Se, mitä seuraavaksi sanon, kuulostaa kusipäiseltä ja hävettää. Pyydän sitä anteeksi jo etukäteen, samoin rumaa sanavalintaani. Mutta sanon sen silti: Olen hyvä saalis parisuhdemarkkinoilla.

Muistan sen hetken, kun odotin viestiä tapaamaltani jantterilta, eikä viestiä oikein kuulunut, vaikka miten tuijotin ruutua.

Eniten olin vihainen itselleni: Miksi annoin jonkun muun pakottaa itseni siihen, että vilkuilin puhelinta, pidin kalenterissani riittävästi väljyyttä mahdolliselle tapaamiselle ja periaatteessa olin valmis vaikka saman tien lähtemään treffeille? Jos en kerta halunnut, että minua kohdellaan kuin kynnysmattoa, miksen voinut lopettaa olemasta sellainen?

Lienee selvää, että tuosta seurasi syvällinen suhde, ei jantterin vaan itseni kanssa. Vaikka olin luullut, että osaan pitää puoleni, opin silloin paremmaksi. Aloin enemmän pohtia sitä, mikä on terveellistä joustamista ja mikä sairasta. Ansaitsin parempaa kohtelua kuin huonosti käyttäytyvällä miehellä oli tarjolla.

Ystäväni sanoi oivaltavasti: miksi aina sanotaan, että ennen kuin voi rakastaa toista, pitää rakastaa itseään? Eihän se pidä paikkaansa. Niin moni kuitenkin rakastaa jotain törppöä ihan täysillä, eikä itseään juurikaan.

Oikeastihan en ole hyvä saalis, jos sillä tarkoitetaan täydellistä kumppania. Olen leväperäinen asioissa, joissa moni muu on todella tarkka – ja tarkka asioissa, jotka eivät juuri muita kiinnosta. Nopea ja hidas väärissä asioissa.

Mutta ajattelen, että kun hyväksyy omat erikoisuutensa, myös toisen on helpompi hyväksyä ne. Eikä silloin jää kynnysmaton rooliin.

Pääkirjoitus on julkaistu Trendissä 6/22.