Kun löysin mummoni laatikosta valkoisen askin, jokin muuttui pysyvästi – mummon salaisuus antoi tärkeän opetuksen
Mummon salaisuus opetti Mari Paalosalo-Jussinmäelle, ettei rakkautta tarvitse ansaita.
Jokin aika sitten lyhennytin mekkoani. Sujautin vihreän silkkiteltan ylleni, kipusin pienen korokkeen päälle ja katsoin, kun ompelija sujautteli nuppineuloja helmaan. Käsien tarkoituksenmukainen, nopea liike oli niin tuttu, että ajauduin vuosikymmenien taakse.
Mummo oli ammatiltaan ompelija, mutta minun lapsuudessani jo eläkkeellä. Hän oli minulle äiti melkein yhtä paljon kuin se oikeakin. Kun tulimme siskon kanssa koulusta kotiin, mummo laittoi ruokaa ja kuunteli kuulumiset. En muista mistä puhuimme, mutta muistan että puhuimme.
Mummo asui viereisessä rapussa yksiössä, jossa oli kullanvärinen plyysisohva, viherkasveja ja siistiä. Mummo tuoksui L’Air du Tempsiltä, kirjoitti runoja ja ompeli upeita mekkoja barbeilleni. Hänellä oli aina aniskarkkeja, joita hän tarjosi minulle ja siskolle.
Aniskarkkien ansiosta opin jotain tärkeää maailmasta.
Siinä hetkessä oivalsin, että mummolla oli salaisuus.
Rasian alakulmassa luki Klubi 77. Olin etsinyt karkkeja mummon keittiöstä ja löytänyt yhdestä laatikosta vihreävalkoisen pahviaskin. En tunnistanut sitä, joten kurkistin sisään.
Siinä hetkessä oivalsin, että mummolla oli salaisuus. Melkein yhtä nopeasti tajusin, että aniskarkeissa tärkeää ei ollutkaan maku vaan se, että ne peittivät tupakan hajun hengityksessä.
Olin oppinut äidiltä, että tupakointi on hirveintä, mitä ihminen voi itselleen tehdä. Olin ymmärtänyt, että tupakointi on huonon ihmisen merkki. Ei äiti sitä niin ehkä tarkoittanut, mutta niin minä sen tulkitsin.
Olin pitänyt tätä absoluuttisena totuutena.
Äkkiä maailmassani oli kaksi palaa, jotka eivät sopineet yhteen. Jokin mielessäni muuttui pysyvästi.
Perin mummolta plyysisohvan, suuret aurinkolasit ja rakkauden kauniisiin asioihin.
Käsittelin vaikeaa asiaa niin kuin minulla lapsena oli tapana: vaikenemalla. En puhunut siitä edes mummolle. Jotenkin salaisuus teki silti hänestä minulle entistä läheisemmän. Tiesin, että hän oli epätäydellinen ihan niin kuin minäkin. Hänkään ei täyttänyt kaikkia vaatimuksia.
Kun mummo kuoli, olin lukion viimeisellä. Hautajaisissa itkin niin, etten pystynyt hengittämään.
Perin mummolta sen plyysisohvan, suuret aurinkolasit ja rakkauden kauniisiin asioihin. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin tajusin, että mummon tärkein perintö taisi olla paljon suurempi: ajatus siitä, että rakkautta ei tarvitse ansaita olemalla aina kiltti.
Teksti on julkaistu Eevassa 6/2025.
