Oletko heittäytyjä vai kontrolloija? Vaikka pystyn konttaamaan tanssitunnilla, yhdessä lajissa heittäytymishaluni katoaa
Aikuisen pitää hullutella ja tarttua kepeisiin hetkiin, kirjoittaa päätoimittaja Mari Karsikas. Hänelläkin on silti yksi asia, jolloin kontrolloinnin tarve iskee.
Kun tanssitunnilla tulee yllättävä käsky murahdella ja kontata sensuellisti, tapahtuu jako kolmeen: osa löytää saman tien sisäisen leijonansa, osa jää seisomaan ja pohtimaan, voisiko liikkeen tehdä vähemmän eläimellisesti, ja osa lähtee kotiin. Mihin ryhmään sinä kuuluisit?
Minä olen kuulunut ihan kaikkiin. Olen vastustanut auktoriteettien tyhmiltä kuulostavia ohjeita ja poistunut. Olen saanut muka yllättävän jalkakrampin ja katsellut sivusta. Olen myös heittäytynyt niin naurujoogaan, vesiliukumäkeen kuin teemabileiden pukuleikkeihin.
Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen halunnut tarttua niihin hetkiin, joissa saa vähän hullutella.
Nuorempana ajattelin, että aikuisuuteen kuuluu asiallisuus ja kontrolli – ja kaikki muu on noloa. Mutta mitä vanhemmaksi olen tullut ja mitä enemmän elämä on heitellyt kierrepallojaan, sitä enemmän olen halunnut tarttua niihin hetkiin, joissa saa olla leikkisä, kepeä ja vähän hullutella. Ja mieluiten paljon useammin kuin vain niinä klassisina suomalaisina hullutteluhetkinä: kun lasissa ja päässä hieman kuplii.
Arjen hullutteluhetkeni ovat lyhyitä, erilaisia ja usein niihin liittyy koira. Nappaan sen syliini ja tanssin tai kehun sitä treenin päätteeksi niin isosti ja hullulla tavalla, että sekin ymmärtää vähän seota ilosta.
Lyhytkin hulluttelu auttaa: arjesta häviää harmahtava verho ja ihan kuin stressikin hellittäisi. Tunnen olevani enemmän elossa, kun muistan muutkin puoleni kuin asiallisen minäni.
Vaikka kuinka haluaisin olla leikkisyyden lähettiläs, tiedän hyvin, milloin kontrollintarpeeni iskee: kun joku ehdottaa yhteiskaraokea. Sori, mutta äänihuuleni alkoivat juuri krampata.
Pääkirjoitus on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 5/2025.
