. Sokeri on edustanut minulle turvallisuutta ja auttanut sydänsuruihin.
Kun muutin nuorena aikuisena yksin Barcelonaan, hain läheisestä videovuokraamosta lakuja koti-ikävääni. Reissatessani kauneuslähettiläänä maailmalla ostin pitkien työpäivien jälkeen herkkuja kioskilta sen sijaan, että olisin syönyt kunnon ruokaa.
Sokeri auttoi pahaan mieleen. Kun vedin karkkiöverit, huono olo oli fyysistä eikä henkistä. Tosin jälkeenpäin tilalle tuli epäonnistumisen tunne sokerikoukun takia.
Vähän alle kolmikymppisenä painoin 68 kiloa. Olen 160 senttimetriä pitkä. Perustin Laihisraivarit-blogin ja aloin muuttaa elintapojani. Aloitin tiukan, muutaman viikon sokerilakon ja pääsin irti sokerikoukusta.
Huomasin, että minulle sopii nollatoleranssi. Lakon avulla onnistun katkaisemaan sokerin jatkuvan syömisen.
Sokerinsyönti lähti käsistä
Laihdutin vuodessa kymmenen kiloa. Viiden vuoden kuluttua kilot olivat tulleet takaisin, sillä en liikkunut ja söin miten sattuu, myös liikaa sokeria.
Aloitin uudestaan bloggaamisen, kuuden viikon sokerilakon ja laihdutin ylipainon pois. Siitä alkoi viiden vuoden ajanjakso, jolloin söin terveellisesti ja liikuin. Sokerinsyöntini pysyi hallinnassa ja painoni kurissa.
Keväällä 2020 tulin raskaaksi, ja samaan aikaan alkoi koronapandemia. Työt loppuivat lähes kokonaan ja muutin Helsingistä Vihtiin. Kärsin raskauden alkuajat päänsärystä ja väsymyksestä.
Ison elämänmuutoksen jälkeen aloin jälleen hakea turvaa sokerista. Lapseni synnyttyä sokerinsyönti lähti käsistä.
Jotta jaksoin kävellä vaunulenkeillä, otin suklaapatukan mukaan. Kun minulla oli iltaisin omaa aikaa, mutustin salaa pakastemutakakkua.
Hyvinvointi edellä
Kehoni on nyt suurempi kuin ikinä ennen, enkä tunne sitä omakseni. Painan saman verran kuin ollessani viimeisilläni raskaana, 79 kiloa.
Tunnen itseni kömpelöksi, kuorsaan ja hengästyn helposti. Minulla on vaarallisen paljon viskeraalista eli sisäelinten ympärille kertynyttä rasvaa. Jatkuessaan sokerikoukku voi olla tuhoisaa terveydelleni.
Vauvavuosi on nyt takana. Elämäni on asettunut ja väsymys helpottanut. Makeanhimoni on taas vähentynyt, enkä ole talven jälkeen enää vetänyt sokeriövereitä.
Pyrin nyt tekemään valintoja hyvinvointi edellä. Makeanhimoon auttaa, kun syön kunnon aterioita säännöllisesti, emmekä osta kotiin herkkuja. Jos niitä on kaapissa, syön ne.
Tällä kertaa en ole kuitenkaan kieltänyt sokeria itseltäni täysin. Suhteeni sokeriin on mennyt ääripäästä toiseen. Toivon, että oppisin käyttämään sitä kohtuudella.
Kun menen viikonloppuna lastenjuhliin, aion syödä kakkua. Toivon, että pystyn lopettamaan yhteen palaan. Aika näyttää, jatkanko lempeällä linjalla vai aloitanko jälleen tiukan sokerilakon.”