Sain vahingossa kotiini mysteerimiehen saunapalvipaketin – tästä syystä se tuntui lottovoitolta
Toisten ruokaostokset voivat aiheuttaa ihmisessä yllättävän paljon innostusta, kirjoittaa toimittaja Laura Friman kolumnissaan.
Raejuusto, kauramaito, kaksi kurkkua.
Suoritin puolikuolleena joka maanantaista riittiäni ja ladoin ruokakaupan viikkotilausta pahvilaatikoista jääkaappiimme. Osasin ostokset ulkoa: pakasteranskiksia, kilo porkkanoita, ja sitä tiettyä smoothieta, joka kelpaa uusperheen kaikille lapsille.
Siirryin seuraavaan laatikkoon (niitä on monta, koska meitä on monta). Käsi osui johonkin kummalliseen: tsatsikirasia. Enhän minä tällaista ole tilannut.
Outo kimara jatkui: rasvatonta maitoa, jota olen juonut viimeksi 90-luvulla, ja saunapalvipaketti. Ostosten kyljessä lepäsi kuitti, jossa oli geneerinen suomalaismiehen nimi. Yksityisyyden suojaksi kutsuttakoon häntä vaikkapa Mikko Järviseksi.
”Oletko sä tuonut meille vahingossa kahdet ostokset?” huusin puolisolleni yläkertaan.
Pieni hiljaisuus.
”No, mä ajattelinkin, että nyt sä olet kyllä laittanut rahaa menemään”, tämä kommentoi.
Otin tietenkin paniikissa yhteyttä kauppiaaseen. Kyllä, he olivat sekoilleet tilausten kanssa. Saisimme kuulemma pitää tuotteet. Mikko Järvinen oli saanut uudet.
”Omg”, henkäisin lumoutuneena ja sain teinin pyöräyttämään silmiään. ”Tää on niin jännittävää!”
Huomasin profiloivani miestä mielessäni: kuka ostaa leikkeleitä, mutta myös nyhtökaurasuikaleita?
Naurakaa vain. Voisi kuvitella, että väärä ruokakauppatilaus ei voisi olla kutkuttavinta, mitä ihmiselle voi sattua, mutta odottakaahan keski-ikää. Eikä kyse oikeastaan ole edes rutiinientäyteisistä ruuhkavuosista, vaan siitä, millaisia me ihmiset olemme: aika lailla arvattavia, tapoihimme tottuneita.
Ruokakauppa on yhteinen, yleinen areenamme tälle ankeudelle. Luulemme siellä irrottelevamme, kun valitsemme joskus kanelilla maustetun kahvimaidon ja vähän eri muotoista ruisleipää. Todellisuudessa sooloilemme vain kapealla sektorilla. Sellaisella, joka ei nyrjäytä mitään raiteiltaan.
Nyt olin nyrjähtänyt. Kurkistelin jonkun toisen arkeen. Se tuntui suorastaan intiimiltä, mutta myös kielletyn ihanalta.
Seisoin keittiössäni suklaakonvehtirasian ja ison inkiväärimehupullon kanssa. Ostosten arvo oli alle satasen, mutta minusta tuntui kuin olisin saanut pienen lottovoiton.
Tavallisten ostostemme lisäksi olimme saaneet ylellisyystuotteita, joita en itse ikinä hennonut ostaa. Kirpaisee maksaa jo siitä nukkekotikokoisesta inkiväärishottiputelista. Mikko Järvinen oli tilannut ihme-eliksiiriä kokonaisen litran!
Huomasin profiloivani miestä mielessäni: kuka ostaa leikkeleitä, mutta myös nyhtökaurasuikaleita?
Ihmeellisintä eivät kuitenkaan olleet ilmaiset hyödykkeet, vaan se, että joku oli nähnyt saman ruokakaupan kuin minä, mutta ihan eri silmin.
Joitakin viikkoja myöhemmin skoolaan yhä aamuisin shottilasillani ventovieraalle hyväntekijälle. Ja kun poikani valitti suihkusaippuan vetelevän viimeisään, muistutin, että kylppärin kaapissa on jättipullo uutta.
”Mikko Järvinen tarjoaa”, lisäsin perään, kuten sinäkin iltana, kun herkuttelimme kulhollisella konvehteja.
Ihmeellisintä eivät kuitenkaan olleet ilmaiset hyödykkeet, vaan se, että joku oli nähnyt saman ruokakaupan kuin minä, mutta ihan eri silmin. Täydellisen tutuksi luultu ja arkinen heräsi eloon ja muutti muotoaan.
Jos olisin kauppias, alkaisin brändätä palvelua elämyshakuisille kuluttajille.
Kymppi lisää, niin mysteerishoppaaja täyttää perustarpeidesi lisäksi yllätyskorin.
Olet hetken enemmän elossa.
