Isä kaappasi Miinan lapsena ulkomaille – vuoden kuluttua heidät saatiin kiinni Kanadasta: ”Kannoin syyllisyyttä aikuisuuteen asti”

Isä oli luvannut Miina Kokoille, että he olisivat aina yhdessä. Miina oli 9-vuotias, ja hän oli isänsä kanssa ulkomailla. Kyseessä ollut mikään tavallinen lomamatka. Jos Suomen viranomaiset saisivat heidät kiinni, Miina joutuisi eroon isästä. Se oli hänen suurin pelkonsa.

Oli syyskuu 2009, ja Turkin ja Iranin rajalla isä yhtäkkiä ilmoitti joutuvansa jäämään Turkkiin. Miina oli jo ylittänyt rajan.

Miinan oli oltava nyt reipas tyttö, mentävä yksin bussilla. Isän veli olisi vastassa määränpäässä. Miinalla ei ollut rahaa, ei puhelinta. Vain matkalaukku, jonka bussikuski laittoi bussin säilytystilaan.

Miina tunsi hädän ottavan vallan. Isä oli kaikki, mitä hänellä oli.

Älä itke! Haluatko, että isälle tulee paha mieli.

Miina nieli itkun ja nousi bussiin.

Miinan varhaislapsuus Suomessa oli onnellista. Miinan äiti on suomalainen, isä Iranista kotoisin, ja he viettivät tavallista perhe-elämää. Sitten vuonna 2007 vanhemmat hakivat avioeroa.

”Avioeron jälkeen en suostunut tapaamaan äitiä. Aloin pelätä häntä.”

Miina ei silloin vielä ymmärtänyt sitä, minkä ymmärtää nyt aikuisena: isä oli vieraannuttanut hänet äidistä.

Kumpaa sinä rakastat enemmän, isää vai äitiä?, isä kysyi Miinalta.

Sinua, isä, oli ainoa oikea vastaus. Äidistä oli tullut paha, isä oli pelastaja.

”Se oli minä ja isä vastaan äiti.”

Isällä oli Miinan yksinhuoltajuus, eikä Miina suostunut edes valvottuihin tapaamisiin äitinsä kanssa.

Huoltajuuskiista kärjistyi kesällä 2009 siihen, että Miinan isä poistui tyttärensä kanssa Suomesta, luvatta. Oikeudenkäynti huoltajuudesta oli kesken, ja voimassa oli käräjäoikeuden väliaikaismääräys, joka kielsi maasta poistumisen.

Huoltajuusoikeudenkäynnin pääkäsittelyssä yksinhuoltajuuden sai Miinan äiti, mutta silloin isä ja tytär olivat jo kaukana Suomesta.

Isä vei Miinaa maihin, joissa hänellä asui sukulaisia tai tuttavia. Heitä oli ympäri maailmaa. Ensin isä vei tyttären Viroon, sieltä Venäjälle, Turkkiin, Syyriaan. He matkustivat niin Japaniin kuin Kanadaan. Missään paikassa he eivät olleet kovin pitkään. Olivathan he pakomatkalla.

”Osa sukulaisista oli minulle tuttuja, ja he olivat käyneet Suomessa, kun olin lapsi.”

”Turvattomampi olo minulla oli ollut Suomessa. Pelkäsin viranomaisia isän puheiden ja käytöksen perusteella. Kaappaushetkellä olin siinä uskossa, että he olivat uhka.”

Miina pelkäsi jokaista rajanylitystä. Jos he paljastuvat, heidät palautettaisiin Suomeen. He ylittivät rajoja Suomen ja Iranin passeilla. Yleensä heitä ei pysäytetty. Joskus heidät pysäytettiin isän ulkomaalaisen ulkonäön vuoksi.

”Olin täysin kiinni isässä. Hän oli tuki ja turva. Luotin häneen täysin.”

Miina koki isän kohdelleen häntä hyvin, ja he olivat läheisiä. Vasta myöhemmin hän on ymmärtänyt, että tehdessään itsestään tyttärelleen läheisimmän ihmisen, isä rajasi muut pois.

Viranomaistilastojen mukaan lapsikaappaustapauksia kirjataan Suomessa kymmeniä vuosittain, mutta todellinen määrä on huomattavasti suurempi.

”Arviomme mukaan lapsikaappaus koskettaa satoja perheitä”, Kaapatut Lapset ry:n toiminnanjohtaja Mirka Vainikka sanoo.

Perinteisesti suurin osa lapsista on kaapattu Suomesta lähivaltioihin, mutta nykyisin lapsia viedään myös kauemmaksi.

Suomi on sitoutunut YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen, Haagin lapsikaappaussopimukseen sekä EU:n Bryssel IIb -asetukseen.

Näistä Haagin lapsikaappaussopimus kattaa lähes kaikki Euroopan valtiot, Yhdysvallat ja Japanin. Lasten palautus Haagin sopimuksen ulkopuolisista maista, kuten Irakista ja Somaliasta, on Vainikan mukaan lähes mahdotonta.

Vainikka korostaa, ettei lapsia kaapata vain tietyissä kulttuureissa. Suomen kansainvälisissä lapsikaappauksissa on tyypillistä se, että perheessä on eletty globaalia elämää, matkusteltu, asuttu ulkomailla tai vanhemmat ovat kotoisin eri maista.

”Silloin ei välttämättä edes ajattele syyllistyvänsä lapsikaappaukseen, kun palaa lapsen kanssa kotimaahansa ilman toisen huoltajan lupaa”, Vainikka sanoo.

Yleisen määritelmän mukaan kansainväliseen lapsikaappaukseen syyllistyy tilanteessa, jossa lapsesta on yhteishuoltajuus ja lapsi viedään pois maasta ilman toisen huoltajan lupaa.

Miinan tapauksessa voimassa oleva käräjäoikeuden väliaikaismääräys kielsi maasta poistumisen ilman molempien vanhempien suostumusta.

Miina ei ymmärtänyt tulleensa kaapatuksi, mutta ymmärsi heidän pakoilevan Suomen viranomaisia. Miina olisi kesän jälkeen mennyt toiselle luokalle, mutta siinä iässä hän ei osannut kaivata koulua, ystäviä lukuunottamatta. Syyriassa hän kävi koulua joitakin viikkoja.

”Ennemmin ajattelin, että oli kiva päästä ensimmäistä kertaa Iraniin. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, että isä eväsi oikeuden koulunkäyntiini.”

Enimmäkseen Miina oli pakomatkalla isänsä kanssa. Oman ikäistä seuraa ei aina ollut.

”Aina kun saavuimme uuteen maahan, jossa ei ollut sukulaisia, kiertelimme aikamme, kunnes löytyi joku, jonka isä tunsi. Arjessa ei ollut mitään rytmiä, se pyöri täysin isän menojen mukaan.”

Miinan kaappaukseen ei liittynyt uskonollisuutta tai siihen liittyvää kiistaa hänen vanhempiensa välillä, Miina korostaa. Pakomatkan arjessa oli kuitenkin läsnä erilainen kulttuuri, jossa uskonto oli näkyvä osa. Miina esimerkiksi kävi isänsä kanssa paljon moskeijoissa. Toisaalta he olivat myös länsimaissa kuten Japanissa ja Kanadassa, jolloin uskonto ei ollut näkyvästi arjessa.

Heinäkuun alussa vuonna 2010, reilu vuosi pakomatkan alettua, isä ja tytär olivat saapumassa Libanonista Kanadaan.

Ennen lentokoneen laskeutumista jokaisen matkustajan piti täyttää maahantulolappu. Lentokentällä asetuttiin jonoon. Miina ymmärsi, että jokaiselta tarkistettiin, oliko tullattavaa.

”Sitten meidät pysäytettiin ja vietiin kuulusteltavaksi.”

Interpolin etsintäkuulutus oli tullut voimaan, ja isä oli tunnistettu. Miina osasi isäänsä paremmin englantia, koska oli käynyt englanninkielistä päiväkotia ja koulua, ja hän tulkkasi isälle, mitä heille kerrottiin. Yksi virkailijoista oli Afganistanista ja pystyi kommunikoimaan isän kanssa.

Pitkän kuulustelun päätteeksi Miinalle kerrottiin, että hänet vietäisiin sijaisperheeseen.

”Sain hyvästellä isän lyhyesti ja sitten lähdin lastensuojelun työntekijän matkaan.”

Miina sijoitettiin sijaisperheeseen, isoon omakotitaloon, jossa oli muitakin sijoitettuja lapsia.

Miina ei saanut kommunikoida isänsä kanssa. Hänen pahin pelkonsa oli, että hänet palautettaisiin Suomeen, äidin luo tai lastenkotiin.

”Tilanteeseen nähden viihdyin sijaisperheessä hyvin, vaikka olin todella huolissani isästä. Olisin halunnut jäädä sijaisperheeseen, takerruin lujasti perheen äitiin.”

Kun Miina oli ollut 11 päivää sijaisperheessä, hänelle kerrottiin, että hänet palautetaan Suomeen. Miina oli tarkoitus sijoittaa Suomessa perheen ulkopuolelle, mutta Miina toivoi, että hän saisi mennä äidin sukulaisen tai enonsa luokse.

22. heinäkuuta 2010 Miina lensi sosiaalityöntekijän kanssa Suomeen.

Miina oli ollut Suomessa enonsa luona muutaman päivän, kun hän ilmoitti haluavansa nähdä äidin. Treffit sovittiin Linnanmäelle heti samaksi päiväksi.

”Äidin näkeminen jännitti hirveästi, nolottikin.”

Päivän päätteeksi Miina käveli äidin kanssa käsi kädessä parkkipaikalle.

”En ymmärtänyt, miksi olin pelännyt sitä ihmistä. Äiti ei vastannut yhtään sitä kuvaa, mikä minulle oli muodostunut.”

Totuus alkoi valjeta Miinalle. Isän valheet, manipulointi. Ja se, mitä äiti oli tehnyt hänen poissa ollessaan.

”Hän oli koordinoinut Suomen päässä viranomaisten toimintaa. Aina kun äiti sai vihiä siitä, missä olimme, hän matkusti perässä, muun muassa Japaniin asti etsimään meitä.”

Miinasta oli tärkeää jälkikäteen kuulla ja ymmärtää, että äiti oli tehnyt kaikkensa saadakseen hänet takaisin.

”Aluksi minua hävetti koko tilanne, mutta äiti ei ollut koskaan vihainen minulle, ei tietenkään. Hän tunsi vain helpotusta, että oli saanut minut takaisin.”

Pitkään Miina syytteli kaappauksesta itseään.

”Kun tulin 18-vuotiaana äidiksi, pystyin ensimmäistä kertaa asettumaan lapsen saappaisiin. Ymmärsin, etten ollutkaan tilanteessa rikollinen tai rikoskumppani vaan uhri.”

Sitä kukaan aikuinen ei ollut tajunnut sanoittaa lapselle. Sehän oli heistä itsestäänselvää.

”Kaikista poliisikuulusteluista tuli olo, että olin itsekin ollut aktiivinen tekijä tai osapuoli. Kannoin syyllisyyttä aikuisuuteen asti. Sitä, miten olin satuttanut äitiäni olemalla osallisena, passiivisena osapuolena, joka ei ollut puuttunut tilanteeseen.”

Miina kokee, että hänen kohdallaan kaappaustilanne pitkittyi viranomaisten välinpitämättömyyden vuoksi. Tieto eri viranomaisten välillä ei liikkunut eikä etsintäkuulutuksia saatu voimaan kuin vasta äärimmäisen myöhään.

Kaapatut lapset ry:n Mirka Vainikka toteaa, että lapsikaappausten käsittelyyn liittyy rakenteellisia puutteita. Prosessien pitkittyessä lapsen etu vaarantuu, koska kaappaaja ehtii käytännössä saavuttaa tavoitteensa ennen viranomaistoimia. Hänestä on ongelmallista, että maasta poistuminen lapsen kanssa on tehty helpoksi.

”Rajavalvonta pettää valitettavan usein, kun Suomen raja ylitetään lasten kanssa. Usein lapsen kanssa voi ylittää rajan ilman asianmukaisia lupia molemmilta vanhemmilta”, Vainikka sanoo.

Hänen mukaansa joissakin lapsikaappauksissa voi olla uhkana pakkoavioliitto, silpominen tai väkivaltainen kasvatus.

Miina ei aluksi kuullut isästään pitkään aikaan mitään. Isä palautettiin Suomeen ja pidettiin tutkintavankeudessa. Myöhemmin hän sai tuomiot lapsikaappauksesta, törkeästä vapaudenriistosta sekä kunnianloukkauksesta.

”Kunnianloukkaus liittyi isän esittämiin perättömiin syytöksiin äidistä."

Miina tietää, että isä on nyt muuttanut pois Suomesta, mutta tämä ei ole kertonut minne.

”Äiti kannusti pitämään isään yhteyttä, ja ensin olimme yhteydessä Skypellä, sitten puheluilla, ja lopulta sähköposteilla, kunnes sekin kävi liian raskaaksi. Teininä katkaisin välit isään kokonaan.”

Alakouluikäisenä Miina kävi jonkin aikaa terapiassa, mutta ei tuntenut saavansa siitä apua.

”Halusin vain lakaista kaikki tunteet maton alle, kuin koko kaappausta ei olisi koskaan tapahtunut. Miten sellaisen edes selittää kavereille?”

Miina alkoi oireilla. Hän sai hengenahdistuskohtauksia. Niiden aikana tuntui, että jotain pahaa tapahtuu. Oireet voimistuivat, kun hänestä tuli äiti.

Miina sai diagnoosin traumaperäisestä stressihäiriöstä.

Mirka Vainikka toteaa, että lapsen näkökulmasta lapsikaappaus on traumatisoiva kokemus. Se on vakava lapsen oikeuksien loukkaus ja perheväkivallan muoto. Liian usein lapsen ääni jää kuulematta.

”Meillä on sosiaaliterveyspalvelut, mutta trauman ymmärtäminen jää mielestäni hyvin ohueksi. Kokemus voi olla lapselle niin kivulias, ettei sitä pysty sanoittamaan heti. Silloin kokemusten työstäminen kuntouttavalla toiminnalla olisi ehdotonta, mutta resurssit siihen ovat rajalliset.”

Miina kokee saaneensa eniten tukea Kaapatut lapset ry:n vertaistuen kautta. Myös äiti on pyrkinyt tukemaan tytärtään parhaansa mukaan.

Parhaillaan Miina kirjoittaa Mina Irannan kanssa kansainvälisestä lapsikaappauksesta tietokirjaa, joka ilmestyy vuonna 2026. Sekin on terapiaa. Käänteentekevintä oli kuitenkin äidiksi tulo.

”Lapsen kokemuksen lisäksi ymmärrän nyt myös äitiäni. Jokainen vanhempi voi yrittää kuvitella, miltä tuntuu, kun oma lapsi otetaan pois. Sitä ei toivo kenellekään.”

Nyt Miina elää normaalia arkea 7-vuotiaan lapsensa kanssa. Koulun ohella hän tekee vapaaehtoistyötä saman kokeneiden parissa.

”Lapsikaappaus on kipein asia elämässäni. Kun on jollain tapaa rikottu lapsena, en usko, että se ikinä korjaantuu, vaan jättää ikuisen jäljen.”

Millaisia ajatuksia juttu herätti sinussa?