"Älkää pelästykö, olen makuuhuoneessa.” Niin luki käsinkirjoitetussa lapussa, joka oli kiinnitetty kerrostaloasuntomme välioveen. Oli heinäkuu vuonna 1995, ja olin 16-vuotias. Seisoin rappukäytävässä matkatavaroineni. Tiesin, että oli tapahtunut se, mitä olin aina pelännyt: isäni oli tappanut itsensä.

Olin ollut viikon tätini luona toisella paikkakunnalla hoitamassa serkkuani, ja edellisenä yönä minulle oli tullut outo, levoton olo. Olin kääntyillyt koko yön valveilla sängyssä ja miettinyt isääni. Kotimatka oli tuntunut ikuisuudelta.

Kävelin makuuhuoneeseen ja näin isän keltaiset varpaat peiton alta. Pidätin hengitystäni, astelin hänen viereensä ja pakotin itseni katsomaan isää kasvoihin. Hengetön, ajattelin. Hän näytti siltä, että jäljellä olivat enää vain kuoret.

Siirryin olohuoneeseen ja aloin kiroilla. Niin kauan kuin muistin, isäni, entinen peruskoulun opettaja, oli uhkaillut itsemurhalla. Minun olisi pitänyt tulla kotiin aikaisemmin ja estää tämä, ajattelin. Olin pettänyt isän jättämällä hänet yksin. Tunsin lamauttavaa syyllisyyttä.

Soitin hätänumeroon, sitten isänäidille, tädille ja äidille sekä lähellä asuvalle parhaalle ystävälle. Ystäväni ehti paikalle ennen ambulanssia ja poliisia. Istuimme hiljaisina odottamassa, kun ambulanssi saapui kerrostalomme pihaan. Ystäväni yritti silittää minua lohduttavasti, mutta työnsin käden pois.

Äiti vei minut lääkäriin. Olin sokissa, ja mietin, miten isä kuoli. Halusin kuulla, ettei hän joutunut kärsimään. Lääkäri kertoi, että kuolema oli kestänyt kauan. Se oli kauheaa.

Kuljin sumussa. Joku sanoi, että pitää jatkaa elämää, ja tein parhaani. Maalasin kasvoilleni goottimeikin, kävin punk-keikoilla ja join kiljua, kunnes olin lähes tajuton. Olin rikki ja toivoin, ettei minulta olisi vaadittu yhtä paljon kuin heiltä, jotka olivat elämänsä kunnossa.

Ajattelin, etteivät kyyneleet lopu koskaan. Isän itsemurha tuntui omalta kuolemaltani. Minulla ei ollut enää ketään.

Olin aina ollut isän tyttö. Ihailin viisasta, taiteellista isääni, joka oli vienyt minua kirjastoon, korostanut lukemisen ja sivistyksen tärkeyttä ja kannustanut opiskelemaan.

Hän oli ottanut minut ja veljeni sunnuntaikävelyille luonnonsuojelualueille ja opettanut arvostamaan luontoa. Hän oli lainannut työpaikaltaan koulusta videokameran ja mikroskoopin ja näyttänyt, kuinka niitä käytetään.

Isä oli herkkä ja oikeudentuntoinen mies, joka saattoi alkaa itkeä luettuaan uutisen uponneesta pakolaislaivasta ja sen mukana hukkuneista lapsista. Hän oli mukana kunta­politiikassa ja antoi mallia yhteisiin asioihin vaikuttamiseen. Isä kannusti ajattelemaan omilla aivoillaan ja kyseenalaistamaan auktoriteetit. Isä oli sankarini, ja sellaista muistoa vaalin hänestä vuosia.

Olin jo aikuinen, kahden lapsen äiti, kun yhtenä isänpäivänä minulle tuli tunne, että minun pitäisi kirjoittaa blogiini isästäni.

Mieleeni alkoi tulvia lapsuudestani pelottavia tilanteita, jotka olin halunnut unohtaa.

Lapsuudenkotini pimeässä vaatekomerossa oli salainen portti taivaaseen. Olin viisivuotias, ja istuin komerossa parivuotiaan veljeni kanssa. Kerroin veljelleni, että taivaassa voisi kävellä hattarapilvien päällä ja syödä karkkia puista niin paljon kuin jaksoi. Jos olisi oikein kärsivällinen ja odottaisi piilossa vaatteiden seassa ihan hiljaa tarpeeksi pitkään, katto aukeaisi.

Kerroin tarinaa karkkitaivaasta, jotta pikkuveljeni pysyisi hiljaa. En halunnut, että isä löytää meitä, sillä hän oli jälleen uhannut tappaa meidät. Isä vaikutti näkevän harhoja ja luuli, että juonittelemme veljeni kanssa jotain. Kuulin, kuinka hän hakkasi seiniä, heitteli tavaroita ja huusi.

Uskalsin tulla ulos vasta, kun isä kömpi lähipubiin tai sammui. Välillä juoksimme veljen kanssa kerrostalomme kuivaushuoneeseen piiloon.

Iltoina, jolloin äiti oli yövuorossa, odotin kauhun halvaannuttamana ulko-oven kolahdusta. Silloin isä lähti ulos heti, kun olimme veljeni kanssa menneet sänkyihimme. Joka kerta pelkäsin, että hän ei enää palaisi vaan tappaisi itsensä, niin kuin hän aina humalassa hoki tekevänsä.

Isä oli pannut minut lukemaan päiväkirjansa, jossa hän mietti erilaisia tapoja tehdä itsemurha. Ajattelin, että minä olen vastuussa isän hyvinvoinnista ja siitä, että hän pysyisi hengissä. Isän toiveesta salasin äidiltäni sen, mitä tapahtui, kun tämä oli töissä.

Selvin päin kaikki oli toisin. Silloin isää ei tarvinnut pelätä. Hän tuli usein iltaisin sänkyni viereen ja avautui huonosta olostaan ja yksinäisyydestään. Olin isän uskottu. Hän kertoi, että olin vielä liian pieni ymmärtämään kaikkea hänen kertomaansa, mutta myöhemmin kyllä ymmärtäisin.

Isä teki selväksi, etten saanut puhua kenellekään hänen juomisestaan. Minun piti olla hänen puolellaan, koska kukaan muu ei ollut.

Sinä harmaana isänpäivänä mieleeni tulvi lisää lapsuuteni pelottavia tilanteita, jotka olin halunnut unohtaa.

Kerran istuin auton takapenkillä veljeni kanssa ja isä ajoi holtittomasti. Minulla ja veljellä ei ollut turvavyötä. Heittelehdimme takapenkillä, yritimme pitää penkin reunasta kiinni ja olimme kauhusta mykkiä. Isä kertoi ajavansa kallioleikkaukseen. En tiennyt, mitä sana tarkoitti, mutta ymmärsin, että hän aikoi tappaa meidät. Lopulta isä kuitenkin ajoi kotiin.

Joka kerta kauheuksien jälkeen yritin poistaa kaiken tapahtuneen mielestäni ja keskittyä kouluun, ystäviini, harrastuksiin, Jumalaan. Seurakunnan kerhoissa ja kesäleireillä sanottiin, että Jumala kuulee, kun hänelle puhuu.

Mutta rukouksistani ei seurannut mitään. Uskoin, että syy oli minussa. Jumala kyllä auttaisi, jos olisin kiltimpi.

Kukaan ulkopuolinen ei puuttunut kotona tapahtuviin asioihin. Koulussa ei kai huomattu mitään, ja ajattelin sen johtuvan siitä, että olin ala-asteella luokkani parhaita oppilaita. Päättelin, että ketään ei kiinnostanut.

Selviydyin ajattelemalla, että elämään kuuluu tietty määrä pahoja ja vaikeita asioita. Minulle oli kasattu ne heti alkuun, ja vaikka se oli lähes sietämättömän raskasta, loppu­elämästä kyllä helpottaisi. Kaikki se vahvistaisi minua. Edessä olisi ihania ilon vuosia.

Kuvittelin keltaisen puutalon ja sen keittiöön onnellisen perheen. He kohtelivat toisiaan rakastavasti ja ystävällisesti. Olin nähnyt sellaista elämää televisiossa, ja sinne minä olin matkalla. Kun vain kestäisin vähän vielä koettelemuksia, joilla Jumala testasi, olinko sen hyvän arvoinen.

Olin yläasteella, kun isä menetti lopullisesti otteensa ja joutui jättämään työnsä opettajana. Hän tutustui alamaailman tyyppeihin, ja pian hänellä oli velkoja moneen suuntaan. 13-vuotiaana luin eräänä aamuna sanomalehteä keittiössä, kun ventovieraat miehet kävelivät veljeni huoneeseen ja kantoivat ulos veljeni television ja muuta kotimme elektroniikkaa.

Tilanne paheni, kun pääsin ripiltä. Öisin pakenin naapuriin isän ja hänen juoppokavereidensa remuamista. He paskoivat housuunsa ja viiltelivät rystysiään puukolla mitellessään siitä, kuka oli kovin.

Joskus havahduin siihen, että sänkyni vieressä seisoi joku isän nistikavereista ja kaiveli housuista suku­elintään. Minä, 40-kiloinen ballerina, sain häädettyä hänet hakkaamalla raipalla, jota pidin öisin suojanani.

Minulla oli usein epätodellinen olo. Tuntui siltä, etten ollut tilanteissa läsnä, vaan leijuin jossain etäällä irti itsestäni. Vasta vuosia myöhemmin luin dissosiaatiosta, mielen jakautumisesta, joka on psyyken puolustuskeino suojata mieltä traumaattisiin kokemuksiin liittyviltä ajatuksilta.

Kun isäni oli tehnyt itsemurhan, en salaillut sitä, vaan kerroin siitä avoimesti kaikille. Keskustelut kuitenkin tyrehtyivät nopeasti. Suurin osa ihmisistä vaihtoi puheenaihetta.

”Nyt hänellä on hyvä olla”, äiti yritti lohduttaa, mutta se ei rauhoittanut. Näin unia, joissa isä kärsi helvetissä tekonsa takia.

Harrastin teatteria, piirsin, kirjoitin ja tein lyhytelokuvia sekä musiikkivideoita. Olin mukana Oikeutta eläimille -järjestön toiminnassa, liftasin ympäri Suomea ja osoitin mieltäni turkistarhoja, sotia ja tehotuotantoa vastaan. Tuntui tärkeältä pyrkiä muuttamaan maailman epäkohtia.

Pari kuukautta isäni kuoleman jälkeen sain kirjeen tutulta. Tämä kertoi, että hänen isänsä oli vienyt elämän pois ensin hänen äidiltään ja sitten itseltään. Hän sanoi, että vaikka en sitä uskoisi, pimeimmänkin yön jälkeen nousee aurinko. Häntä minä uskoin. Hän tiesi.

Muutama vuosi lukion jälkeen menin töihin Amnestylle, sillä halusin tehdä töitä ihmisoikeuksien puolesta. Itse en kuitenkaan kokenut olevani arvokas. Uskoin, ettei kukaan voisi koskaan rakastaa minua. Jos joku halusi olla kanssani, ajattelin, että hänessä on jotain vikaa.

Päädyin seurustelemaan ihmisten kanssa, jotka eivät olleet saatavilla tai halunneet sitoutua. Kiinnostuin rikkinäisistä, päihdeongelmaisista, itsetuhoisista ja persoonallisuushäiriöisistä. Miehet, joiden elämä oli hanskassa, tuntuivat tylsiltä.

Aina kun minut jätettiin, olin helpottunut, sillä enää minun ei tarvinnut pelätä pahinta, jätetyksi tulemista.

Parikymppisenä ajauduin suhteeseen, joka oli täynnä henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Jumaloin kumppaniani, ja oli maailmanloppu, kun hän halusi erota. Olin täynnä itse­syytöksiä ja itseinhoa. Makasin yksiöni alkovissa ja ajattelin: olen ihan yksin ja kukaan ei rakasta minua.

Kun olin 27-vuotias, halusin pakoon hektistä kaupunkilaisarkea. Ostin saaristosta maatilan ja lampaita ja muutin sinne koirieni kanssa. Tein freelancetoimittajan töitä ja tulin valituksi isäni lailla kunnanvaltuustoon. Olin onnellisempi kuin koskaan. Sain voimaa luonnosta. Meren tuoksusta ja lokkien äänistä, kun ne lentelivät ilmassa.

Seuraavana vuonna tulin yllättäen raskaaksi. Olin ajatellut nuorempana, etten osaisi olla hyvä vanhempi. Kun esikoiseni syntyi, minulle kuitenkin aukeni sellainen rakkauden määrä, josta en ollut tiennyt mitään. Elin yksinhuoltajana, ja kahden vuoden kuluttua sain suunnittelematta toisen lapsen.

Elämämme oli hyvää ja pärjäsimme hyvin. Elimme kolmisin, nukuimme perhepedissä ja kantoliinailimme. Keittelin luomusoseita, kestovaippailin ja kerroin heille joka päivä, että rakastan heitä.

Isänpäivä, jolloin kirjoitin lapsuudestani blogiini, oli käännekohta. Aloin herätä öisin omaan huutooni läpimärkänä hiestä. Näin painajaisia, joissa tukehduin eri tavoilla. En ollut mielikuvissani enää kokonainen vaan palasia, jotka olivat alkaneet irrota toisistaan. Kun kaikki vaikeat muistot vyöryivät päälleni, tajusin, että tarvitsen ammattiapua.

”Minä-kehitys tapahtuu ideaaliolosuhteissa niin, että lapsen minä kasvaa tuettuna suoraan ylöspäin kuin vahva puu. Turvattomissa ja rikkinäisissä perheissä minäkuva kasvaa muiden ympärille, niin että se ei ole puu vaan liaani puiden ympärillä”, terveyskeskuksen psykiatrinen sairaanhoitaja kertoi.

Ymmärsin heti, mistä hän puhui. Minulla oli aina ollut loputon tarve auttaa muita. Sen lisäksi, että olin usein rakastunut moniongelmaisiin miehiin ja yrittänyt pelastaa heitä, olin kouluttautunut kriisiparisuhdeneuvojaksi ja elämäntapavalmentajaksi. Haluni auttaa oli suuntautunut aina ulospäin eikä koskaan itseeni.

Aloin käsitellä menneisyyttäni terapeutin kanssa. Tajusin, että olin tehnyt elämässäni sen, mitä kaltoinkohdeltu osaa parhaiten: olin hakeutunut tilanteisiin ja ihmissuhteisiin, jotka stimuloivat haavojani. Olin kotonani myrkyllisissä ihmissuhteissa.

Edelleen kun tapaan itseään tuhoavan, itsesäälissä itkevän ihmisen, ajattelen heti, että onpa ihana ja herkkä tyyppi. Tunnistan heissä isäni tavan olla olemassa.

Viime kesänä loppui viimeisin parisuhteeni. Suhteissani on ollut usein paljon rakkautta, mutta turvasatamia ne eivät ole olleet. Loputtomassa rakkauden tarpeessani en ole itsekään osannut toimia niin, että suhteista olisi voinut tulla jotain kestävää.

Tärkeintä elämässäni ovat olleet kaikki ne pienet hetket, kun joku on nähnyt minut. Kun on syntynyt kohtaaminen ja yhteys, jossa toinen osapuoli ei ole katsonut ohi tai ollut näkemättä. Moni läheinen ystäväni on itsekin repaleisista oloista. He ovat pystyneet hyväksymään menneisyyteni. Parempiosaiset ihmiset monesti vain järkyttyvät kaikesta, eikä heille tee mieli avautua. Paljon olenkin jättänyt elämässäni kertomatta.

Ulkopuolisuuden tunne riivaa minua yhä jossain määrin. Eristäydyn helposti, sillä tunnen usein, etten kuulu joukkoon.

Olen kokemusteni kanssa yksin. Eihän niitä uhkauksia kuullut tai väkivaltaa kokenut muut kuin minä, enkä Osannut kertoa tapahtumista kenellekään. Asiat selvisivät monille läheisilleni vasta, kun isäni oli jo kuollut.

Olen töissä Sininauhaliitossa, järjestössä, joka auttaa vaikeissa tilanteissa olevia. Asiakkaina on vankeja, pitkäaikaisasunnottomia, mielenterveysongelmaisia ja päihde- ja peliriippuvaisia, joita ymmärrän taustani takia hyvin.

Viime vuosina olen pyrkinyt vaikuttamaan kunnanvaltuutettuna varsinkin lastensuojelun ja mielenterveys­palveluiden parantamiseen. Olen tehnyt myös teatteria lastensuojelutaustaisten nuorten kanssa, sillä taide piti minut elossa vaikeimpina aikoina. Tutkimustenkin mukaan taiteen kokemisella ja tekemisellä voi ehkäistä psyykkisiä sairauksia ja hoitaa traumoja. Tavoitteeni on, että muut lapset eivät joutuisi kokemaan samaa kuin minä.

En silti ajattele olevani uhri vaan vahva ihminen. Traumat vaikuttavat yhä minuun, mutta olen onnistunut siitä huolimatta elämään itseni näköistä elämää, rakastamaan ja toteuttamaan unelmiani.

11- ja 9-vuotiaat lapseni ovat kiistatta parasta, mitä minulle on tapahtunut. Nuorena äitinä pelkäsin, että ajautuisin pahoinpitelemään heitä, sillä lapsuudessa saatuja malleja on usein vaikea muuttaa. On helpottavaa huomata, ettei niin ole käynyt. Lapsillani on perusluottamus elämään. Vietän heidän kanssaan paljon aikaa.

En ole absolutisti, mutta ajoitan alkoholinkäyttöni hetkiin, kun en ole itse vastuussa lapsistani.

Täytän ensi huhtikuussa 41 vuotta. Sen ikäinen isä oli kuollessaan. Ehkä sekin on saavutus, että olen yhä hengissä. En koskaan voisi tehdä omille lapsilleni sitä, minkä isä teki minulle: jättää heitä yksin.

Arvostan sitä, että saan olla hengissä. Ajattelen, että kärsimys on väistämätön osa elämää, eikä sitä voi eikä kannata paeta. Elämä voi olla hyvää siitä huolimatta. Tulta päin vain."

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.