Vaula Helin, 45, Helsinki, väitöskirjatutkija ja kirjailija:

”Ennen suhtauduin tulevaan aika sinisilmäisesti. Jollain tasolla uskoin, että elämä on suoraviivainen jatkumo, joka etenee suunnitelmieni mukaan.

Kun tapasin puolisoni yli kolmekymppisenä, aloin nopeasti toivoa yhteistä lasta. Halusin kokea raskauden ja ajattelin myös, että lapsen kautta saisin hengähdystauon töistä. Odotin, että elämään tulisi uusi rytmi.

Yritimme lasta yli vuoden. Olin 38, kun hakeuduimme lapsettomuushoitoihin. Pelkäsin hormonien piikittämistä kehooni, ja tunsin, että jotain nyrjähti paikaltaan, kun en voinutkaan lisääntyä normaalisti. Olin herkillä ja stressaantunut, mutta kuva omasta lapsesta pysyi mielessäni selvänä.

Tulin ensimmäisen kerran raskaaksi, kun hoitoja oli takana vuosi. Kerroimme vauvasta kaikille. Raskausviikolla 12 sain keskenmenon.

Alkuraskauden kepeys vaihtui valtavaan suruun, johon en ollut osannut varautua. Keskenmeno oli fyysisesti niin rankka, että pelkäsin kohtuni puolesta. Myös henkisesti jotain minussa meni rikki. Käperryin sisäänpäin enkä enää tiennyt, miten olisin orientoitunut tulevaan.

Emme voineet puolisoni kanssa puhua tulevaisuudesta ilman lasta, koska tavallaan se olisi tarkoittanut, että emme enää yrittäisi emmekä toivoisi. Silti ensimmäistä kertaa tunsin, että minun pitäisi varautua siihen, ettei lasta tulekaan.

Lapsettomuushoidot pakottivat kyseenalaistamaan ajatuksiani tulevasta. Toivoinko lasta niin paljon, että jaksaisin taas uuden alkionsiirron ja kuukautisten tuoman pettymyksen? Miten tärkeitä haaveet olivat, voisiko niitä muuttaa? Jouduin pohtimaan näitä lennosta, sillä olin jo altistanut kehoni hoidoille ja käyttänyt aikaa ja rahaa tulevaisuudenkuvaan, jossa saisin lapsen puolisoni kanssa.

Jatkoimme hoitoja. Tulin uudelleen raskaaksi, mutta raskaus päättyi keskeytykseen sikiön kromosomipoikkeaman vuoksi. Silloin keskustelimme tulevasta vakavasti. Kirjasin ylös, mitä se käytännössä tarkoittaisi, jos omaa lasta ei tulisi.

Meni noin vuosi, kunnes olin taas valmis uusiin alkionsiirtoihin. Niistä tuli vaikeampia kestää, sillä pelkäsin jatkuvasti pahinta. Päätimme teettää kromosomitutkimuksen, jossa selvitettäisiin alkioiden elinkelpoisuus. Ajattelin, että se osoittaisi, että edes yksi alkio voitaisiin siirtää.

Kun lääkäri soitti tuloksista, menin työhuoneeni rappukäytävään. Yksikään alkio ei ollut siirtokelpoinen eikä lääkäri suositellut hoitojen jatkamista omilla soluilla.

Itkin rajua tuomiota ensin puhelimessa, sitten työhuoneen vessassa. Lähetin miehelleni viestin, koska en halunnut puhua asiasta töissä. Lähdin kotiin.

Kaksi viikkoa myöhemmin juhlimme miehen synttäreitä. Oli lämmin kevätpäivä toukokuun vaihteessa. Kävimme aamiaisella kaupungilla ja pyöräilimme pitkin Helsingin rantoja. Sinä päivänä puhuimme siitä, miten jatkaisimme eteenpäin. Päätimme selvittää lahjasoluhoitojen mahdollisuutta.

Kotimatkalla minulle tuli etova olo, joka oli tuttu edellisistä raskauksista. Menimme kotiin apteekin kautta.

Positiivinen raskaustesti tuntui vitsiltä. Asia, joka oli juuri otettu meiltä pois, tarjoiltiin nyt uudelleen.

Seuraavien päivien kuluessa tein monta testiä, ja epäusko jatkui raskauden puoliväliin, rakenneultraan asti. Raskaus eteni kuitenkin ongelmitta. Sanoin miehelleni, että tämä tyyppi haluaa tulla maailmaan.

Kaiken rääkin jälkeen kehoni pystyi johonkin, mihin lääketiede ei ollut pystynyt. Tämä oli parantava kokemus, josta sain paljon energiaa. Kun maha alkoi näkyä, en peittänyt sitä kaavuilla.

Tunsin valtavaa kiitollisuutta, kun lapsemme syntyi. En enää ajatellut sitä, mitä olin joutunut käymään läpi, vaan keskityin vastaamaan vauvan tarpeisiin.

Menin läpi monesta pimeästä kohdasta hoitojen aikana. Pelkäsin, toipuuko kehoni tai selviytyykö mieleni. Elämä kuitenkin jatkui ja muovautui uudelleen. Nyt en juuri pelkää tai murehdi tulevaa. Suren kuitenkin sitä, ettemme luultavasti saa enempää lapsia.

Hoitojen aikana konkretisoitui ajatus elämän rajallisuudesta. Ikäni ja kuolevaisuuteni tulivat vastaan kehoni rajoitusten kautta. Myös lapsen kehityksen seuraamiseen on liittynyt haikea tunne kaiken katoavaisuudesta. Hän oli hetki sitten vauva ja nyt jo vauhdikas taapero. En silti sure vaan koetan arvostaa asioita, joita on nyt.

Kokemukseni ovat opettaneet nöyryyttä elämän arvaamattomuuden edessä. Eniten voin vaikuttaa siihen, mitä teen tässä hetkessä. Teenkö oikeita asioita suhteessa itseeni ja läheisiini? Mihin nämä valinnat johtavat?

Olen käsitellyt kokemuksiani psykoterapiassa, ja ystävät, siskot ja äiti ovat kannatelleet vaikeina aikoina.

Nykyään uskallan taas ajatella, että perheelleni tapahtuu hyviä asioita. Luottamus tulevaan on kai hyvinvoivan ihmismielen sisäänrakennettu ominaisuus.”