Lotta istui nuorena Kallion baareissa ja vihasi liikuntaa – yksi muutos opetti, että treenaaminen on hauskaa

”Ajattelin nuorena, että elän pääni sisällä ja että kroppani on vain aivojenkuljetusteline. Istuin yliopiston luentosaleissa, työpalavereissa ja Kallion baareissa. En tajunnut, miten mahtaviin juttuihin kehoni kykenee.

Välillä ajattelin, että minun täytyy laihduttaa. Siihen aikaan puhuttiin napaläskistä ja lihominen oli pahinta, mitä naiselle saattoi tapahtua. Juoksin Töölönlahtea ympäri naama punaisena ja ajattelin, että liikunta on ihan hirveää.

Vajaa kolmekymppisenä kokeilin thainyrkkeilyä ja hurahdin. Fokus ei ollut enää laihduttamisessa vaan siinä, että halusin oppia jotain uutta.

Uuden lajin kokeilusta seurasi hurahdusten sarja. Aloitin ensin brassijujutsun, sitten vapaaottelun, crossfitin ja polkujuoksun. Viime vuodet olen keskittynyt pyöräilyyn.

Yhtäkkiä liikkuminen olikin hauskaa. Sain uusia ystäviä ja tutustuin ihmisiin, joihin en olisi muuten tutustunut.

Lotta Heikkeri

on 40-vuotias viestintäalan yrittäjä. Häneltä on ilmestynyt kirja Hurahtaneet – Aikuisia jotka löysivät itsensä urheilun kautta (Nemo).

olen pystyvämpi ja rohkeampi kuin kuvittelin olevani. Ultramaratonin juoksemiseen tai 120 kilon maastavetoon ei tarvinnutkaan olla sportti-ihminen vaan ihan tavallinen.

Monet aiemmin mahdottomilta tuntuneet jutut muuttuivat mahdollisiksi. Esimerkiksi polkumaraton kuulosti yli-ihmisten jutulta, kunnes juoksin sellaisen itse. Urheileminen ei vaadi urheilullisen ihmisen identiteettiä. Pitää vain löytää oma juttu tai oma tapa liikkua.

Kun puhutaan liikkumattomuuden kustannuksista yhteiskunnalle, kysytään harvoin, millaisia esteitä liikkumiselle on, saati mikä ihmisiä itseään kiinnostaisi. Jos käyttää johonkin tosi paljon aikaa, olisi kiva, että se olisi hauskaa.

Viime vuonna aloin tehdä kirjaa aikuisena liikkumiseen hurahtaneista. Haastattelin esimerkiksi entistä narkomaania, joka innostui ultrajuoksemisesta, ja ihmistä, joka vaihtoi nousujohteisen uran yrittäjyyteen, jotta voisi hiihtää enemmän.

Heitä kaikkia yhdisti sama kokemus: liikunta oli ensimmäistä kertaa kivaa. He saivat siitä elämäänsä jotakin isompaa kuin hyvän kunnon, esimerkiksi ystävyyssuhteita ja yhteisöllisyyttä. Monet tunsivat olevansa enemmän omia itsejään kuin aiemmin.

USEIN AJATELLAAN, että liikkuminen on vain liikunnallisesti lahjakkaille ihmisille, joilla ei ole koskaan vaikeuksia tehdä asioita tai nousta ylös sohvalta.

Some saa helposti ajattelemaan, että kaikki pitää tehdä isosti ja näyttävästi. Mutta ei liikkuakseen tarvitse olla suureellisia tavoitteita. Ei tarvitse olla paras tai edes hyvä siinä, mitä tekee, jotta siitä voi nauttia. Olen itse esimerkiksi maastopyöräilyssä aika arka kuski, mutta en anna sen estää harrastuksesta nauttimista.

Yksi parhaita juttuja urheilussa on se, että siinä epäonnistuminen kuuluu asiaan. Harvassa muussa asiassa voi mokailla koko ajan ilman, että se haittaa mitään.

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 11–12/2024.