Laulaja Astrid Swanin kodista huokuu elämänpalo ja rakkaus väreihin ja taiteeseen – vakava sairaus teki hänestä koti-ihmisen
Laulaja Astrid Swan ajattelee, että oma koti ei ole sitten kun -projekti, vaan siitä kannattaa tehdä omannäköinen nyt.
Länsi-Helsingissä vihmoo kylmä merituuli, mutta se ei ulotu muusikko-tutkija Astrid Swanin ja hänen perheensä kotiin. Sen lämmin tunnelma on Astridille tärkeää.
”Vietämme kotona paljon aikaa yhdessä hengaillen. Rakastan sytyttää kynttilöitä sekä sisustaa kauniilla väreillä ja taiteella”, hän sanoo.
Astridin perheeseen kuuluvat musiikkialalla työskentelevä puoliso Nick Triani, parin 12-vuotias tytär ja kissat Tessa ja Robin. Perhe asuu vuokralla 2000-luvun alussa rakennetussa kerrostalossa. 88 neliömetrin suuruisessa kodissa on keittiö, olohuone, kaksi makuuhuonetta, työhuone ja kaksi kylpyhuonetta.
Olohuoneessa levysoittimelta soi brasilialainen bossanova. Isä ja tytär pelaavat videopelejä työhuoneessa. Astrid lukee paljon lempipaikassaan, sängyllä.
Kotona vallitsee persoonallinen, värikäs ja tarinoita huokuva ilmapiiri. Jokaisen perheenjäsenen persoona on sisustuksessa läsnä. Seiniä koristavat Astridin levynkansista tutut taideteokset, ja hyllyt ovat täyttyneet Nickin LP-levyistä. Tyttären intohimo, legorakennelmat Beatlesin Abbey Road -mukaelmasta Harry Potterin Tylypahkaan, ilahduttaa siellä täällä.
Elämänpalo näkyy kodissa. 41-vuotias Astrid on kertonut parantumattomasta rintasyövästään avoimesti.
”Ennen tyttären syntymää emme sisustaneet kotiamme mitenkään. Viherkasvitkin kuolivat aina. Lapsen myötä ja sairastuttuani aloin olla paljon kotona. Siitä tulikin minulle todella merkityksellinen paikka.”
Astridista tuntuu, että sisustuksen pitäisi olla valmis jo nyt, ei sitten joskus.
”Sairauteni takia ymmärrän, ettei elämä kestä ikuisesti. Siksi maalaan, tapetoin ja sisustan kotia juuri sellaiseksi kuin haluan. Enää en voisi kuvitellakaan eläväni ilman viherkasveja.”
Olohuoneen isoista ikkunoista avautuu kaunis merellinen maisema. Astrid ja Nick muuttivat alueelle näkymien vuoksi ja koska se oli heille ennestään tuttu. Myös asunnon pohjaratkaisu on toimiva ja tyttären koulu lähellä. Vain pari asiaa puuttuu.
”Keittiön kaapit ovat rumat, eikä siellä ole saareketta, josta olen unelmoinut. Nick puolestaan haaveilee mikrosta ja on kertonut hankkivansa sen, kun minua ei enää ole”, Astrid vitsailee.
Astrid tykkää puuhastella kodissa ja jättää sisustukseen kädenjälkensä. Ensimmäisten syöpähoitojen aikaan alkoi innostus kalkkimaaleihin.
Ne tuovat eloisan, patinoituneen pinnan, ja Astrid maalasi niillä niin seiniä kuin kirpputorilta löytyneet kaapit. Sittemmin suurin osa kalkkimaaleista on rapsuteltu pois.
Innostus tuunailuun on vuosien varrella jatkunut. Viimeksi olohuoneen seinät saivat pistaasinvihreän sävyn.
”En kumartele designia. Olen maalaillut jo nuorempana tädiltä saatuja Artekin tuoleja enkä ole ollut niin tietoinen niiden arvosta.”
Perheen koti on lähellä Astridin lapsuudenmaisemia. Vaikka hän ei olisi nuorempana uskonut, että niin voisi käydä, paluu juurille on tuntunut yllättävän tärkeältä. Oma äiti asuu lähellä, ja lapsi kulkee tuttuja polkuja kouluun.
Sukuhistoria näkyy sisustuksessa. Perityt huonekalut ja astiat tuovat kotiin kerroksellisuutta.
Rakkaimpia esineitä kotona ovat Astridin ukin ja mummin ensimmäisen oman kodin keittiönpöytä ja suuri, vanha matka-arkku, joka on kulkenut kauan Nickin suvussa ja joka mukanaan hän saapui Englannista Suomeen 1990-luvun lopulla.
Yhteistä kotia hallitsee kuitenkin skandinaavinen tyyli.
”Aiemmin se oli mielestäni kuolettavan tylsää, mutta Nick sai minut pitämään siitä.”
Vaikka nykyinen koti on perheelle rakas, ensi syksynä he saattavat muuttaa joksikin aikaa Englantiin. Astridille on auennut mahdollisuus tutkijavierailuun. Hän työskentelee tällä hetkellä Tutkijakollegiumissa Helsingin yliopistolla Koneen Säätiön taiteen tutkijatohtorina.
Ajatus muutosta tuntuu silti vielä vähän kaukaiselta, sillä Astridin elämää rytmittävät sytostaattihoidot.
”Pitkäaikaissairailla haaveilu ja tulevaisuuden suunnittelu usein loppuvat. Minusta tuntuu vapauttavalta, että uskallan haaveilla vaikka muutosta.”
Juttu on julkaistu Eevassa 2/2024.
