Lapsi huusi lähes taukoamatta. Silloinkin, kun olisi pitänyt nukkua, pikkuinen Venla itki. Näin jatkui koko hänen ensimmäisen elinvuotensa ajan. Laura Tuomarilan ja Samuli Edelmannin arki oli ollut hyvin tasaista, ennen kuin heidän esikoisensa tuli ja heilautti elämälle uuden suunnan kaksikymmentä vuotta sitten.

Lauran lapsuudenperheessä ääntä oli korotettu harvoin.

”Meillä ei juuri koskaan riidelty, ja olen itse ollut aina aika hillitty. Mutta sitten meille syntyi tulisieluinen lapsi, joka oli täydellinen mysteeri. En tiennyt, miten tuollaisen tyypin kanssa toimitaan”, Laura, 49, sanoo nyt ja katsoo nauraen vieressä istuvaa tytärtään.

Lauran huppariin pukeutunut Venla Edelmann, 20, on ollut äitinsä luona yökylässä viettämässä yhteistä aikaa: katsomassa Netflixiä ja herkuttelemassa irtokarkeilla ja kuohuviinillä.

”Taisin olla silloin vauvana aikamoinen tikittävä aikapommi”, Venla tunnustaa.

Jo raskausaikana Laura Tuomarilalta oli vaadittu suurta henkistä kasvua. Hän oli sairastanut useamman vuoden ajan anoreksiaa ja bulimiaa. Ahdistus oli ajanut hänet viiltelemään itseään. Positiivinen raskaustesti merkitsi, että ruuan kanssa ei enää leikitty. Itseä ei voinut vahingoittaa, koska nyt hän oli vastuussa toisestakin ihmisestä.

”Elämäni muuttui radikaalisti. Minun oli pakko laittaa kaikki uusiksi: ryhdistäytyä ja kasvaa aikuiseksi.”

Temperamenttisen lapsen kanssa omat murheet unohtuivat. Laura keskittyi rutiineihin ja perhe-elämään – ja parani. Hiljalleen vuosien mittaan Venlankin tappuraisuus hieman tasaantui.

Kun Venla oli viisivuotias, perheeseen syntyi pikkuveli Ilmari. Arki Helsingissä oli tasaista. Isä-Samuli oli paljon poissa näyttelijän ja muusikon työnsä vuoksi. Laura tottui touhuamaan kolmisin lastensa kanssa.

”Muistan, että äitini ei koskaan suostunut leikkimään kanssani barbeilla”, Venla pohtii.

Laura myöntää muiston todeksi.

”En osannut olla leikkivä äiti. Mutta monia muita asioita me teimme yhdessä koko ajan: ulkoilimme, luimme kirjoja ja oleskelimme.”

Maltalle suuntautunut koko perheen lomamatka toukokuussa 2006 muutti kuitenkin kaiken.

Upeat maisemat, aurinko ja lämpö. Herkullinen ruoka, edullinen hintataso ja ihastuttavat ihmiset. Malta vei sydämen saman tien. Laura ja Samuli myivät asuntonsa ja autonsa ja muuttivat jo heinäkuussa, alle kaksi kuukautta lomareissun päättymisen jälkeen, pääkaupunki Vallettan lähelle Sliemaan.

Venla oli tuolloin kuusivuotias, Ilmari vuoden vanha. Perheen ajatuksena oli pitää välivuosi ja palata sitten takaisin Suomeen.

Tuolloin Venla ei osannut sanoa englanniksi muuta kuin sky ja green, eli taivas ja vihreä.

”Aloitin syksyllä koulun ja toistelin vain niitä kahta sanaa, jos joku tuli juttelemaan minulle. Jo puolessa vuodessa opin puhumaan englantia sujuvasti.”

Elämä Maltalla oli ihanaa ja helppoa. Kun vuosi lähestyi loppuaan, kotiinpaluu Suomeen tuntui tukalalta ajatukselta. Venla oli solahtanut mukaan kansainvälisen koulun rutiineihin. Uusia ystävyyssuhteita oli syntynyt niin lapsille kuin vanhemmillekin.

Aiemmin tapahtumatuottajana työskennellyt Laura Tuomarila halusi kouluttautua uuteen ammattiin. Hän ilmoittautui lehti-ilmoituksen perusteella opintoihin, joiden hän uskoi käsittelevän ravitsemustieteitä. Opetuksen alussa selvisi, että hän oli aloittanut vahingossa hierojaopinnot.

”Ajattelin, että siitä ei tule mitään. Pian innostuin opinnoista ja kouluttauduin myös vyöhyketerapeutiksi.”

Perhe päätti viettää Maltalla vielä toisen vuoden. Ja kolmannen. Hyvin pian vuosia olikin takana kymmenen.

Samuli oli reissannut töidensä vuoksi Suomen ja Maltan väliä tiiviisti ja oli halunnut jo pitkään palata vanhaan kotimaahan. Jokaisen ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen perhe oli anellut vielä yhtä lisävuotta.

Kymmenen vuoden kuluttua Laura tiesi, että nyt oli heidän vuoronsa joustaa. Lasten olisi myös hyvä sopeutua suomalaiseen kulttuuriin.

Ajatus tuntui teoriassa hyvältä. Venlasta se oli pahinta, mitä hänelle oli koskaan tapahtunut.

Venla Edelmann oli aloittanut mallintyöt Maltalla jo 13-vuotiaana, kun valokuvaaja otti hänestä sattumalta kuvan paikallisen vaateliikkeen avajaisissa. Kuvaajan äiti oli maltalaisen mallitoimiston johtaja. Hän etsi Venlan myöhemmin käsiinsä ja tarjosi mallinsopimusta.

Vielä tuolloin tytön suurin intohimo oli taitouinti ja hän tähtäsi olympialaisiin. Alkuun mallikeikat olivat vain harrastus, mutta myöhempinä vuosina työmäärä kasvoi ja ura lähti lentoon.

Lauran tuntemukset olivat alusta asti ristiriitaiset.

”Ajattelin heti, että en voi estää Venlaa, jos hän todella halusi tehdä sitä. Saatoin vain toivoa, että olin kasvattanut ja ohjeistanut tyttäreni niin, että hän selviää pinnallisesta ja julmasta mallimaailmasta.”

Laura itse pitää ”vartalon ympärillä tapahtuvaa hössötystä” typeränä touhuna.

Kun Venlan lantion sanottiin olevan kaksi senttiä liian leveä, Lauran sisällä kiehui.

”Puhuimme yhdessä paljon näistä asioista ja siitä, että on aivan se ja sama, jos joku keikka jää saamatta kahden sentin takia – aina löytyy jotain muuta. Olen aina kannustanut Venlaa pysymään sellaisena kuin hän on. Itseään ei pidä lähteä muuttamaan toisten toiveiden takia.”

Äidin sanat tuntuivat erityisen tärkeiltä Venlalle, jonka elämää hallitsivat syömishäiriöt.

Laura oli ihmeissään. Venlan koulukaverin äiti oli soittanut hänelle ja ehdottanut tapaamista kahvikupposen ääressä. Asia oli tärkeä. Koulukaverit olivat huomanneet, että 13-vuotiaan Venlan käsissä oli viiltelyn jälkiä. Kotona tyttö oli onnistunut peittämään ne, mutta uimaharrastuksessa ja muissa toimissa jäljet olivat vilahtaneet esille.

Naisen sanat tuntuivat epätodellisilta. Laura ei ollut huomannut, että Venlalle oli puhjennut anoreksia, joka myöhemmin sai seurakseen myös bulimian.

”Se oli valtava järkytys.”

Tyttö treenasi kurinalaisesti taitouintia ja murrosikä alkoi, joten keho muuttui muutenkin. Ruokamäärät kotona olivat toki niukat. Nyt kävi ilmi, ettei Venla syönyt myöskään koulussa tai kavereillaan.

Laura oli puhunut avoimesti omista nuoruusiän ongelmistaan kotona, mutta hän oli pyrkinyt tekemään kaiken niin, ettei siirtäisi ongelmia lapsilleen.

”En ole koskaan laihduttanut tai puhunut painon pudottamisesta heidän kuullensa. En jättänyt aterioita tai jälkiruokia väliin, enkä ikimaailmassa koskaan mollannut omaa kehoani lasten kuullen.”

Silti Laura pohti, mitä olisi voinut tehdä toisin.

”Koin valtavaa syyllisyyttä, mutta Venlan lähteminen mallimaailmaan ei silti kaduttanut. Hän olisi löytänyt keinon, vaikka olisin sen kieltänyt.”

Vanhemmat ohjasivat Venlan välittömästi hoitoon. Maltalainen terapeutti oli kuitenkin Venlan mielestä niin epämiellyttävä, ettei hän pystynyt avautumaan vastaanotolla.

Muutto Suomeen muutti tilanteen ja helpotti asioita, mutta vain hetkeksi.

Viisi vuotta sitten kesällä perhe palasi Suomeen ja asettautui omakotitaloon Espooseen. 15-vuotiaan Venlan suomen kieli oli kehnoa, hän ei osannut juuri lukea tai kirjoittaa äidinkielellään.

Kotiinpaluun jälkeisenä päivänä Venla lähti kansainväliselle rippileirille. Samaan huoneeseen majoittui kolme muuta ulkomailta Suomeen muuttanutta tyttöä. He päivittelivät yhdessä, miten kamalaan maahan olivat joutuneet.

”Ajattelin, että vanhempani olivat pilanneet elämäni tuomalla minut tänne. Tuntui, että koko elämäni jäi Maltalle.”

Laura jatkoi yrittäjänä vyöhyketerapeutin töitään ja sai työpaikan lastenhoitajana espoolaisessa päiväkodissa. Muutto ei kiristänyt äidin ja tyttären välejä, koska kotiinpaluu oli ollut vahvemmin Samuli-isän toiveissa.

”En ollut vihainen äidille, kiukku kohdistui enemmän iskään.”

Äiti ja tytär pohtivat yhdessä keinoja, joilla Venla voisi päästä pois Suomesta tulevina vuosina. Laura kannusti tytärtään hakemaan opiskelijavaihtoihin ja muistutti, ettei tämä ollut tuomittu asumaan täällä ikuisesti.

Suomessa Venlan syömishäiriö oli puolen vuoden ajan paremmalla tolalla, kunnes tyttö vähensi taas syömisiään. Onneksi Venla tapasi HUSin Syömishäiriöyksikön poliklinikalla ihastuttavan terapeutin, jonka avulla toipuminen edistyi kahden vuoden avohoidon aikana.

Koska Laura Tuomarila oli itse parikymppisenä paininut samojen sairauksien kanssa, hän pystyi ymmärtämään tunteita, joita oma tytär kävi läpi.

”Silti sattui valtavasti katsoa omaa lastaan, joka piti itseään nälässä.”

Oman kipuilunsa Laura jätti näyttämättä.

”Äitini ei koskaan ollut vihainen minulle. Isäni saattoi korottaa ääntään ja yrittää ohjeistaa toimimaan toisin, mutta äitini sanoi aina, että ei ole hätää ja edetään pikkuhiljaa.”

Kun Venla halusi rajoittaa syömisiään ryhtymällä vegaaniksi, Laura hyväksyi tilanteen. Ehto oli, että äiti valmistaisi ruuat ja kontrolloisi siten ravintosisältöjä.

”Se kokeilu jäi kuitenkin lyhyeksi, koska minun teki mieli pekonia. Tuntui kuitenkin valtavan hyvältä, että äitini kuunteli minua.”

Kun Venlan toipuminen 18-vuotiaana alkoi, Laura muistaa sisällään läikähtäneen riemun. Erään kerran ruokakaupassa hän seurasi, miten Venla hypisteli pikkuista perunalastupussia ja pohti, voisiko ostaa sen ja lisäksi vielä kolan. Laura oli vaiti, mutta toisteli hiljaa mielessään: ”Ota pliis, ota pliis.”

Ja Venla otti. Suunta oli kääntynyt parempaan.

Venlan syömishäiriötä kesti viisi vuotta. Terapia ja äidiltä saatu tuki olivat suurimmassa roolissa paranemisessa.

”Nyt tuntuu, että elämä alkaa tasaantua ja uskallan taas mennä salille pelkäämättä, että homma lähtee käsistä”, Venla sanoo.

Laura Tuomarila kirjoitti omista syömishäiriökokemuksistaan kirjan Kaunis minä, joka julkaistiin kolme vuotta sitten.

”Kirja iski minuun syvälle ja olin ylpeä äidistäni, kun hän uskalsi puhua asiasta niin avoimesti”, Venla sanoo.

Laura ja Venla ovat puineet syömishäiriöitä yhdessä paljon. On mahdotonta sanoa, mikä sairauden laukaisee.

”Olen käynyt energiahoidoissa ja ymmärtänyt sitä kautta, että vauva-aikanani olin toipuvan alkoholistin ja toipuvan anorektikon lapsi. Uskon, että olen jo ihan pienenä aistinut ne asiat ja sitä kautta jotkut asiat ovat voineet siirtyä myös minuun”, Venla sanoo.

”Sinulla on myös meidän geenimme, niistä et pääse koskaan eroon”, Laura jatkaa.

Laura Tuomarila ei ollut ihmeissään, kun tytär ilmoitti jättävänsä lukion kesken. Abiturientti-vuotensa juuri aloittanut Venla janosi maailmalle, aivan kuten äitinsä saman ikäisenä. Laura itse muutti Isoon-Britanniaan opiskelemaan teatterialaa kolmeksi vuodeksi heti lukion jälkeen.

”Tiesin, että koulu ei ollut Venlan intohimo. En voisi katsoa itseäni peilistä, jos olisin pakottanut hänet väkisin käymään lukion loppuun ja jäämään tänne.”

Mallin työt veivät Venlan takaisin Maltalle, Milanoon, Lontooseen ja New Yorkiin. Salaa Laura kuitenkin toivoi, että Venla keskittyisi musiikillisiin lahjoihinsa. Ne olivat ilmenneet erinomaisena laulutaitona ja pianonsoittona jo pikkutytöstä lähtien.

Usein Venla istui yksin salaa pianon äärellä ja teki kappaleitaan. Jos joku tuli huoneeseen, hän keskeytti.

Lopulta äidin toive toteutui.

”Päätin keskittyä musiikkiin, kun ymmärsin, että siten saan olla oma itseni eikä minun tarvitse mahtua kenenkään määrittelemään muottiin”, Venla sanoo.

Viime kesänä Venla muutti takaisin Suomeen. Hän esiintyi aiemmin duona ystävänsä kanssa ja on laulanut myös isänsä rinnalla. Kun kaveri jättäytyi duosta pois, Venla päätti jatkaa unelmansa tavoittelua yksin. Nyt hänelle on tarjottu levytyssopimusta useammasta yhtiöstä, joiden välillä pitäisi pian tehdä valinta.

Venlalle on tärkeää tulla tunnetuksi omana itsenään, ei isänsä siivellä.

”Olen tietysti todella kiitollinen kaikesta tuesta, mitä olen isäni kautta saanut enkä varmasti olisi urallani näin pitkällä ilman häntä. Silti haluan kulkea omaa polkuani.”

Joskus tunnettu sukunimi on ollut taakka.

”Kun muutimme Suomeen, en koskaan tiennyt, halusiko joku olla kaverini minun takiani vai siksi, että isäni on kuuluisa. Moni on myös väittänyt, että en ole tehnyt mitään urani eteen vaan olen saanut kaiken isäni kautta. Tiedän, että se ei ole totta, enkä välitä siitä, mitä muut ajattelevat.”

Venla säveltää ja sanoittaa englanninkieliset kappaleensa itse.

”Alkuun Venlaa puskettiin esiintymään suomeksi, mutta olen todella ylpeä siitä rohkeudesta, miten hän pisti asialle pisteen ja ilmoitti tekevänsä musiikkinsa englanniksi”, Laura sanoo.

”Venla on paljon kypsempi kuin minä olin tuossa iässä. Itse opin vetämään rajoja vasta nelikymppisenä. Nyt katson ylpeänä, miten lapseni osaa pitää puoliaan isoissa asioissa.”

Venlan ja Lauran suhde on aina ollut tiivis. Entisestään se hitsaantui keväällä kaksi vuotta sitten, kun Laura ja Samuli erosivat. Venla otti ratkaisun raskaasti.

”En puhunut isälleni lähes viiteen kuukauteen. Sitten ymmärsin, että jos kaksi ihmistä haluaa erota, minä en mahda sille mitään.”

Äiti ja tytär tukivat toisiaan suuressa elämänmuutoksessa.

”Tuntuu, että ero lähensi välejämme Venlan kanssa”, Laura sanoo.

Hiljalleen myös Venlan suhde Samuliin palautui ennalleen.

”Minun ja isäni välissä on aina ollut jonkinlainen muuri. Ehkä se johtuu siitä, että hän oli paljon poissa lapsuudessani ja teimme paljon asioita kolmistaan äitini ja Ilmarin kanssa. Sitten kun isäni oli läsnä, koko pakka meni jotenkin sekaisin.”

Tämän sanottuaan Venlaa alkaa naurattaa. Nykyään hän asuu Helsingissä poikaystävänsä Miro Schwalenstöckerin – ja isänsä kanssa. Usein Samuli on töidensä vuoksi pitkiä aikoja poissa, mutta tänä talvena hän on ollut kotona aiempaa enemmän.

”Viime aikoina tunnelma on käynyt vähän turhan tiiviiksi. Poikaystäväni kuorsaa yhdessä ja isäni toisessa nurkassa. Yritän selvitä siellä äijien keskellä.”

Laurasta tilanne on erinomainen.

”On mahtavaa, että he saavat siellä keskenään taistella ja rakastaa ja oppia olemaan.”

Välillä temperamentit leiskuvat ja isän ja tyttären välille tulee ’huutokilpailu’. Silloin Lauran puhelin soi, ja toisessa päässä ovat vuoroin isä ja tytär, jotka kaipaavat tilanteeseen selvittäjää.

Laura Tuomarilan välit entiseen aviopuolisoon ovat hyvät ja asialliset. Viime kesänä Ilmarille järjestettiin yhdessä rippijuhlat.

”On kiva huomata, että molemmat vanhempani arvostavat toisiaan”, Venla sanoo.

Laura ja Ilmari asuvat Espoossa. Laura työskentelee päiväkodissa lastenhoitajana ja jatkaa yrittäjän uraansa vyöhyketerapeuttina ja hierojana.

Laura ei ole löytänyt elämäänsä uutta rakkautta, eikä sille rehellisyyden nimissä olisi työkiireiltä aikaa tai intoakaan.

”Elän aika ylellistä elämänvaihetta, jossa saan tehdä itse omat päätökseni. Lapseni eivät ole enää pieniä eikä minulla ole miestä, vaan voin elää ihan omannäköistäni elämää. Se on minulle uutta ja ihanaa.”

Äitiä ja tytärtä yhdistää heidän omasta mielestään eniten se, että molemmat ovat horoskooppimerkiltään vesimiehiä. Arvot ovat samanlaiset: kierrätys, säästäminen ja tuhlailun välttäminen kuuluvat elämään.

Myös kristallit, tuonpuoleinen ja ennustukset kiehtovat heitä. Lauran äiti tekee povauksia, ja usein Venla pyytää isoäitiään ennustamaan tulevaisuutta.

Äidin ja tyttären välillä vallitsee syvä luottamus. Lauran mielestä Venla on kasvattanut häntä valtavasti.

”Olen saanut joustavuutta ja oppinut ymmärtämään erilaisia temperamentteja.”

Tärkein äidiltä saatu oppi on Venlan mielestä se, ettei hänen tarvitse koskaan yrittää olla mitään muuta kuin on.

”Siitä olen todella kiitollinen, että minut on kasvatettu elämään maanläheisesti. Äitini on opettanut pitämään jalat maassa. Olette olleet hyviä vanhempia”, tytär kiittää.

”Sinä olet ollut ihana lapsi”, Laura Tuomarila jatkaa. ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 4/2020. Nettiversiota on muokattu.