Aila, 47, ontui vuosia ja kärsi kovista kivuista – syynä oli harvinainen sairaus, apu löytyi lonkkaleikkauksesta
Aila Lind-Mäki kärsi pikkulapsesta saakka harvinaisesta lonkkasairaudesta. Lonkkaa särki jatkuvasti, mutta tekonivelleikkauksen jälkeen elämä muuttui.
”Lonkkaongelmani alkoivat, kun olin kolmivuotias. Kompastuin ja aloin sen jälkeen ontua. Vanhempani veivät minut tutkimuksiin, ja siellä selvisi, ettei ontumiseni johdu kaatumisestani.
Minulla diagnosoitiin harvinainen lonkkasairaus, Legg-Calvé-Perthesin tauti. Se on sairaus, jossa lonkka alkaa surkastua.
Minulla oli vaikea versio taudista, ja sen tähden liikuntaani rajoitettiin ja lonkkaani leikattiin viidesti peruskoulun aikana. Toinen jalkani lyheni kaksi senttiä leikkausten seurauksena.
Taudin tähden lonkkani pallonivel ei ollut pyöreä, kuten pitäisi, vaan epäsäännöllisen mallinen. Vuosien varrella sairaus tuhosi nivelen rustoa niin, että lopulta sitä ei ollut jäljellä lainkaan.
Kipu on kuulunut elämääni niin kauan kuin muistan. Lonkkaani on särkenyt aina, varsinkin jos olen kävellyt tai istunut pitkään.
Kipu on kuitenkin siitä jännittävä asia, että siihen tottuu. Pitkään aikaan en antanutkaan sen rajoittaa elämääni, vaan liikuin paljon.
Erityisen rakas ja tärkeä harrastukseni oli polkujuoksu metsässä. Otin aina ennen lenkkiä särkylääkkeen, jotta pystyin juoksemaan kymmenen kilometrin lenkin.
Olen vähän hulluttelija, ja muutama vuosi sitten osallistuin Tough Viking -kilpailuun, jossa piti selvitä kymmenen kilometrin esteradasta. Se sattui paljon, mutta pääsin maaliin. Juoksin myös Lahden hyppyrimäen huipulle Red Bull 400 -kisassa.
Sain näistä kokemuksista onnistumisen tunteen. Oli ihanaa oivaltaa, että pystyn kovalla tahdollani samaan kuin muutkin, vaikka lonkkani on erilainen.
Koska jalkani olivat eripituiset, jouduin pitämään kolmikymppisestä asti korokepohjallista toisessa kengässä. En siksi voinut käyttää sandaaleja tai tavallisia korkokenkiä. Korkkareissa piti olla solki, jotta ne pysyivät jalassa. Se harmitti.
Masennuin ja jouduin uupumuksen takia joksikin aikaa sairauslomalle.
Viimeisten viiden vuoden aikana kipuni pahenivat pikkuhiljaa, kunnes lopulta lonkkaani särki koko ajan. Kipu oli kova. Otin joka päivä ison annoksen särkylääkettä ja öisin pitkäkestoisen tulehduskipulääkkeen, mutten silti saanut nukuttua kunnolla.
Viimeinen tikki oli se, kun olin kaksi ja puoli vuotta sitten laskettelureissulla perheeni kanssa. Laskin viisi tuntia päivässä. Söin särkylääkkeitä ja tulehduskipulääkkeitä, mutta kipu ei vain helpottanut, vaan jatkui reissun jälkeenkin. Silloin menin tutkimuksiin.
Magneettikuvista näkyi, että minulla oli neljännen asteen nivelrikko ja lonkkani oli täysin tulehtunut. Tarvitsisin tekonivelen.
Pahinta oli, kun lääkäri kertoi minulle, etten saa enää juosta.
Itkin koko matkan kotiin.
Juoksukielto tuntui kauhealta, koska palauduin työstä juoksemalla metsässä. Kun polkujuoksu kiellettiin, se katkaisi kamelin selän.
Masennuin ja jouduin uupumuksen takia joksikin aikaa sairauslomalle.
Osastolla tunsin itseni 47-vuotiaana nuorisoksi. Lonkan tekonivelleikkauksia tehdään yleensä iäkkäille.
Odotin lonkan tekonivelleikkausta melkein kaksi vuotta.
Liikuin mahdollisimman paljon leikkaukseen asti: tein lihaskuntotreeniä kotona, lenkkeilin ja tein porrastreeniä. Tiesin, että palautuminen nopeutuu, jos lihakset ovat hyvässä kunnossa.
Pääsin vihdoin leikkaukseen alkuvuonna 2025. Olin innoissani, mutta minua myös jännitti. Leikkauksessa halkaistaan pakaralihas, sahataan luita poikki ja irrotellaan lihaksia.
Minun leikkaukseni oli erityisen haastava, sillä lonkkani oli kulunut oudon malliseksi. Leikkaus kesti kolme tuntia, kun se yleensä vie vain tunnin.
Kun heräsin nukutuksesta, nostin ensimmäiseksi polvet koukkuun: ne olivat samalla korkeudella ensimmäistä kertaa elämässäni! Yhtäkkiä minulla oli saman pituiset jalat. Lähetin niistä heti kuvan perheelleni.
Osastolla tunsin itseni 47-vuotiaana nuorisoksi. Lonkan tekonivelleikkauksia tehdään yleensä iäkkäille, ja osastotoverini olivat 79- ja 90-vuotiaita.
Minusta onkin ihanaa, kun ihmiset kysyvät, miten olen saanut lonkan tekonivelen näin nuorena. Nelikymppisenä ei enää usein tunne olevansa erityisen nuori.
Koko elämäni on muuttunut, ja voin tehdä asioita, joita moni pitää itsestäänselvyytenä.
Menetin leikkauksessa paljon verta, ja kivut olivat aluksi kovat. Jouduin viettämään sairaalassa viisi päivää, mutta sen jälkeen toipuminen oli nopeaa.
Kolme kuukautta leikkauksen jälkeen pääsin palaamaan Training for Warriors -harjoituksiin ja muutenkin treenaamaan normaalisti. Juosta en vielä saa. Uskon, että pääsen pian lenkkipolullekin. Minulle on sanottu, että se voi olla mahdollista, kun leikkauksesta on kulunut puoli vuotta.
On ihmeellistä, että kivut ovat poissa ja lonkkani liikkuu normaalisti. Koko elämäni on muuttunut, ja voin tehdä asioita, joita moni pitää itsestäänselvyytenä.
Saan harrastaa, mitä haluan, eikä minun enää tarvitse ottaa särkylääkettä ennen treenejä.
Voin istua risti-istunnassa ja ostaa millaiset kengät tahdon. Olen menossa gaalaan ja aion hankkia upeat korkkarit.
Päätin ennen leikkausta, että kun se on ohi ja olen toipunut, hankimme koiran, josta olimme puhuneet pitkään. Keväällä meille muutti cockapoo Arvid. Hän on pitänyt minut kivasti liikkeellä ja on uusi metsälenkkikaverini.
Nuorempana häpesin leikkausarpiani, mutta nyt olen ylpeä niistä. Ne kertovat, että olen käynyt läpi taisteluita.
Ajattelen, että kaikella on tarkoituksensa, vastoinkäymisilläkin. Ehkä lonkkasairaus on kasvattanut minua vahvemmaksi ja sinnikkäämmäksi. En olisi sama ihminen ilman sitä.”
Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 9/2025.
