En minä tänne Instagram-kuvan takia tullut, tekee mieleni sanoa, kun otan kuvia Instagramiin. Makaan pedillä ja yritän napata kuvan salaa. Minua hävettää.

Itsensä kuvaaminen julkisella paikalla tuntuu nololta, vaikka suuntaankin kameran käteeni ja jalkoihini. Vielä enemmän nolottaa ajatus, että todella kerron tästä somessa. Joku pitää tätä varmasti itsensä korostamisena.

Mutta päätin jo vuosia sitten tämän: Kerron teoistani somessa edes joskus, sillä jos minä inspiroidun muiden asioista, ehkä joku inspiroituisi minun.

Kun makaan neula suonessa ja veri valuu minusta pussiin, mietin hyväntekeväisyyttä ja vapaaehtoistöitä. En tunne mielihyvähormoni oksitosiinin ryöppyä enkä vagushermon aktivoitumista, vaikka niillä sanotaan olevan yhteys muiden auttamiseen. Enkä tunne edes suurta onnea, vaikka tutkimus toisensa perään kertoo muiden auttamisen olevan tie onneen.

Mutta tunnen itseni merkitykselliseksi. Ajattelen taas ystävääni, joka menetti synnytyksessä valtavasti verta – joku hänen kaltaisensa voi saada apua. Ja tämä apu menee varmasti perille.

Oloni on hutera, kun nousen, mutten välitä. Olen huomannut, että mitä enemmän elämä meinaa käpertyä itsensä ympärille, sitä tärkeämpää on auttaa muita. Maksaa kassalla toisen ostoksen loput, antaa paikkansa jonossa kiireiselle tai jotain muuta Random act of kindness -liikkeen listalta. Avuliaisuuden hetkiin tarttuminen tuo lämpimän olon, oksitosiinia luulen.

Kun jaan kuvan someen (Tänään oli taas sellainen päivä, että halusin luovuttaa, kirjoitin), saan kaksi viestiä: verenluovutusaika varattu.

Pääkirjoitus on julkaistu Trendissä 2/22.