Vielä muutama vuosi sitten Mia Kantakoski ajatteli, että hänen elämänsä kulkisi tietynlaisen kaavan mukaan. Hän oli kahden lapsen äiti, kävi töissä ja harrasti joogaa.
Joulukuun 17. päivänä vuonna 2017 kaikki tavallinen pirstoitui. Silloin poliisi ilmoitti, että Mian poika, 13-vuotias Arttu, oli menehtynyt tapaturmaisesti.
Mia haluaa kertoa tarinansa toivoen, että se voisi tuoda lohtua jollekin toiselle, joka on joutunut kokemaan saman. Nyt ei puhuta surusta selviämisestä, vaan itsensä ja elämänsä uudelleen rakentamisesta.
”Alussa vihasin sanaa selviäminen. Ymmärrän, että sitä käytetään, mutta voisimmeko sen sijaan ajatella, että ihminen opettelee elämään uudenlaista elämää?”
Nyt, kolme vuotta Artun kuoleman jälkeen, Mia hyväksyy ja sallii itselleen sen, että välillä hän putoaa surun syvään kuoppaan. Toisina hetkinä hän taas nauraa ja nauttii elämästään. Hänen ei tarvitse vakuuttaa kenellekään, että päivien jatkumo olisi tasaista.
”Myrsky voi nousta minä päivänä vain, mutta se myös tyyntyy.”
Tytär antoi syyn nousta aamulla ylös
Ensimmäisestä menetyksen jälkeisestä vuodesta Mia Kantakoskella ei ole kovinkaan paljon muistikuvia. Toinen vuosi oli raskain, sillä silloin hän ymmärsi, että tapahtunut oli totta. Arttu ei ollut vain matkalla, jolta palaisi kotiin.
Kolmantena vuotena Mialle kertyi jo monenlaisia keinoja, jotka auttavat häntä eteenpäin.
Hän on myös ymmärtänyt, että surumatka on vain häntä itseään varten. Sillä ei ole väliä, mitä muut ajattelevat. Ei ole olemassa aikataulua tai yhtä oikeaa tapaa.
”Sisäistin sen viisauden, että lapset ovat lainassa. On ollut valtava lahja olla kahdelle lapselle äiti.”
Mialla on myös tytär, jonka olemassaolo on antanut syyn nousta monena aamuna.
Suru on pakottanut Miaa tutustumaan itseensä uudella tavalla, ja se on opettanut häntä laajentamaan minuuttaan äitiyden roolin ulkopuolelle. Kun hän on joutunut kohtaamaan pahimman pelkonsa, sen myötä on syntynyt uudenlainen uskallus antautua elämälle.
Jaksanko hengittää?
Aluksi menetys tuntui samaan aikaan voimakkaasti keholliselta ja täysin epätodelliselta. Ensimmäisinä päivinä Artun kuoleman jälkeen Mia ei olisi halunnut mennä suihkuun. Se tuntui yli- voimaiselta.
”Ajattelin, että en voi pestä iholtani pois Artun viimeistä halausta ja suukkoa.”
Lopulta Mian oma äiti talutti hänet pesulle.
Kun arki mureni, kaikki normaali katosi. Asioiden mittakaavassa olivat vain ääripäät.
”Olin kuin järjettömässä kuilussa. Kaikki oli suurta ja auki. Samaan aikaan kaikki oli todella pientä. Mietin, jaksanko hengittää tai jaksanko kävellä postilaatikolle.”
Tuli hetkiä, jolloin Mia laittoi käden rinnalleen ja ajatteli, että hänen on pakko yrittää hengittää. Vuosikymmenten ajalta tutut joogaharjoitukset auttoivat keskittämään ajatukset hengitykseen.
”Oli myös hetki, jolloin yritin olla hengittämättä, että kuolisin siihen tuskaan. Mutta se ei onnistu, hengitys kulkee meissä.”
Kun Mia lähti ensimmäistä kertaa hoitamaan asioita kodin ulkopuolelle, maailma vaikutti täysin epätodelliselta. Hän ihmetteli, kuinka oli mahdollista, että kaikki näytti olevan ennallaan. Bussit kulkivat, liikennevalot vaihtuivat, ihmiset kävelivät kaduilla. Eivätkö muut tajunneet, että hänen lapsensa oli juuri kuollut?
”Jouduin etsimään itseni takaisin tähän maailmaan solu solulta.”
Taide antoi rauhan hetkeksi
Surua oli mahdotonta kuvailla kenellekään. Mia koki, että se maailma, jossa hän eli, oli arkisten sanojen ulottumattomissa.
”Kun minulta katosivat sanat, löysin runot. Ei ollut päivää ilman runoa, niillä minä pääsin käyntiin.”
Aiemmin Mia ei ollut juuri harrastanut runoutta. Nyt erityisesti Maaria Leinosen sanat puhuttelivat häntä. Mia kirjoitti myös päiväkirjaa, välillä ikään kuin Artulle, välillä tajunnanvirtaa itselleen.
Luonnossa kulkeminen tuntui entistäkin tärkeämmältä. Mia alkoi valokuvata pieniä tuokiokuvia metsässä. Hän on aina nauttinut kuvataiteesta, ja nyt hän tunsi tarvitsevansa taidetta enemmän kuin koskaan.
Omat luontokuvat ja taiteilijoiden maalaukset lohduttivat.
”Kuvat veivät minut johonkin rauhalliseen ja parantavaan maailmaan tai joskus myös tilaan, jossa kipu saattoi oikeasti säkenöidä. Kuva menee johonkin paljon syvemmälle kuin sanat, silloin kun sanoja ei ole.”
Luonto ja taide tarjosivat myös tunteen jostain itseä suuremmasta. Mia kaipasi jotain, jonka olemassaolon kaari olisi hänen omaansa pidempi.
”Ajattelin luonnossa kulkiessani, että tämä kallio on ollut tässä ennen minua ja se on minun jälkeeni. Museossa katsoin jonkun monta sataa vuotta sitten luomaa taidetta.”
Mia palasi töihin kolme viikkoa Artun kuoleman jälkeen. Hän ajatteli pärjäävänsä, kun vain muistaisi liikkua, syödä ja nukkua.
”Imitoin sitä ihmistä, joka olin ollut. Itkin matkat töihin ja meikkasin autohallissa. Työpäivän esitin, että osaan olla, ja loppuajan omistin surulle.”
Töihin palaaminen oli yritys pitää kiinni edes jostain normaalista. Mia teki mielessään sopimuksen surun kanssa. Jos hän saisi kahdeksan tuntia päivässä olla töissä ja yrittää ajatella muita asioita, muun ajan vuorokaudesta hän omistaisi surulle.
Työpaikalla hän opetteli uudestaan, kuinka istutaan lounasravintolassa ja jutellaan niitä näitä. Mia yritti toimia niin kuin muutkin, vaikka hänen poikansa kuolema takoi koko ajan hänen päässään.
”Jossain vaiheessa tuntui hienolta huomata, että oli mennyt tunti, jolloin en ollut miettinyt, mitä minulle oli tapahtunut.”
Työpaikalla ihmiset sanoivat, että Mia näyttää rauhalliselta ja että hän on niin vahva. Niin hän alkoi itsekin kuvitella.
Suru oli fyysistä ja pakahduttavaa
Kului muutama kuukausi. Eräänä päivänä Mia näki liikenteessä poliisiauton, jonka katolla välkkyivät siniset valot. Hänelle tuli pakonomainen tarve lähteä pakoon.
Mia ajoi autollaan päin punaisia valoja, ohitti raitiovaunuja ja teki monta liikennerikkomusta. Poliisi lähti perään ja pysäytti hänet.
Poliisiauton näkeminen oli vienyt Mian hetkeen, kun hän sai tietää poikansa kuolemasta.
”Poliisi sanoi minulle napakan ystävällisesti, että minulla on posttraumaattinen stressireaktio ja tarvitsen apua trauman käsittelyyn.”
Se herätti Mian ymmärtämään, että omat keinot eivät riittäneet. Surun keskellä hän oli vieras itselleen. Hän ei tiennyt, kuinka oma keho ja mieli käyttäytyvät. Toisinaan hän ajatteli menettävänsä järkensä.
”Katsoin itseäni ulkopuolelta: tuossa se ulvoo ja heijaa itseään. Suru oli niin fyysistä ja pakahduttavaa.”
Mia opetteli antautumaan kivulle
Ensimmäinen paikka, josta Mia sai ammattiapua, oli SOS-kriisikeskus, nykyinen Mieli ry. Se tarjoaa lapsensa menettäneille vanhemmille kriisiterapiaa.
”Siellä opeteltiin puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä ja hahmottamaan sitä, mitä en pystynyt ajattelemaan todeksi.”
Mia muistaa, kuinka kriisityöntekijä sanoi hänelle, että ’nyt sinä olet jo elänyt elämäsi pahimman päivän’. Sitä pahempia ei tulisi.
”Kaikki päivät tästä eteenpäin voivat olla vaikeita ja surullisia, mutta ne ovat aina helpompia.”
Työterveyshuollon kautta Mia pääsi traumaterapiaan. Hän oppi tunnistamaan, kuinka trauma aktivoituu hänessä ja miltä se tuntuu. Kehon reaktiot saattoivat olla joko paniikkikohtauksia tai jäätymisiä.
Alussa Miaa auttoi erityisesti EMDR-terapia, jossa traumaattista muistoa käsitellään silmänliikkeiden avulla. Se alkoi vapauttaa hänen kehoaan kokemaan tunteita, joita hän oli siihen asti yrittänyt ymmärtää järjellä.
”Silloin annoin myös kehoni surra ja kokea kaikki ne tunteet, mitä suruun liittyy.”
Mia opetteli antautumaan kivulle. Antautuminen ei tarkoita, että surun aalto veisi mukanaan hallitsemattomasti. Hän alkoi pikemminkin ajatella, että kipu kuuluu suruun samalla tavalla kuin synnytykseen.
”Ymmärsin, että tällaiseen valtaisaan menetykseen liittyy iso määrä fyysistä tuskaa. Minun kehoni auttaa minua siinä, että tuska tulee ulos. Olen alkanut luottaa siihen, että kehoni tietää, mitä se tarvitsee.”
Mia kertoo, että häntä esimerkiksi särki kohdun alueelle monta kuukautta.
”Eräs terapeutti sanoi, että lapsensa menettäneet äidit kokevat menetyksen niin kehollisena, että se voi tuntua kohdussa. Viimeistään siinä vaiheessa ymmärtää, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus.”
Apua kuminauhasta
Terapiat antoivat työkaluja hetkiin, jolloin tuska ja suru tuntuivat ylivoimaisilta. Apua oli esimerkiksi ranteen ympärille pujotetusta kuminauhasta. Jos Mia alkoi tuntea paniikin nousevan, hän saattoi palauttaa itsensä nykyhetkeen ja kehoonsa napsauttelemalla kuminauhaa ihoaan vasten.
Jos hän alkoi vajota syvälle masennuksen kuiluun, hän soitti ystävälleen puhuakseen niitä näitä. Aiheella ei ollut väliä.
”Toiminta on depression vastakohta, ja se voi olla mitä tahansa. Sanoin itselleni usein, että pidä itsesi liikkeellä.”
Mia painottaa, että kukaan ei voi sanoa toiselle, mikä on oikea tapa auttaa itseä surussa. Jokaisella on omat keinonsa. Mialle pakoa arjesta tarjosivat elokuvat ja televisiosarjat. Myös musiikki auttoi siirtämään ajatukset muualle.
Mia teki sen valinnan, että hän ei halunnut lääkkeitä.
”Kun minulle kerran tällainen ateria annettiin, halusin maistella sen raakana. Ajattelen, että elämässä pitää lopulta hyväksyä kaikki, mitä eteen tulee.”
Mia ei väheksy lääkkeiden käyttöä. Hän tietää, että monelle voi olla niistä apua, ne eivät vain olleet hänen tapansansa.
”Kun uskalsin myöntää, että tässä matkassa tulen aina tarvitsemaan tukea, silloin myös minusta itsestäni alkoi löytyä voimaa mennä eteenpäin.”
Aistit kertoivat, että olen olemassa
Aloittaessaan pitkän psykoterapian Mia ajatteli, ettei hän halua käsitellä lapsuuttaan tai varhaisia kokemuksiaan. Ne olivat ollutta ja mennyttä. Hän halusi keskittyä pojan menetyksen aiheuttamaan traumaan.
Pian hän kuitenkin ymmärsi, että hänen oli luotava oma minuutensa perustuksia myöten uudelleen. Koko oma ajatusmaailma oli käytävä läpi.
”Minun piti rakentaa itseni uudelleen. Kuljin kuin tuhoutuneessa talossa etsien, löytyykö sieltä vielä jotain, mikä ei ole palanut ja hiiltynyt, mikä toimii ja mitä voisin vielä käyttää.”
Oli aloitettava aivan alusta ja pienin askelin. Kiitollisuuden tunne palasi elämään hiljalleen. Ensin Mia alkoi olla kiitollinen viidestä aististaan. Hän tunsi kahvikupin lämmön, haistoi kahvin tuoksun.
Metsä oli tärkeä paikka, se auttoi avaamaan aisteja tietoisesti. Tuoksut, tuuli iholla, maa jalkojen alla ja vihreys ympärillä. Mia nojasi puunrunkoon ja antoi sateen valua päälleen.
”Aistit kertoivat minulle, että olen olemassa ja se riittää. Pystyin sulautumaan luontoon eikä minun tarvinnut yrittää mitään.”
Mia hakeutui myös erilaisten kehollisten menetelmien pariin. TRE-stressinpurkuliikkeet, Kiskoteka-venyttely ja luova tanssi auttoivat herättelemään kehoa.
”Kun kehoni alkoi liikkua ja kokea, myös sanat alkoivat palata.”
Mia ryhtyi julkaisemaan blogia ja kävi taideterapiassa. Kun hän oli ensin saanut yhteyden kehoonsa, tuli halu jakaa omia kokemuksia sanoin ja kuvin.
”Minulla oli valtava tarve jäsentää itselleni surumatkaani ja sanoittaa sitä myös muille. Halusin kertoa, että tähän asti olen tullut ja näin olen ajatellut. Siinä oli myös yhteisöllisyyden tarvetta.”
Kaveria ei jätetä
Mia Kantakoski on perustanut ystäviensä kanssa Arttu Kantakosken muistorahaston. Yhdistys on tehnyt yhteistyötä Poikien talon kanssa vahvistaakseen nuorten yhteisöllisyyttä.
Pojille on järjestetty muun muassa kuntonyrkkeilyä. Jatkossa yhteinen tekeminen voisi olla myös luovaa toimintaa kuten tanssia tai kirjoittamista.
”Periaate, että kaveria ei jätetä, oli Artulle tärkeä.”
Vuosi Artun menetyksen jälkeen Mia kouluttautui Käpy ry:n vertaistukihenkilöksi. Yhdistys tarjoaa apua lapsensa menettäneille perheille.
Kun Mia itse hakeutui ensimmäisen kerran vertaistukiryhmään, hänelle avautui lapsensa menettäneiden äitien ja isien maailma. Se on oma heimonsa, johon kukaan ei halua vapaaehtoisesti kuulua.
”Sain voimaa ajatuksesta, että myös joku toinen saman kokenut nousee tänään sängystään ja yrittää elää. Ajattelin, että meillä kaikilla on tämä surun tie, jota kuljemme yhtenä joukkona.”
Vertaistuki voi olla ryhmätapaamisia tai keskustelua tukihenkilön kanssa kasvokkain tai puhelimitse. Mia Kantakoski löysi vertaisen toisesta äidistä, joka oli menettänyt lapsensa samaan aikaan kuin hän.
Naiset ovat lähettäneet toisilleen satoja tekstiviestejä.
”Kummallisella tavalla toisen suru voi lohduttaa, ja omassa surussa voi lohduttaa toista.”
Vertaisen kanssa voi puhua mistä vaan. Ei tarvitse miettiä, kestääkö toinen surun määrää. Saa olla juuri niin repaleinen kuin on.
Vertaisen kanssa voi käsitellä vihaa, raivoa ja katkeruutta. Hänelle voi purkaa muiden ihmisten hyvää tarkoittavia lausahduksia, jotka ovat satuttaneet, tai sitä pahaa oloa, kun vastaantuleva tuttu vaihtaa kadun toiselle puolelle ja painaa katseensa alas.
Mia sanoo, että kokemus on kasvattanut myötätuntoa sekä itseä että muita kohtaan. Hän ymmärtää myös niitä, jotka eivät kykene kohtaamaan surevaa. Hän huomauttaa kuitenkin, ettei suru tartu.
”Vertaistyötä tekevä ei käännä päätään pois toisen surusta ja tuskasta. Hän uskaltaa katsoa sitä silmiin.”
Vertaisen kanssa voi myös jakaa kiitollisuutta saamastaan tuesta. Surevalle ei tarvitse osata sanoa mitään.
”Kukaan meistä lapsensa menettäneistä ei koskaan unohda ihmisiä, jotka lähestyivät hädän hetkellä. Joku toi ruokaa tai kukkalähetyksen tai vain istui vieressä itkien.”
Lohdullinen ajatus
Mia Kantakoski käyttää usein lausetta: ”Elämä elää meitä”. Hänelle se tarkoittaa, että ihminen on vain pieni osa suurta kokonaisuutta eikä kaikki ole meidän kontrollissamme.
”Olen alkanut ajatella, että jokin elämänvoima elää minua nyt tällaisessa kehossa, tällaisessa persoonassa ja tällaisilla kokemuksilla. Tällainen instrumentti minulle on annettu.”
Mia on lopettanut elämänsä käsikirjoittamisen. Hän ei suunnittele asioita pitkälle tulevaisuuteen vaan luottaa siihen, että menee kohti niitä asioita, joita kohti hänen on tarkoitettu menevän. Enää ei ole väliä, saako hän aikaan jotain suurta. Riittää, että hän on olemassa ja elää.
”Arttu elää minun kanssani ja minun ajatuksissani, hän ei vain enää ole tässä fyysisessä muodossa. Hän meni edeltä johonkin toiseen elämänmuotoon. Se on lohdullinen ajatus.”
Artikkeli on julkaisut Eevassa 12/2020.
