Eeva

Veljensä äkillisesti menettänyt Marianne Heikkilä: ”Ehdin sanoa Markolle, että rakastan häntä”

Veljensä äkillisesti menettänyt Marianne Heikkilä: ”Ehdin sanoa Markolle, että rakastan häntä”
Marianne Heikkilä menetti pikkuveljensä äkillisesti ja liian nuorena. Suruaikana elämän tärkeysjärjestys meni uusiksi.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 25.7.2022

Perheen yhteinen pyöräretki jäi tekemättä, kun uutinen tuli.

Marianne Heikkilä oli juuri ottamassa pyöräänsä autotallista, kun sai viestin, että pikkuveli Marko oli saanut aivoinfarktin. Hänet oli viety ambulanssilla sairaalaan.

Marianne soitti veljelleen heti. Sanoja sisarusten välillä ehdittiin vaihtaa vain muutama, mutta ne olivat sitäkin merkityksellisemmät. Marianne kysyi, mikä veljellä on.

”Marko vastasi, että huono olo. Sanat tulivat hyvin hitaasti. Huomasin heti, että hän ei pysty puhumaan. Ehdin kuitenkin sanoa, että rakastan häntä, ja hän sai sanottua saman minulle.”

Se pieni hetki tuo Mariannelle lohtua koko loppuelämän ajan.

”Silloin en vielä tiennyt, että muutama minuutti puhelumme jälkeen Marko nukutettiin ikuiseen uneen, josta hän ei enää herännyt.”

”Koko ajan meille annettiin toivoa siitä, että Marko voi vielä herätä”

Seuraavat päivät ovat Mariannen mielessä edelleen kaaosta. Hän lähti heti sairaalaan, mutta sisääntuloaulassa vastaan juoksivat vahtimestarit kädet torjuen pystyssä. Ei tänne! Tiukkojen koronarajoitusten vuoksi Mariannea ei meinattu laskea lainkaan osastolle, jossa Markoa hoidettiin.

”Muistan, että vain juoksin eteenpäin. Huusin, että veljeni on täällä. Olen sisko – ja olen pappi – ja minähän menen hänen luokseen.”

Marianne Heikkilä pyrkii käsittelemään suruaan hetki kerrallaan. ”Joillekin läheisensä menettäneille ystävilleni on tullut jokin addiktio. He ovat alkaneet urheilla tai tehdä paljon töitä. En haluaisi mennä siihen.”

Vaikka Mariannen päätyö on pitkään ollut Marttaliiton pääsihteerinä, hän toimii edelleen myös rovastina kirkollisissa toimituksissa. Sairaalan seuraavassa kerroksessa vastassa olivat kuitenkin samat rajoitukset. Marianne joutui konkreettisesti raivaamaan tiensä, jotta pääsi ainoan sisaruksensa sairaalasängyn äärelle.

Oli kuitenkin liian myöhäistä. Marko oli vaivutettu koomaan. Lohtua toi se, että sillä tavoin haluttiin säästää aivoja paineelta.

”Koko ajan meille annettiin toivoa siitä, että tämä on vain välivaihe, ja että Marko voi vielä herätä”, Marianne muistelee.

Toivoa antoi myös osasto, jolle Marko oli tuotu. Marianne käveli osaston käytäviä pitkin ja katsoi avonaisista ovista huoneisiin, joissa näki toipuvia potilaita istumassa sänkyjensä reunalla. Joku käveli vastaan rollaattorin kanssa.

”Loin itseeni uskoa, että tällä osastolla on hengissä olevia ihmisiä, täällä toivutaan ja kuntoudutaan. Ajattelin, että koska Marko on täysin terve viisikymppinen mies, eihän tämä voi olla vielä menoa.”

Toivo alkoi hiipua, kun Markon aivot kuvattiin. Kuvista paljastui tuhon laajuus ja se, että liuotushoito ei ollut auttanut. Aivojen alueella oli jo tukoksia eikä niistä pystynyt päästämään painetta pois. Ensimmäisen kerran lääkärit sanoivat, että vaikka Marko heräisi, vauriot olisivat pysyviä.

”Yritin kääntää senkin vielä parhain päin. Mielessä kävi Pekka Hyysalo. Mietin, että ovathan muutkin kuntoutuneet, vaikka kovistakin osumista päähän.”

Markon kohdalla niin ei käynyt. Hän ei herännyt, eikä kukaan läheisistä päässyt saattamaan häntä niin, että hän olisi ollut tajuissaan.

Kun Marianne ymmärsi, että Markon elämää on enää hetkiä jäljellä, hän soitti nopeasti lähes 700 kilometrin päässä asuvalle äidilleen ja isälleen.

Ne puhelut eivät unohdu koskaan.

”Jouduin sanomaan vanhemmilleni, että poikanne on kuolemassa, haluatteko sanoa hänelle jotain. Uskon, että heille oli tärkeää, että he saattoivat saattaa poikansa edes puhelimessa.”

”En halua glorifioida oman perheeni kärsimystä ja surua”

Nyt, kun Markon kuolemasta on kaksi vuotta, Marianne Heikkilä on miettinyt paljon sairaalan tapahtumia.

”Esimerkiksi sitä ei edes ehdotettu, että läheiset voisivat puhelimitse saattaa Markoa.”

Kaaoksen tunnetta lisäsi se, että hoitohenkilökunta vaihtui jatkuvasti ja tietoja tapahtuneesta tai tehdyistä toimenpiteistä oli vaikeaa saada kirjallisena. Marianne pyysi niitä moneen kertaan, jotta olisi voinut kertoa vanhemmilleen Markon tilanteesta. Välillä Marianne läheisineen odotti pienessä sivuhuoneessa veljen siirtymistä seuraavalle osastolle.

Tyrmistyksenä tuli myös se, että kun Markon jo tiedettiin menehtyvän, tulevaa kuolemaa ja omaisten surua ei huomioitu kertomalla mitä tapahtuu seuraavaksi, kun elimet luovutetaan.

”Jossain vaiheessa huusin täydessä sairaalahuoneessa, että eikö täällä ole saattohoitoyksikköä, tässäkö minun veljeni kuolee?”

Lopulta Marianne ja muut läheiset saivat Markon sänkyä eristämään verhon, jotta he voivat rukoilla ja laulaa Markolle viimeiset virret.

”Minulle tuli järkytyksenä se, kuinka karua sairaalassa on kuolla. Yritin koko ajan pitää kiinni siitä, että veljeni saatetaan sairaalaoloissa ihmisarvoa kunnioittaen.”

Mariannelle tuli yllätyksenä, kuinka monta juridista paperia kuolemassa tarvitaan. ”Jo nuorella ihmisellä pitäisi olla 5–6 paperia digitaalisesti valmiina kuoleman varalle.”

Marianne Heikkilä ei halua kritisoida muutenkin lujilla olevaa hoitohenkilökuntaa vaan sitä, ettei heitä kouluteta kuoleman kohtaamiseen.

”En halua glorifioida oman perheeni kärsimystä ja surua. Sadat ihmiset käyvät läpi saman.”

Mariannen mukaan hoidosta jää uupumaan elämän ainutkertaisuuden ymmärtäminen, jos inhimillinen puoli puuttuu.

”Varmasti olemme lääketieteellisesti hyvissä käsissä. Kuolemaa on kuitenkin siivottu pois yhteiskunnasta, ja se tekee sairaalassa kuolemisesta kliinisen kylmää ja vieraantunutta.”

”Oma suruni siirtyi”

Marianne Heikkilä halusi siunata Markon itse, koska läheiset pyysivät niin. Jo siunaustilaisuutta suunnitellessa yhdestä asiasta tuli erityisen tärkeä. Hautajaisauton tuli olla valkoinen, toivon ja vapauden värinen. Perhe oli aiemmin kuullut, että sellainen oli aikanaan hankittu Helsinkiin Kari Tapion hautajaisia varten.

Vaikka Marianne on toimittanut kirkollisia toimituksia vuosia, hänelle itselleenkin on tullut yllätyksenä, kuinka paljon ihmisen viimeiselle matkalle olisi vaihtoehtoja – jos ne vain tiedettäisiin. Missään ei määrätä, että saattoauton pitää olla musta, että vainaja pitää siunata kappelissa tai että haudan on oltava vain hautausmaalla.

Veljen siunaaminen viimeiselle matkalla oli Mariannelle kunnia-asia, kuten se oli isän ja mumminkin kohdalla.

”Oma suruni siirtyi, mutta tiesin, että jossain vaiheessa se pitää käsitellä. Surulle piti ottaa häivähdyksenomaisia hetkiä arjesta.”

”Moni ei uskalla sanoa surevalle mitään, ettei vain sanoisi jotain väärää. Riittää, jos vie vaikka ruokakassin tai laittaa viestin, että olen täällä, jos tarvitset”, Marianne Heikkilä sanoo.

Marianne teki surutyötään lenkkeilemällä, ja hänelle tuli myös vahva hengellisten asioiden jano.

”Kun koronan vuoksi en päässyt kirkkoon, kirjauduin kaikkiin striimeihin, joita kirkko lähetti ympäri Suomen. En aina jaksanut kuunnella koko messua, mutta kuuntelin kotiläppäriltä tai puhelimestani lohdutuksen sanan sieltä ja toisen täältä.”

Tärkeitä olivat myös vierellä kulkevat ystävät. Osa heistä vei rukouspiiriin esirukouksia, toiset osoittivat tukensa muuten kuin hengellisesti: keittivät kahvia tai houkuttelivat Mariannen kanssaan ulos. Muistot ystävien tuesta liikuttavat Mariannea edelleen.

”Veljeni kuolemasta tuli kokemus, joka syvensi ystävyyksiäni. Saatoin olla ystävieni kanssa hauraimmillani ja heikoimmillani, en aina vain juhlimassa menestystä.”

Yhteistä kaikille Mariannea tukeneille ihmisille oli se, että he olivat itse menettäneet jonkun rakkaansa.

”Jos sitä ei ole kokenut itse, ymmärrys siitä on usein itselle pelottava ja vieras asia.”

”Kun lähtee rajan taakse, ei ole ketään toista ihmistä vierellä”

Vasta veljen menehtyminen sai Mariannen ymmärtämään omakohtaisesti, mistä läheisen ihmisen menetyksessä nuorella iällä todella on kyse. Markon kuolemaa seuranneen reilun vuoden aikana Marianne menetti vielä kolme muuta läheistä ihmisistä: isänsä lisäksi appensa ja läheisen ystävänsä äidin.

Marianne Heikkilä on halunnut kohdata jokaisen kuoleman niin konkreettisesti kuin se on mahdollista.

”Vaikeimpia vaiheita ovat olleet ne, kun olen saanut olla seuraamassa arkun menoa krematorioon. Krematoriossa ymmärtää, kuinka totaalisen yksin ihminen kuollessaan on. Kun lähtee rajan taakse, ei ole ketään toista ihmistä vierellä. Kaikki sitä edeltävät vaiheet me kuitenkin tarvitsemme toisiamme.”

Marianne Heikkilä haluaa olla edistämässä hautauskulttuuria, joka antaa ihmisille mahdollisuuksia tehdä valintoja surun keskellä. ”Olen alkanut selvittää asioita vasta viime aikoina.”

Toinen vaikea hetki Markoa saattaessa oli, kun Marianne haki veljensä tuhkan krematoriosta tyttärensä kanssa.

”Tuhka oli painavaa. Pidin veljeäni sylissäni ja laitoin uurnankarusti auton penkille matkalla kappeliin. Ajattelin, että veljeni on näin painava, ja nyt hän ei enää palaa. Sitä hetkeä en unohda ikinä. Mutta oli suuri etuoikeus ja lahja, että sain tehdä sen. Minulle konkretisoitui, että Markon maallinen elämä on loppu, mutta side veljeeni ei koskaan katkea.”

”Haluan pitää veljeni sydämessä, puheissa ja muistoissa koko loppuikäni”

Pitää oppia päästämään irti. Sen neuvon Mariannekin on läheisen kuoleman kohdalla kuullut. Sitä hän ei aio eikä halua noudattaa. Nyt, kun Markon kuolemasta on kulunut kaksi vuotta, Marianne uskoo, että menetys on lopullinen.

”Ehkä kaikista raastavinta on ollut hyväksyä juuri se, että hän ei ole enää fyysisesti tässä. En halua viedä surua siihen pisteeseen, että päästäisin irti. Haluan pitää veljeni sydämessä, puheissa ja muistoissa koko loppuikäni. Hän on totta minun ja läheisteni elämässä.”

Mariannelle tärkeä tapa kunnioittaa veljen muistoa on käydä hänen haudallaan viikoittain. Aiemmin Marianne ei ajatellut, että haudan hoitaminen olisi hänelle tärkeä rituaali. Onnenkaupalla hän sai veljelleen hautapaikan juuri Hietaniemeen, mikä tuntui tärkeältä.

”Näperrän kukkia ja pystyn itkemään oman suruni haudalla.”

”En halua viedä surua siihen pisteeseen, että päästäisin irti.”
Marianne Heikkilä

Edelleenkään suru ei varoita reitistään. Se on kuin meri, joka hetki erilainen. Joinain öinä suru tulee uniin niin voimakkaana, että Marianne itkee. Kaipaus ja ikävä menevät raastavina koko kehon läpi. Joskus päivisinkin suru iskee niin kovana ja lamauttavana, ettei Marianne pysty kohtaamaan muita ihmisiä saati puhumaan heille.

”Välillä taas tulee toivon pilkahduksia. Ne antavat syvän ymmärryksen suruun ja siihen, miten kohtaan saman kokeneita ihmisiä. Kuoleman kohtaaminen oli ehkä aikaisemmin opittua, nyt ymmärrän heitä ilman sanoja.”

Jäikö jotain sanomatta?

Miksi hän lähti näin nopeasti? Annoinko tarpeeksi omaa aikaani? Jäikö jotain sanomatta? Markon kuoleman jälkeen Marianne Heikkilä kävi mielessään läpi monia kysymyksiä, jotka ovat tuttuja läheisensä äkillisesti menettäneille.

”Aika nopeasti tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kyllä me Markon kanssa kohtasimme paljonkin elämän aikana. Enemmän surin sitä, etten saanut pitää häntä kädestä, kun hän lähti, vaan hänet oli jo nukutettu, kun pääsimme sairaalaan.”

Kun aikaa kului, vihan ja syyllisyyden tilalle tuli muita ristiriitaisia tunteita. Marianne alkoi pohtia, oliko Markon lyhyeksi jäänyt elämä ollut kaikkea sitä, mitä tämä olisi halunnut. Jos hän olisi tiennyt elämänsä katkeavan viisikymppisenä, olisiko hän tehnyt erilaisia valintoja?

Mariannea vaivasivat myös keskeneräisyyden ja riittämättömyyden tunteet.

”Olisin halunnut sanoa läheisilleni vielä vahvemmin, kuinka tärkeitä he ovat minulle. Mietin, olinko elänyt valheessa, kun olin aina ajatellut, että meille annetaan pidempi elämänpolku. Sellainen, jossa ihminen voi tehdä monta kertaa sovintoa ja käsitellä suvun vaiettuja asioita.”

Muistot ovat yksi Mariannen tärkeimmistä tavoista pitää edesmenneet läheiset edelleen mukana elämässä.

Niitä Marianne ja Marko tosin ehtivät käsitellä paljonkin vuosien aikana. Marko otti Marianneen aikuisena usein yhteyttä, kun halusin jutella joistain lapsuuteen ja nuoruuteen liittyvistä asioista. Marianne oli jo lapsena julkisuudessa toisin kuin veljensä. Hänet muistetaan muiden töidensä ohella myös mallina ja juontajana.

”Juuri ennen kuolemaansa Marko sai uuden työpaikan ja sanoin, että olen siitä todella ylpeä. Muistan, miten hän kysyi minulta, että kuinka ylpeä. Tuli tunne, että sieltä se vanha Marko nousee”, Marianne muistelee hymyillen.

Muistot ovat yksi Mariannen tärkeimmistä tavoista pitää edesmenneet läheiset edelleen mukana elämässä. Hän haluaisi muistaa heidät sellaisina kuin he todella olivat.

”Olen miettinyt paljon myös sukuni historiaa, ylä- ja alamäkiä. Jokaisen elämässä on hetkiä, jolloin on hauras ja tarvitsee läheistä enemmän. On tärkeää, että muistamme ihmiset kokonaisina. Me olemme kaikki rosoisia, ihminen on samaan aikaan vahva ja heikko.”

Uusi ratkaisuja

Entä oma elämäni? Kysymys on seurannut kuin varkain Mariannen muisteluja elämänkuluista. Yrittäjäperheen lapsena hän kasvoi siihen, että työ ohjaa monia asioita. Vanhemmat olivat paljon poissa kotoa, ja siihen aikaan se oli normaalia.

”Nyt ymmärrän, että aika on kaikkein arvokkainta, mitä meillä on. Elämän merkitys syntyy yhdessä jakamisesta. Läheisteni kuolemien jälkeen olen tehnyt omassa elämässäni uusia ratkaisuja. Haluan olla omille parikymppisille lapsilleni koko ajan saatavilla, ja olen kahdeksan kummilapseni kanssa niin paljonkuin he haluavat.”

”Olisin halunnut sanoa läheisilleni vielä vahvemmin, kuinka tärkeitä he ovat minulle”, Marianne Heikkilä pohtii.

Ihminen tulee toimeen hyvin vähällä. Sen Marianne oivalsi, kun hän vastikään muutti miehensä Ismon kanssa väliaikaisesti pieneen kaksioon putkiremontin tieltä. Yhtäkkiä tuntui yhdentekevältä, että neljään eri varastoon oli säilötty tavaraa ja papereita.

”Nyt on helpompi ymmärtää, että olen sitä sukupolvea, joka on seuraavana lähdössä. Se iski kasvoille suvun vanhimpien kuoleman jälkeen.”

Marianne aikoo tehdä kuolinsiivouksen, jotta hänen läheisilleen ei jää sitä kaikkea samaa työtä, mikä hänelle itselleen on jäänyt.

”Tavaroilla ei ole suurta merkitystä. Haluaisin, että se muisto, joka minusta jää, on henkinen muisto.”

Mikä on rohkeinta mitä olet tehnyt, Marianne Heikkilä?

Hyväksy evästeet

YouTuben videosoitin käyttää evästeitä. Hyväksy evästeet katsoaksesi videon.

Youtube video placeholder

Artikkeli on julkaistu Eevassa 7/2022.

Kommentoi +