Kun vaatekaapin ylähyllyltä tipahtaa kasa käyttämätöntä kangasta, mieleen tulvahtaa paljon muistoja. Tämähän on siltä vuodelta, kun harrastin kankaanpainantaa! Voi miten hauskaa se oli!

Ja kun sanon hauskaa, tarkoitan naurettavaa räpiköimistä. Muistin heti ne illat, kun suunnittelin kankaan kuvioita heikolla piirustustaidollani. Mutta juuri sitä kaipaan osalta harrastuksistani: lupaa olla susipaska.

Minulla on nimittäin teoria: aloittelijan rooliin hakeutuminen, jatkuva rohkeuden kerääminen ja tyhmien kysymysten kysyminen tekee hyvää.

Ensinnäkin. Kun hyppää aloittelijan rooliin säännöllisesti ja tottuu tekemään aloittelijan mokia, eivät muutkaan virheet tunnu enää pelottavilta. Samalla oppii runsaasti myötätuntoa paitsi itseään myös muita aloittelijoita kohtaan.

Toiseksi. Jos töissä yleensä tietää kaiken tai vähintäänkin kaikenlaista (tai ainakin muut luulevat niin), on rentouttavaa olla joskus takarivissä. Olisihan se uuvuttavaa, jos olisi elämässä vain yksi rooli: vastaisi niin kotona, töissä kuin harrastuksissa kaikesta.

Siksikin muisto show-tanssikurssin takarivistä lämmittää minua: siellä kenellekään ei olisi tullut edes mieleen ehdottaa minulle ja hitaille jaloilleni mitään vastuuta!

Kolmanneksi. Mikä olisi parempaa kuin oppimisen ilo! Kun lähtötaso on nolla, riemua riittää. Eikä kaiken tarvitse olla elämässä tavoitteellista, tähdätä esiintymisiin tai edes jatkokurssille. Joskus tärkeintä ja parasta on jo osallistuminen.

Voi olla, että teoriani on yhtä lapsellinen kuin suunnittelemani kankaanpainokuviot. Silti tapaat minut jatkossakin takarivissä – nähdäänkö siellä?

Pääkirjoitus on julkaistu Trendissä 8/21.