Lähisuhdeväkivaltaan pitäisi suhtautua yhtä vakavasti kuin syöpään
Kun lähisuhdeväkivallasta on kyse, Mari Paalosalo-Jussinmäellä on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Hän toivoo, että niiden esittäminen ääneen on hyvä alku.
Sotaan ja pommituksiin turtuneen silmäilyni pysäytti uutinen Afganistanista. Taliban-liike oli taas tiukentanut siveyslakeja. Kouluista, yliopistoista ja työpaikoilta tytöt ja naiset oli häädetty jo aiemmin, ja nyt rajoituksia tuli lisää.
Ehkä kauhein niistä on tämä: naiset eivät saa käyttää ääntään julkisilla paikoilla. He eivät saa puhua, laulaa tai tyynnytellä lastaan. He eivät saa huutaa apua.
Ihan kuin lähisuhdeväkivalta olisi samalla tavalla kiusallinen kansallinen erikoisuus kuin kyvyttömyys jutustella hississä.
Turvassa naiset eivät ole Suomessakaan. Erityisen vaarallinen paikka naiselle on koti. Joka kolmas suomalaisnainen kohtaa elämänsä aikana pari- tai lähisuhdeväkivaltaa. Ellet itse ole yksi heistä, tunnet heitä varmasti.
Poliisin tietoon lähisuhdeväkivallasta tulee vain osa: viime vuonna 12 300 tapausta. Kolme neljästä uhrista oli nainen, kolme neljästä syylliseksi epäillystä mies. Tapauksia oli viime vuonna enemmän kuin kahtena edellisenä.
Tekee mieli huutaa. Miten tämä ei muutu?
Ihan kuin lähisuhdeväkivalta olisi samalla tavalla kiusallinen kansallinen erikoisuus kuin risaiset mökkivaatteet tai kyvyttömyys jutustella hississä. Jos oikeasti haluaisimme lopettaa lähisuhdeväkivallan, kai me tekisimme enemmän?
Mitä jos naiset uskaltaisivat kertoa avoimesti, että minulle kävi näin?
Ainakin voisimme puhua ääneen. Lähisuhdeväkivallan kohteeksi joutuminen on suunnilleen yhtä yleistä kuin sairastuminen syöpään, mutta vain toisesta vaietaan.
Kukaan ei häpeä sitä, että saa rintasyövän, mutta lähisuhdeväkivaltaan liittyvät usein häpeä ja syyllisyys. Ne estävät uhria hakemasta apua.
Mitä jos lähisuhdeväkivaltaan suhtauduttaisiin kuin syöpään? Tehtäisiin seulontoja, kerrottaisiin riskitekijöistä, otettaisiin asia puheeksi lääkärin vastaanotolla. Kun väkivaltaa havaittaisiin, tartuttaisiin toimeen. Ei ihmeteltäisi, miksi toinen ei lähde suhteesta, tai kyseltäisi, mitä tuli tehtyä ennen lyöntiä. Mietittäisiin vain, mitä seuraavaksi tehdään.
Mitä jos naiset uskaltaisivat kertoa avoimesti, että minulle kävi näin? Mitä jos miehet tunnustaisivat, että tein väärin? Mitä jos sanoisimme yhdessä, että tämä ei käy?
Mitä jos käyttäisimme ääntämme, kun se meillä on?
Teksti on julkaistu Eevassa 10/2024.
