Niinamarille tehtiin lihavuusleikkaus, ja sitten alkoi kipukierre: ”Minulle tehtiin 20 operaatiota noiden vuosien aikana”

Kymmenen vuotta sitten havahduin. En jaksanut kyykistellä lattialla, kun lapset halusivat koota palapeliä, enkä jaksanut juosta pihalla, kun he halusivat leikkiä hippaa.

Olin lihava nuori äiti, joka ei pysynyt pienten lastensa perässä. Painoin 140 kiloa ja olin 24-vuotias, 168 senttiä pitkä. Ajattelin, etten halua olla tällainen äiti enkä nainen. Haluan juosta, pysyä terveenä, elää pitkän elämän ja nähdä lasteni kasvavan.

Varsinaisia oireita minulla ei lihavuudesta ollut. Olin sellainen terve ja onnellinen läski.

Oululainen Niinamari Alaniemi, 34, on koulutukseltaan hätäkeskuspäivystäjä. Nyt hän työskentelee hautaustoimistossa. Uusperheessä on aviomies ja lapset iältään 13, 11, 11, 8 ja 7 vuotta sekä neljä lemmikkirottaa ja kolme kesyä hiirtä.

Olin sairastunut muutama vuosi ennen havahtumisen hetkeä kilpirauhasen vajaatoimintaan. Paino oli noussut nopeasti. Pahimmillaan lihoin kymmenen kiloa kuukaudessa. Raskauksien jälkeen paino oikein junttaantui ympärilleni, ja minusta tuntui, ettei se tasaantunut millään.

Nuorempana olin normaalipainoinen. Mutta jännä; teini-iässä kuvittelin silti, että olen kauhean lihava. Kun nyt katson valokuvia tuolta ajalta, en ymmärrä, mitä kuvittelin. Lihavana pidin itseäni paljon hoikempana kuin oikeasti olin. Olen kai aina nähnyt itseni jotenkin väärin.

Minulla on kaikesta huolimatta ollut aina hyvä suhde kehooni ja vahva itsetunto. Ehkä siihen on vaikuttanut se, että minut on hyväksytty omana itsenäni. Parisuhteissani olen saanut olla sellainen kuin olen, ja joka koossa olen tuntenut olevani haluttu.

En halunnut laihduttaa ulkonäön vuoksi, mutta terveys mietitytti. Otin loppuvuodesta 2013 yhteyttä terveyskeskukseen. Pääsin nopeasti lääkärin vastaanotolle ja kerroin avoimesti tilanteestani. Lääkäri teki saman tien lähetteen Oulun yliopistollisen sairaalan sisätautien poliklinikalle, ja pääsin suoraan leikkausjonoon. Olin jonossa vain muutaman kuukauden.

Ennen leikkausta minun piti pudottaa noin kymmenen prosenttia painostani, muun muassa turvallisuussyistä. Kovin lihavalla ihmisellä voi rasvakerros olla niin paksu, rasvamaksaa ja muuta, että operaatio on hankala. Sitä rasvakerrosta piti saada vähemmäksi.

Samalla testattiin, pystynkö sitoutumaan elämänmuutokseen: on syötävä vähemmän ja terveellisemmin.

Sain apua ravitsemusterapeutilta ja huomasin, että suhteeni syömiseen oli aina ollut jotenkin nyrjällään, sellaista kroonista laihduttamista. Olin kasvanut painonvartijoiden ilmiön varjossa ja nähnyt, kuinka normaalipainoisetkin vanhemmat laihduttavat. Ulkonäöstä puhuminen oli tavallista.

Leikkausta edeltävä laihduttaminen ei ollut mitään terveellistä painon pudottamista. Söin todella vähän ja pieniä kalorimääriä, jotta laihtuisin nopeasti. Koska minulla oli vielä jonkin verran raskauskiloja, kilot karisivatkin yllättävän hyvää kyytiä. Kun minut helmikuussa 2014 leikattiin, painoin 109 kiloa.

”Lihavuuskeikkauksesta oli lähes ainoastaan myönteistä hehkutusta. Kaikki tuntuivat pääsevän silirimpsis bikinikuntoon. Vähänpä tiesin.”

Leikkauspäivä oli jännittävä. Olin odottanut sitä paljon ja kahlannut operaatioon liittyvää tietoa netistä. Googletin esimerkiksi Yhdysvalloissa käytävää keskustelua ja kokemuksia lihavuusleikkauksista.

Olen aina ollut kiinnostunut anatomiasta, joten itse operaatio ei minua kauhistuttanut. Hämmästelin lähinnä, miten vähän nuoria ihmisiä on leikattu. Pääosa lihavuusleikatuista on ollut yli 50-vuotiaita. Minusta se tuntui omituiselta. Miksei leikata ennaltaehkäisevästi nuorena, ennen kuin sairauksia puhkeaa?

Lisäksi panin merkille, että lihavuuskeikkauksesta oli lähes ainoastaan myönteistä hehkutusta. Kaikki tuntuivat pääsevän silirimpsis bikinikuntoon. Vähänpä tiesin.

Menin leikkaukseen luottavaisin mielin. Leikkaus meni hyvin ja ilman komplikaatioita. Kaikkiaan operaatio kesti pari tuntia. Pääsin pian kotiin, voin hyvin ja toivuin nopeasti.

Minulle tehtiin vatsalaukun ohitusleikkaus. Ohutsuolta ohitettiin noin 80 senttiä. Ohutsuolesta otettiin pois se osa, jossa kaikki ravinteet ja vitamiinit imeytyvät. Vatsalaukku pienennettiin noin golfpallon kokoiseksi. Vanha mahani löllyy tuolla minun sisälläni yhä matkassa mukana ja erittää siellä entsyymejä ja hormoneja.

Paino lähti leikkauksen jälkeen laskemaan todella nopeasti, hirveän vauhdikkaasti. Hoikimmillani painoin noin 56 kiloa. Laihtumistani vauhdittivat ongelmat, joita alkoi tulla melko pian leikkauksesta toivuttuani.

Olin niin kipeä, etten pystynyt syömään, juomaan enkä nukkumaan.

Ongelmat alkoivat, kun leikkauksesta oli kulunut kuukausi. Tunsin ylävatsassa epämiellyttävää kipua. Koska leikkauksesta oli niin vähän aikaa, ajattelin tuntemusten liittyvän siihen.

Hiljalleen kivut kuitenkin voimistuivat ja sain melko koviakin kohtauksia. Ne säikäyttivät. Välillä kipu oli niin kovaa, että jouduin tilaamaan ambulanssin.

Sairaalassa kävi ilmi, että kärsin sappikohtauksista ja että minulla oli sappikiviä. Tällaiset ongelmat ovat kuulemma tavallisia silloin, kun paino putoaa hyvin nopeasti. Kroppa ei aina ehdi mukaan. Huhtikuussa, vain kaksi kuukautta lihavuusleikkauksen jälkeen, minulle tehtiin jo seuraava leikkaus ja sappirakko poistettiin.

Tuosta keväästä alkoi kymmenen vuoden krooninen kipukierre. Noiden vuosien aikana minulle tehtiin 20 operaatiota, leikkausta tai toimenpidettä.

Vatsakivut voimistuivat uudelleen sappileikkauksen jälkeen. Joskus kivut kestivät tunteja, joskus päiviä, joskus olin sairaalassa viikkoja. Minua tutkittiin ja tutkittiin, mutta syitä kivulle oli vaikea löytää, verikokeista ja kuvantamisesta huolimatta.

Vuoden 2015 alkupuolella tutkimuksissa selvisi, että suolessani oli kiinnikkeitä, joista kipu johtui. Yksi kiinnike ulottui kohdusta paksusuoleen ja veti suolta mutkalle. Taas leikattiin.

Vaikka lihavuusleikkaus johti voimakkaisiin kipuihin ja vuosien sairaalakierteeseen, Niinamari Alaniemi ei kadu operaatiota. ”Nyt olen elämäni kunnossa. Mutta se on sanottava, että ei leikkaus tai laihduttaminen tee ihmisestä sinänsä onnellisempaa. Onni on muualla kuin hoikkuudessa.” Sylissä lemmikkirotta Peruna.

Huusin tuskissani. Huusin jo kolmatta päivää ja olin jälleen joutunut kipujen vuoksi sairaalaan. Minut siirrettiin huutamaan hoitajien kansliaan, sillä häiritsin muita potilaita. Minusta tuntui, että minua pidetiin lähinnä sekopäänä, eikä kipujani otettu todesta.

Sain jopa kuulla, että liioittelen.

Olin hulluuden rajamailla. Pyysin, rukoilin ja anelin apua. Yritin vakuuttaa, että jokin oli vialla, mutta kuulemma kuvissa ei näkynyt mitään.

Juuri kun olin aidosti menettämässä toivoni, yksi hoitajista sanoi, että eräs kuvia katsoneista lääkäreistä oli lopulta huomannut röntgenkuvissani spiraalin, kierteellä olevan suolen. Tyräportti mahassa oli auennut ja ohutsuoli löpsähtänyt mutkalle.

Kun tuo havaittiin, suoli oli jo menossa kuolioon ja oli viittä vaille, etten istuisi tässä nyt avanteen kanssa.

Jälleen leikattiin.

Sellaisiakin tilanteita on ollut, että vatsaontelossa on näkynyt ilmaa, vaikka sinne ei pitäisi ilmaa päästä. Erään kerran näissä vaivoissa sairaalassa vaikeroidessani kuulin, että suolessa täytyi olla reikä ja vatsa oli avattava pitkältä matkalta, jotta tilanne voitiin todeta ja korjata.

Leikkauksesta herättyäni kuulin, ettei mitään reikää löytynytkään. Operaatio oli turha.

Vatsan oireiden lisäksi olen kärsinyt sokeriepätasapainosta. Sokeriarvoni saattavat laskea yhtäkkiä liian alas ja pyörtyilen.

Tämä voi johtua siitä, etten ole muistanut syödä riittävän täsmällisesti. Tasapainon löytäminen ruokailuun on vaatinut todella paljon töitä.

Kipujen vuoksi ajauduin myös kipulääkekoukkuun, josta vieroittumiseen olen tarvinnut ammattiapua.

Olen ollut täysin kivuton kohta puolitoista vuotta. Olen elämäni kunnossa ja onnellinen. Kuuntelen kehoani tosi tarkkaan ja arvostan sitä.

Olen miettinyt paljon, lähtisinkö enää leikkaukseen. Ehkä en, jos tietäisin, mitä eteen voi tulla. Pakko silti sanoa, että olen ollut kipeänä mieluummin koon 38 farkuissa kuin koon 58 olohousuissa.

Nämä vuodet ovat muuttaneet suhdettani sairaaloihin ja luoneet myös pelkotiloja. Sairaalaan en lähde, ellei ole pakko. Jo desinfiointiaineen haju aiheuttaa voimakasta ahdistusta, samoin ambulanssien näkeminen ja niiden äänet. Pelkästään sairaalan ohi ajaminen on rankkaa.

Ajattelen silti niin, että tällä kaikella, näillä vuosilla ja koettelemuksilla, on ollut merkitystä. En olisi kasvanut tällaiseksi ihmiseksi ja näin vahvaksi ilman tätä kokemusta.

Ulkonäöstä ei ole ollut kyse, vaan terveydestä. Ja nyt olen terve.”

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 11–12/2024.