Lähisuhdeväkivallasta voi nykyisin puhua vain salaillen, koska laki suojelee tekijää
Uhri voi kertoa lähisuhdeväkivallasta käytännössä vain nimettömänä, myös yksityisillä sometileillä. Asiantuntijoiden mukaan puhuminen on kuitenkin ainoa keino päästä eteenpäin. Siksi eeva.fi julkaisee lähiviikkoina parisuhdeväkivallasta selviytyneiden tarinoita.
Lähisuhdeväkivalta on suurin naisten oikeuksia rajaava asia Suomessa. Joka kolmas nainen on kohdannut parisuhteessaan fyysistä väkivaltaa. Henkisen väkivallan kohteeksi on joutunut joka toinen. Siksi eeva.fi nostaa lähiviikkoina esiin ihmisiä, jotka ovat kokeneet lähisuhdeväkivaltaa, tehneet sitä ja auttaneet sen uhreja.
Faktat ovat karuja. Naisten kokema väkivalta on vakavaa, toistuvaa ja monimuotoista. Yleensä väkivalta alkaa henkisenä, muuttuu fyysiseksi ja pahenee. Se tarkoittaa mustelmia, murtumia, katkenneita hampaita ja aivovammoja.
Väkivalta aiheuttaa masennusta, ahdistusta, unettomuutta ja paniikkikohtauksia.
Tai kuoleman. Joka vuosi keskimäärin 15 naista kuolee parisuhdeväkivallan seurauksena.
Väkivaltaa kokenut uskoo ja toivoo, että rakas ihminen lopettaa, mutta pelkää että tilanne pahenee.
Fakta on sekin, että vain puolet lähisuhdeväkivaltaa kokeneista naisista puhuu asiasta kenellekään. Useimmiten naiset kertovat läheisilleen. Poliisiin ottaa Tilastokeskuksen mukaan yhteyttä vain joka kymmenes, ja silloin väkivalta on yleensä jo raakaa.
Vaikenemiseen on paljon syitä: pelko, häpeä ja syyllisyys, mutta myös usko, toivo ja rakkaus. Väkivaltaa kokenut uskoo ja toivoo, että rakas ihminen lopettaa, mutta pelkää että tilanne pahenee. Häpeää ja syyllisyyttä tuntevat usein sekä uhri että tekijä, vaikka vain toisen pitäisi.
Lähisuhdeväkivallasta puhuminen on kuitenkin välttämätöntä, sanovat kaikki asiantuntijat. Puhe avaa tien väkivallan loppumiseen, vaikeneminen sulkee häkin oven.
Harmi, että lainsäädäntö estää lähisuhdeväkivallan uhreja kertomasta tarinaansa avoimesti.
Kaikki uhrit olisivat halunneet kertoa kokemastaan avoimesti, omalla nimellään ja kasvoillaan.
Tällä viikolla eeva.fi julkaisee useita lähisuhdeväkivallasta kärsineiden tarinoita. Kaikki uhrit olisivat halunneet kertoa kokemastaan avoimesti, omalla nimellään ja kasvoillaan. Päätoimittajana olisin halunnut antaa heille täyden oikeuden omaan tarinaansa.
En voinut. Vaikka pahoinpitelijä olisi tuomittu oikeudessa useista väkivaltateoista, hänen uhrinsa ei saa kertoa maailmalle, mitä tapahtui. Hän ja kertomuksen julkaiseva media loukkaisivat tekijän yksityisyydensuojaa.
Niinpä kerromme väkivallan uhrien kokemukset muutetulla nimellä. Olemme tarkkoja siitä, ettei naisia voi tunnistaa kuvista. Jätämme yksityiskohtia kertomatta, jotta tapaukset eivät yhdisty oikeaan ihmiseen. (Ja kyllä, kerromme tietysti näistä muutoksista lukijalle.)
Kun julkaisemme nimettömiä haastatteluja lähisuhdeväkivallasta, emme suojele uhria vaan tekijää. Se tuntuu väärältä, mutta sen kanssa voi elää.
”Lähisuhdeväkivalta ei ole yksityisasia vaan rikos.”
Pahempaa on se, ettei pahoinpitelyn uhri saa aina kertoa kokemastaan edes ystävilleen.
Jouluna 2021 jämsäläinen nainen julkaisi yksityisellä Instagram-tilillään kuvat sormuksettomasta nimettömästään ja kuohuviinilasista ja kertoi kuvien yhteydessä lyhyesti eronneensa ja vapautuneensa lähisuhdeväkivallasta.
Kuvat näkyivät noin 60 ihmiselle, eikä nainen maininnut entisen miehensä nimeä. Naisen mukaan enemmistö julkaisujen yleisöstä tiesi entuudestaan, että suhteessa oli väkivaltaa.
Mies haastoi naisen oikeuteen, koska tunsi julkaisujen aiheuttaneen ahdistusta ja pelkoa.
Keski-Suomen käräjäoikeus ymmärsi miestä ja tuomitsi naisen entisen puolisonsa kunnian loukkaamisesta. Käräjäoikeuden mukaan naisen on täytynyt tajuta, että julkaisu johtaa miehen halvennetuksi tulemiseen.
Varsinaista rangaistusta nainen ei saanut, mutta hänen piti korvata ex-miehensä oikeudenkäyntikuluja. Nainen on valittanut tuomiosta.
Helsingin Sanomien artikkelissa rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen ihmettelee tuomiota:
”Kumpi tarvitsee suojelua enemmän: väkivallan tekijä vai kokija? Oikeustaju sanoo, että tietenkin kokija.”
Tolvanen sanoo jutussa senkin, mikä on olennaista:
”Lähisuhdeväkivalta ei ole yksityisasia vaan rikos.”
Käräjäoikeuden päätös antaa huolestuttavan viestin yhteiskunnalta, sanoo Naisten Linjan toiminnanjohtaja Katju Aro samassa artikkelissa.
”Omasta tilanteestaan pitää voida kertoa. Lähisuhdeväkivalta on usein piilorikollisuutta, ja paljon suurempi ongelma Suomessa on se, ettei väkivaltaa uskalleta ottaa puheeksi."
Lähisuhdeväkivaltaa kokeneen tarina kertoo toiselle väkivaltaa kokevalle, että uhrista voi tulla selviytyjä.
Puhuminen siis kannattaa. Se on itse asiassa välttämätöntä. Jos lähisuhdeväkivalta pysyy kodin seinien sisällä, uhri jää yksin.
Siksi jokaisen lähisuhdeväkivaltaa kokeneen tarina, vaikka nimetönkin, on tärkeä. Se kertoo toiselle väkivaltaa kokevalle, ettei tämä ole yksin ja että uhrista voi tulla selviytyjä. Se näyttää, mitä teot saavat aikaan. Toivottavasti se havahduttaa myös edes jonkun tekijän muuttamaan toimintaansa.
Meitä kaikkia se muistuttaa siitä, että joku lähellä voi tarvita apua. Tarjotaan sitä edes kysymällä, onko kaikki hyvin.
