”HALUAN VAIN SANOA SEN, että kulttuuri ei ole luksustuote. Kulttuuri kuuluu kaikille.”

Niin 29-vuotias näyttelijä Linnea Leino sanoi, kun vastaanotti Valkokankaan valopilkku -palkinnon maaliskuisessa Jussi-gaalassa. Leino palkittiin rooleistaan elokuvissa Tytöt tytöt tytöt, Punttikomedia ja Napapiirin sankarit 4.

Se oli kommentti perussuomalaisten puheenjohtajan Riikka Purran lausuntoon, että kulttuuri on luksuspalvelu, johon käytetään liikaa veronmaksajien rahaa. Linnean kuittaus sai railakkaat aplodit ja herätti ihastusta mediassa ja somessa.

Linnea Leino on aina ollut suorapuheinen.

”En ole aggressiivinen, mutta sanon mitä ajattelen”, hän kuvailee töölöläisessä suosikkikahvilassaan.

Yleensä Linnea kuitenkin välttelee suoria poliittisia kannanottoja. Jussi-gaalassa hän avasi suunsa, koska jännittää koko alan puolesta, millaisia linjauksia uusi hallitus tekee kulttuuriasioissa.

”Toivoisin, että hallituksen edustajat tajuaisivat, kuinka paljon yhteiskunta kurjistuu, jos kulttuuria ei vaalita.”

LINNEA ILOITSEE elokuva-alalla viime vuosina tapahtuneesta, #metoo-liikkeen vauhdittamasta kehityksestä.

Pitkään ajateltiin, että suuri taiteilija saa olla ihmisenä moukkamainen tai jopa hirviömäinen ja että hieno taide pyhittää sen luomiseen käytetyt ala-arvoiset keinot.

”Kenelläkään ei ole oikeutta panna toisia kärsimään taiteen vuoksi tai vaikkapa hyväksikäyttää toisen traumoja, jotta saa haluamansa lopputuloksen. Jos esimerkiksi elokuvan kuvauspaikalla on pelon ilmapiiri, tuskin syntyy parhaita mahdollisia tuloksia”, Linnea toteaa.

Linnea itse korostaa tiimityön merkitystä. Hänen mukaansa kaikkien on helpompi olla luovia ja kokeilla uutta, kun tekijäryhmässä on turvallinen ja luottamuksellinen ilmapiiri.

Sundancen elokuvafestivaalin yleisöpalkinnon ja neljä Jussia saanutta Tytöt tytöt tytöt -elokuvaa tehdessä näyttelijät puhuivat ohjaajan kanssa kaikesta rooleihin liittyvästä kuukausia ennen kuvauksia.

”Aloin luottaa siihen, että tulen kuulluksi eikä ole kenenkään varpaille hyppäämistä, jos ehdotan muutoksia.”

Alli Haapasalon ohjaamassa elokuvassa Linnea esittää ikäiseensä tyttöön rakastuvaa ja sen myötä kaiken kyseenalaistavaa taitoluistelijaa Emmaa. Elokuvaa tehdessä käytettiin #metoon jälkeen tuotannoissa yleistynyttä läheisyyskoreografiaa. Sen tehtävä on auttaa suunnittelemaan läheisyyttä sisältävät kohtaukset turvallisiksi ja mahdollisimman aidon näköisiksi.

Läheisyyskoreografi Pia Rickman sopi näyttelijöiden kanssa etukäteen intiimikohtausten yksityiskohdista ja varmisti, ettei kenenkään rajoja rikota kuvauksissa.

”Minun ja Aamu Milonoffin roolihahmojen intiimikohtauksia oli lopulta kaikkein hienointa tehdä. Olimme treenanneet ne niin hyvin, kuvauspaikalta poistettiin kaikki ylimääräiset ihmiset ja tunnelma oli rauhallinen, suorastaan maaginen.”

KUN LINNEA SAI Valkokankaan valopilkku -Jussin, hän ilahtui kaikkein eniten näyttelijäkollegoidensa kommenteista.

”Moni heistä puhui siitä, miten kiva olen työkaverina ja että luon työyhteisöön hyvää tunnelmaa. Se tuntuu vielä suuremmalta palkinnolta kuin itse Jussi-patsas.”

Linnealla ei ole varsinaisia näyttelijäesikuvia. Hän kertoo ihailevansa usein näyttelijöiden roolisuorituksia ja ottavansa mielellään oppia kokeneemmilta muttei nosta ketään jalustalle.

”En ole fanittajatyyppiä.”

Linnea ihailee kyllä monien vanhempien näyttelijöiden avointa asennetta ja valmiutta oppia jatkuvasti uutta.

”Haluaisin itsekin elämäni loppuun asti katsoa maailmaa avoimin silmin, pysähtymättä paikoilleni. En koskaan halua kuvitella, että nyt tiedän kaiken tai nyt olen valmis.”

YKSI LINNEAN HAAVEISTA on päästä näyttelemään Ranskassa. Vanhempien työn vuoksi hän asui vuosituhannen alussa Pariisissa. Noiden aikojen peruina hänellä on edelleenkin tunne, että kaikki on mahdollista Suomen ulkopuolellakin. Lukiovuosinaan hän asui Italiassa.

Linnean uravalinta sinetöityi jo, kun hän oli seitsemänvuotias. Hän pääsi Pariisissa teatteriin katsomaan Romeo ja Julia -musikaalia.

”Teatteri oli niin valtava, ensemble niin vaikuttava ja musiikin massa niin mieletön, että se päräytti pienen tytön mielen täydellisesti.”

Siitä lähtien Linnea ajatteli haluavansa isona näyttelijäksi.

”Olisi ihanaa päästä sanomaan seitsemänvuotiaalle itselleni, että katso, missä minä olen ja mitä saan nyt tehdä.”

Suomeen palattuaan Linnea meni suomalais-ranskalaiseen kouluun ja kävi koko nuoruutensa harrastelijateatterissa. Koulun jälkeen hän pyrki Teatterikorkeakouluun ja Tampereen teatterityön tutkinto-ohjelmaan eli ”nätylle”. Hän ei päässyt kumpaankaan silloin eikä seuraavana vuonna.

”Välivuosina olin masentunut ja epäilin omia mahdollisuuksiani. Minulla kuitenkin oli unelma, ja sitä oli pakko seurata.”

Kolmas kerta toden sanoi, ja nätyn ovet aukesivat.

Koko kansan tietoisuuteen Linnea ponkaisi keväällä 2020 viihdeohjelma Putouksessa. Niihin aikoihin hän sai tuntea myös julkisuuden nurjat puolet.

”En ollut valmistautunut sellaiseen myllyyn. Joka tuutista tuli palautetta, millainen olen ja miltä näytän. Se oli brutaalia ja lopulta karaisi aika paljon.”

Putouksen työryhmä ja vertaistuki auttoivat kuitenkin kestämään palautevyöryn.

Sittemmin Linnea on nähty muun muassa suositussa Aikuiset-komediasarjassa ja nuortensarjassa Nörtti: Dragonslayer666.

Linnea pitää itseään onnekkaana, koska on saanut rooleja, jotka ovat panneet ajattelemaan. Hänestä tytöille ja naisille kirjoitettiin pitkään kaavamaisia rooleja: He ovat joutuneet esittämään tylsiä järjen ääniä, jotka panevat pojat tai miehet ruotuun. Villejä tyttöjä, jotka saavat seksuaalisesta aktiivisuudestaan rangaistuksen. Väkivallan tai raiskauksen uhreja.

”Onneksi tilanne on viime vuosina alkanut muuttua.”

Syksyllä Linnea nähdään Aleksi Delikourasin ohjaamassa Speden elämäkertaelokuvassa ja toisessa pääosassa patruunatehtaan räjähdyksestä kertovassa Toni Kurkimäen elokuvassa Lapua 1976.

TODELLINEN KESÄIHMINEN, Linnea kuvailee itseään.

”Rakastan sitä, että voi lähteä ulos ilman takkia ja maata huoletta kallioilla.”

Vaeltaminen on hänen rakas harrastuksensa.

Talvella hän oli yksin vaeltamassa Pallaksella ja nukkui yöt autiotuvissa. Kesävaelluksillaan hän yöpyy teltassa.

”Luonto on minulle pyhä. En pelkää sitä, ainoastaan metsässä mahdollisesti liikkuvia ihmisiä.”

Kun peloista tulee puhe, Linnea paljastaa kärsivänsä pienistä, erikoisen kuuloisista fobioista. Hän ei yleensä puhu niistä, jotteivät muut alkaisi kiinnittää niihin huomiota.

Linnea pelkää muun muassa paperiviiltoja. Kun hän puhuu niistä kahvilan pöydässä, hän vetää kätensä vaistomaisesti suojaan hihojen sisään.

”Jos illalla sänkyyn mennessäni tulen ajatelleeksi paperiviiltoja, ajatus ahdistaa niin, että minun on mentävä kokonaan peiton alle. Piiloudun joltain mahdolliselta uhkalta”, hän selittää ja nauraa samalla epäuskoisesti.

KUUNTELEMINEN ON Linnealle tärkeää. Ensinnäkin ovat äänikirjat. Viimeksi hän on kuunnellut Delia Owensin Suon villin laulun ja Emmi-Liia Sjöholmin Virtahevot.

”Minun on vaikea pysähtyä pitkiksi ajoiksi, joten luen aika harvoin kirjoja. En ole koskaan ollut lukutoukka, mutta jo siitä lähtien, kun vanhempani pienenä lukivat minulle iltasatuja, olen rakastanut kirjojen kuuntelua.”

Lisäksi Linnea opettelee roolihahmojensa vuorosanat kuuntelemalla: hän äänittää ne ja kuuntelee niitä sitten kerran toisensa jälkeen esimerkiksi lenkkeillessään.

Linnea rentoutuu muun muassa läheisten kanssa aikaa viettäen. Hän rakastaa erityisesti kiireettömiä sunnuntaita, jolloin ystäväporukalla kokoonnutaan jonkun kotiin, syödään loputonta brunssia, löhötään ja jutellaan.

Tällä hetkellä Leinolle tuottaa suurta iloa Manuela Boscon taulu Parasta elämässä, jonka hän on juuri hankkinut seinälleen. Siinä suuri, värikäs seurue istuu aterioimassa kesäisen rehevässä puutarhassa.

Taulu kiteyttää hyvin Linnean lempiasiat: läheiset, yhteiset ateriat, kesä, luonto. Nepä ne, parasta elämässä.

Juttu on julkaistu Eevassa 06/2023.