Kun Paulan sisko kuoli onnettomuudessa, 11-vuotias siskonpoika muutti Paulan perheeseen: ”Olin lamaannuksissa, minulla oli jo kolme lasta”
Paula menetti sisarensa onnettomuudessa ja siskonpojasta tuli perheenjäsen. Se muutti Paulan elämän suunnan.
Ulvilalaisen omakotitalon ruokapöydällä komeilee pikkuautojuna. Paula Ilkan perheen nuorimmat lapset vannottivat äidilleen aamulla, että se olisi vielä paikallaan heidän palattuaan päiväkodista.
”Olemme mieheni kanssa olleet 22 vuotta vanhempia, mutta tuntuu, että nyt 46-vuotiaina elämme ensimmäistä kertaa ruuhkavuosiamme”, Paula kertoo.
Paula ja hänen puolisonsa toimivat kahden pienen lapsen sijaisvanhempina. Perheeseen kuuluu myös kolme biologista lasta sekä perheen ensimmäinen sijoitettu lapsi, Paulan isosiskon poika. Läheissijaisvanhemmuus eli oman läheisen lapsen vanhemmaksi ryhtyminen muutti Paulan elämän.
Paula Ilkka, 46
Työ: perhehoitaja, perhehoitajien mentori, PRIDE-valmentaja ja Pesäpuun perhehoidon kehittämisen erityisasiantuntija
Asuu: Ulvilassa
Perhe: puoliso, kolme biologista, yksi läheissijoitettu ja kaksi pitkäaikaissijoitettua lasta sekä Nuppu-koira ja kissat Ensio ja Esteri
Vuonna 2014 Ilkan perhe oli juuri löytänyt uuden kodin. Paula hoiti tuolloin kaksivuotiasta kuopustaan kotona. Perheessä oli myös 7- ja 11-vuotiaat lapset.
Samana maaliskuisena päivänä, kun perhe sai ostotarjouksen talostaan, Paula sai tietää, että hänen isosiskonsa oli kuollut onnettomuudessa. Paula meni shokkiin. Oman surun keskellä Paula tunsi suurta huolta siitä, miten sisaren 11-vuotiaan pojan käy. Hänellä ei ollut äidin lisäksi muita huoltajia.
Kun lapsen vanhempi menehtyy, sosiaalityöntekijä kartoittaa tämän läheiset, jotka voisivat ottaa lapsen kasvattaakseen. Paulasta ajatus tuntui mahdottomalta.
”En uskonut kykeneväni siihen. Olin niin lamaannuksissa, ja minulla oli jo kolme biologista lasta.”
Paula sai aikaa punnita asiaa. Hän mietti, miten lapset suhtautuisivat siihen, että serkku muuttaisi heille. Lopulta Paulan esikoispoika, joka on samanikäinen kuin serkkunsa, pohti, pitäisikö serkun muuttaa heille.
Pian aikuistenkin epäröinti hälveni. Myös siskonpoika halusi muuttaa heidän luokseen.
”Poikaa auttoi vaikeassa tilanteessa se, että hän saisi uuden kodin toiselta paikkakunnalta.”
Lapsen sosiaalityöntekijä teki kotikäynnin ennen virallista päätöstä. Onneksi työntekijä ymmärsi, että Paula suree vielä.
”Kävin terapiassa, ja sitä pidettiin merkkinä siitä, että huolehdin itsestäni. Työntekijä näki myös, että perhearki pyörii.”
Poika muutti Ulvilaan muutama kuukausi onnettomuuden jälkeen. Murhe ja ilo vuorottelivat.
”Päätin iloita siitä, että meille on tullut uusi lapsi.”
”Jossain vaiheessa on leiskunut ja olemme ottaneet yhteen. Oli silti tärkeää uskaltaa alkaa vanhemmaksi.”
Kun poika saapui kotiin, asetelma oli erikoinen. Hän ei tullutkaan kylään vaan asumaan. Totuttelu vei aikaa.
Äidin rooliin kasvaminen aiheutti identiteettikriisin, sillä Paulan täytyi suhtautua lapseen eri tavoin kuin tätinä.
”Minun oli asetettava rajat, jolloin en aina ollut kiva. Jossain vaiheessa on leiskunut ja olemme ottaneet yhteen. Oli silti tärkeää uskaltaa alkaa vanhemmaksi. Kun kaikki ovat omia itsejään, perheytyminen alkaa.”
Jonkin aikaa onnettomuuden jälkeen Paula siivosi pojan huonetta, kun suru ja viha vyöryivät mieleen.
”Puhisin, että tämän ei kuuluisi mennä näin. Siskoni kuuluisi olla se, joka lapsen huonetta siivoaa, ei minun. Siihen ei auttanut muu kuin käsitellä surua taas lisää.”
Hetkittäin Paula mietti, kuinka valtava vääryys onnettomuus oli.
”En silti koskaan ajatellut, että olisipa toisin. Kaikkeen en voi vaikuttaa, joten on turhaa vängätä tapahtuneelle vastaan.”
Paula huomasi nopeasti, että on valmis menemään läpi harmaan kiven pojan vuoksi.
”Kun vanhemmaksi ryhtyminen on oma valinta, sitä ei enää kyseenalaista. Vaikka olisi epävarmuutta tai ärsyyntymistä, pohjimmainen tunne on ehdoton rakkaus.”
Tämän hän huomasi, kun muutama kuukausi muuton jälkeen poika loukkasi itsensä skeittipuistossa. Paula juoksi säikähtäneenä lapsen luo ja lähti hänen kanssaan ambulanssilla päivystykseen.
”Yövyimme mieheni kanssa vuorotellen sairaalassa. Silloin ymmärsin, kuinka vahvoja tunteeni lasta kohtaan olivat: minä olen se, joka suojelee tätä lasta. Tässä olen ja pysyn, enkä lähde hänen rinnaltaan.”
Paulalle tunteista puhuminen on tärkeä selviytymiskeino. Paula meni usein pojan huoneeseen sanoittamaan tärkeitä asioita, vaikka poika ei sanonut mitään.
”Otin äidin puheeksi ja kyselin, onko tullut ikävä. Välillä tunteista puhuminen tuntui teennäiseltä, mutta kannatti. Pikkuhiljaa lapsikin oppi puhumisen taidon.”
Aika ajoin suru nousee yhä esiin.
”Pojan rippi- ja ylioppilasjuhlissa mietin, että olisitpa sisko täällä. Uskon, että hän olisi ylpeä pojastaan ja tyytyväinen siitä, että hän on meillä.”
”Joskus ajatellaan, että koska lapsi menee tuttuun perheeseen, asiat rullaavat painollaan.”
Perhe sai sijoituksen alussa niukasti tietoa ja tukea.
”Ehkä joskus ajatellaan, että koska lapsi menee tuttuun perheeseen, asiat rullaavat painollaan.”
Paula olisi tarvinnut konkreettista apua papereiden selvittelyyn ja tukiviidakkoon.
”Perehdytys olisi helpottanut ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteita. Tieto siitä, että muillakin on samanlaisia kokemuksia, olisi auttanut.”
Puolitoista vuotta lapsen saapumisesta Paula ja hänen miehensä pääsivät sijaisvanhemmuutta harkitsevien PRIDE-valmennukseen. Se auttoi ymmärtämään sijaislapsen asemaa sekä sisäistämään perhehoitajuuden ja vanhemmuuden eron.
Valmennuksen myötä Paula ja hänen puolisonsa päättivät, että voisivat toimia muidenkin lasten sijaisvanhempina. Ensin he ryhtyivät päivystäväksi vastaanottoperheeksi. Heillä asui kahden vuoden aikana parikymmentä lasta. Sen jälkeen he tarjoutuivat ottamaan vastaan pitkäaikaisesti sijoitettavia lapsia.
”Emme olisi tällä polulla ilman poikaa. Hän avasi meille tämän oven, jolloin sijaisvanhemmaksi ryhtyminen ei tuntunut suurelta kynnykseltä.”
Nykyisin Paula on sijaisvanhempien mentori ja työntekijä Pesäpuu-järjestössä, joka keskittyy lastensuojelun kehittämiseen. Paula vetää myös perhehoitajien vertaistukiryhmää, josta hän saa itsekin tukea.
Siskon muistoa Paula vaalii usein. Menneisyys on osa hänen poikansa elämäntarinaa.
”Näen hänessä siskoni silmät ja hymyn. Muistelen, mitä sisko on sanonut tai aina teki tietyissä tilanteissa. Poika nauttii kun kerron niistä.”
22-vuotias poika asuu jo omillaan avopuolisonsa kanssa. Kerran hän oli käymässä kotona ja mainitsi, että he voisivat auttaa sijoitettujen lasten kanssa.
”Kysyin häneltä, haluaisivatko he hoitaa välillä lapsia. Poikani vastasi totta kai. Se oli ihana hetki.”
Keväällä pariskunta aloitti Paulan perheen sijaisperheenä. He ottavat lapset kerran kuussa hoitoon.
”Se on meille iso apu. Olen todella ylpeä pojasta. Voin sydämestäni sanoa, että epätoivon keskeltä syntyi jotain hyvää.”
Myös läheissijaisvanhempi tuntee surua
”Lasten ja nuorten perhehoitajia kutsutaan myös sijaisvanhemmiksi. Perhehoitajina toimivia lapsen läheisiä kutsutaan läheissijaisvanhemmiksi.
Kun lapsi sijoitetaan läheiselle, sijaisvanhempi voi jakaa samaa surua kuin sijoitettava lapsi. Perheen sisäisissä suhteissa tapahtuu muutoksia, joihin kukin reagoi tavallaan. Sijaisvanhempi ei ole enää vain isovanhempi, täti tai setä vaan ihminen, jolla on vastuu lapsen arjesta ja kasvatuksesta. Uuteen identiteettiin pitää kasvaa.
Lapsen muut läheiset eivät ehkä heti sisäistä läheissijaisvanhemman vastuuta ja velvollisuuksia. Vaikka asettaisikin lapsen edun ja turvallisuuden etusijalle, rakkaus, huoli ja lojaalisuus lapsen vanhempia, toisin sanoa omaa lasta, sisarta, veljeä tai läheistä kohtaan, voivat olla voimakkaita. Kaikissa näissä tunteissa ja kysymyksissä tuki ja keskustelut ovat tarpeen.
Perhehoitajan tehtävässä yhdistyy yksityinen perhe-elämä ja vaativa julkinen hallintotehtävä, josta maksetaan palkkio. Eväitä siihen voi saada muun muassa valmennuksesta.
Läheissijaisvanhemmuutta harkitseva voi valmennuksessa tunnistaa myös oman elämänhistorian kriisejä, surua, menetyksiä ja niihin liittyviä tunteita. Hän voi pohtia niiden vaikutuksia arkeen ja vuorovaikutukseen lapsen kanssa.
Sijaisvanhemmuus on suurelta osin tunnetyötä, joten voi olla tarpeen keskustella perhehoidon tukityöntekijän tai sosiaalityöntekijän kanssa. Myös vertaistuesta tai kokeneen perhehoitajan mentoroinnista on hyötyä.”
Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 13/2024.
