Pandemia teki viimeistään selväksi sen, minkä Natalia Kallio on tuntenut nahoissaan lapsuudesta asti: Suomi on luokkayhteiskunta. Kun rajoitukset astuivat voimaan, Kallion keskiluokkaiset ystävät siirtyivät etätöihin, kuka veneelleen, kuka kesäasunnolleen. Koteihin ostettiin sähköpöytiä ja lounaat tilattiin Woltilla kotiovelle.

”Kun keskiluokkaiset vetäytyivät kotitoimistoihinsa, samalla sukulaiseni ja lapsuuden tuttuni ylläpitivät yhteiskunnan tärkeimpiä palveluita ja kävivät työväenluokkaisissa töissään riskeeraten terveytensä. On irvokasta, miten eri asioita pandemia merkitsi ihmisille.”

Lue myös: Pandemia vei työt, mutta sitten Maria ja Aki löysivät unelmatyönsä pappeina – ”En olisi muuten uskaltanut alkaa opiskella aikuisena”

Pandemian synnyttämän sosiaalisen tyhjiön ansiosta Kallio ryhtyi kirjoittamaan omaelämäkohtaista esikois­romaaniaan Kotileikki (Kosmos). Pitkään hän tosin ajatteli, ettei voi kirjoittaa romaania.

”Mielikuvissani romaanikirjailijat ovat kulttuurikodeissa kasvaneita neroja, enkä minä ole sellainen. Kesti vuosia ymmärtää, että minullakin voi olla taustastani huolimatta kykyä ja kapasiteettia kirjoittaa jotain niin hienoa kuin romaani.”

Se, että kirja tosiaan syntyi, on Kallion mukaan itsessään osoitus siitä, että lapsuudestaan poiketen hän elää nykyään keskiluokkaista elämää. Siinä on aikaa ja mahdollisuuksia keskittyä itsensä kehittämiseen ja ilmaisemiseen. Kallion lapsuudenkodissa järvenpääläisessä lähiössä ei arjessa luotu uutta, siinä selviydyttiin.

”Sama koskee tuhansia suomalaisia perheitä, ja siitä ei puhuta riittävästi. Mutta jos yhteiskunnassa vallitsevia eroja ei tunnusteta, niitä ei voida muuttaa.”

Kallion oma luokkanousu alkoi suositusta Kallion ilmaisutaidon lukiosta. Hän on sukunsa ensimmäinen ylioppilas, eikä lukioon pääseminen ollut keskiarvon puolesta itsestään selvää. Lukioon hän pääsi lopulta taideharrastuneisuudesta saamillaan pisteillä.

Kallion mukaan luokkanousussa on kyse monessa tapauksessa tuurista – myös hänen kohdallaan. Kotona ei keskusteltu toisen asteen opinnoista, akateemisesta koulutuksesta puhumattakaan. Ajatus ilmaisutaidon lukiosta syntyi, kun Kallio katsoi mummolassa telkkaria. Uutisissa näytettiin pätkä Kallion lukiosta, ja mummi kysyi vitsillä, meneekö Kallio-nimeä kantava tyttö isona Kallion lukioon.

”Otin mummin vitsin tosissaan ja ajattelin siitä lähtien, että minun pitää päästä Kallioon. Kun sitten pääsin, muut kulttuurikotien kasvatit puhuivat koulussa siitä, mihin yliopistoon menevät lukion jälkeen. Minä en edes tiennyt, mikä yliopisto on.”

Keskiluokkaisen elämäntavan mahdollistavat pelikortit jaetaan jo varhaisessa lapsuudessa, Kallio sanoo.

Keskiluokkaisella lapsella on varaa harrastaa ja tuntea yhteenkuuluvuutta ikäisiinsä esimerkiksi muodin ja elämysten kuluttamisen muodossa. Kävitkö säkin siellä keikalla? Ostatko sä mustat vai valkoiset Adidaksen Super­star-lenkkarit? Kun luokkakaverit matkustivat Kreikkaan, Kallio pääsi Kouvolaan. Pahinta ei kuitenkaan ole paitsi jääminen vaan ulkopuolisuuden aiheuttama häpeä.

”Lapsena tuntui, että muilla on mahdollisuuksia tehdä asioita, ja ne mahdollisuudet myös antavat henkistä pääomaa, itsetuntemusta ja rohkeutta tavoitella uusia asioita. Sen rinnalla oma elämä näyttäytyi aika näköalattomana.”

Näköalattomuus johtaa Kallion mukaan usein päihdeongelmiin, jotka syventävät entisestään huono-osaisuutta. Paikallinen pubi on Kotileikki-romaanissa keskus, jonne ihmiset päätyvät töiden jälkeen tai heti aamusta.

”Ja millainen kasvuympäristö se sitten on. Ei siitä ainakaan sellaista tunnetta tule, että mä pystyn mihin vain.”

Päinvastoin. Kallion teoksen julkaisutilaisuudessa kirjailijalle rakas mummo kommentoi, että ”en olisi ikinä uskonut, että tällaista päästään näkemään”.

”Yleisempi kommentti kai olisi, että ’olen aina tiennyt, että pystyt mihin vain’.”

Vaikka lähtökohdat ovat toiset kuin keskiluokkaisen perheen lapsella, Kallion lapsuudessa on ylpeydenaiheita.

”Meillä oli ja on yhteisöllisempi ja avuliaampi kulttuuri kuin monissa varakkaissa perheissä. Kun on vähän, kaikki auttavat toisiaan. Arvostan sitä aidosti.”

Juttu on julkaistu Trendissä 9/22.