Kun mietin rohkeita tekoja, muistan itseni makaamassa vieraan asunnon eteisessä selälläni, kämmenet kohti kattoa. Olin siinä ihan hiljaa paikoillani, välillä vain juttelin rauhallisesti. Siinä remmien ja pantojen keskellä maatessani toivoin, ettei kukaan näkisi ja tietäisi, että minulle maksettiin tästä. Mutta olin nuori ja tarvitsin rahaa.

Tuon työn aikana opin paljon rohkeudesta. Tiedän, että kuulostaa kliseeltä, mutta olen oppinut merkittäviä asioita elämässäni eläimiltä. Siinä lattialla maatessani yritin rakentaa luottamusta kahteen hyvin pelokkaaseen koiraan, joita ulkoilutin opiskeluaikoinani. En ollut silloin enkä ole nytkään mikään koirakuiskaaja, mutta pärjäsin monien eläinten kanssa. Ehkä siksi minua pyydettiin hommaan. Mutta niin pelokkaita koiria en ollut ennen tavannut.

Opin sen, että rohkeimpia ovat ne, jotka pelkäävät eniten – heidän pitää ottaa suurin askel. Jokainen myös tarvitsee lähelleen edes yhden ihmisen, joka uskoo sinuun vaikket itse uskoisi. Kyllä sä ainakin sinne haastatteluun pääset. Kyllä voitte talon rakentaa, hyvä siitä tulee.

Rohkeus vaatii myös aikaa. Siksi ympärillä pitää olla heitä, jotka eivät puske heti eteenpäin vaan jaksavat odottaa, kunnes on valmis tulla kannustetuksi. Ja sitten tarvitaan reipas cheer­leader-tiimi, joka hurraa ja kannustaa, kun askel on otettu.

Ja joskus se on vain niin, että kun uskaltaa astua eteisen matolle, ovi ulkomaailmaan aukeaa. Siis ihan konkreettisesti, kun kyse on koirista.

Eläinten kanssa olen oppinut myös tämän: joskus rohkean teon jälkeen tuntuu ihan kivalta, kun joku taputtaa olalle ja sanoo hyvä tyttö.

Pääkirjoitus on julkaistu Trendissä 8/20.