Rakastan talkoita – ja siihen on itsekäs syy: sitä kutsutaan nimellä helper's high
Moni asia jäisi toteutumatta ilman talkoita. Vaikka joskus sellaisiin osallistuminen tuntuisi kurjalta, se voi silti olla hyvä teko itselle, kirjoittaa päätoimittaja Mari Karsikas.
Tiedän, ettei tätä kannattaisi sanoa ääneen, mutta sanon silti: rakastan talkoita. Olen aikataulujen salliessa valmis tekemään melkein mitä vain yhdessä: Muutto, kyllä hoituu. Metsän istutus, täältä tullaan. Kilpailujen buffetti, keitän kahvit!
En tietenkään oikeasti rakasta hiekan lapiointia tai tavaroiden roudaamista vaan sitä tunnetta, kun yhdessä tehdään sovitun tavoitteen eteen töitä rajattu aika.
Talkoissa häviävät tittelit ja statukset ja kuulee tarinoita, joita ei muuten koskaan kuulisi. Pelko kehon rapistumisesta, haave vaihtaa alaa, sairastuminen. Kaikesta niistä olen kuullut tarinoilta ihan vierailta ihmisiltä samalla, kun olen mitannut jo ties monetta kahvipannullista päivän aikana.
”Vaikka oloni ei tietenkään ole kovin hehkeä aikaisin alkaneiden talkoiden jälkeen, hehkun sisäisesti. Tunnen itseni tarpeelliseksi.”
Toisten auttamisessa on toki itsekäskin puoli: moni tutkimus on todistanut, että se on varma ja nopea keino tulla onnellisemmaksi.
Tunnistan hyvin vapaaehtoistyötutkimuksissa mainitun helper's high -termin. Se on vähän kuin pitkiä lenkkejä juoksevien runner’s high. Tunne on riemukas ja se saa askeleen kevenemään. Silloin tuntuu, että pystyy melkein mihin vain.
Vapaaehtoistyöntekijät tuntevat itsensä tutkimusten mukaan energisemmiksi, onnellisemmiksi, tyytyväisemmäksi ja itsevarmemmiksi kuin he, jotka eivät tee vapaaehtoistöitä. Vaikka oloni ei tietenkään ole kovin hehkeä aikaisin alkaneiden talkoiden jälkeen, hehkun sisäisesti. Tunnen itseni tarpeelliseksi. Vau, miten paljon saatiin taas yhdessä aikaa!
Sitten on vielä se yksi hyvä puoli. Päivän lopuksi joku huutaa ihanat sanat: ”Talkoopitsat ovat nyt täällä.”
Teksti on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 8/25.
