Lettejä oli Satu Rautalahden, 47, yläkerrassa kolme neljä säkillistä. Aitoja suomalaisten naisten hiuksia, jotka oli palmikoitu.

Satu valmisti niistä ­hiuspäähineitä syöpä­sairaille lapsille ja aikuisille Tukka­operaatio-kampanjassa. Yhteistyössä oli mukana Project Liv, joka auttaa pitkäaikaissairaita lapsia.

– Yhtenä päivänä posteljooni kamppaili pakettien kanssa pihallani. Menin auttamaan. Hän kertoi oikein googlanneensa, mistä on kyse. Sitten hän näytti peukkua ja sanoi: hieno juttu!

Idea uudenlaisista, peruukin korvaavista päähineistä syntyi, kun Satu sairastui rintasyöpään 44-vuotiaana.

Oli elokuu 2014, ja johdon assistenttina työskennellyt Satu oli juuri palannut kesälomilta. Hän oli sopinut menevänsä salaatille henkilöstöpäällikön kanssa. Silloin puhelin soi. Satu arvasi, että soitto tuli työterveydestä, koska numeroa ei näkynyt. Hän meni huoneeseensa ja sulki oven.

– Nää sun tulokset tuli. Kyllä se on pahanlaatuinen rintasyöpä, lääkäri sanoi.

Sanat humahtivat ohi eivätkä jääneet tajuntaan. Sinulla on syöpä, lääkäri toisti, kun Satu ei vastannut. Onko tässä jokin väärinkäsitys, Satu kysyi. Ei ollut.

Lopulta hän sai sanottua, että haluaisi tulla keskustelemaan asiasta kasvokkain. Aika järjestyi tunnin päähän.

– Kävin sanomassa, että en lähde lounaalle, kun minulla on syöpä. 

Lue myös: Rintasyöpään sairastunut nainen: “Hautajaiseni saattavat olla ensi viikolla”

Satu astui lääkärin ovesta ulos hämmentyneenä. Oli kaunis kesäpäivä. Töihin en mene, hän päätti.

– Menin puistonpenkille istumaan ja ajattelin, että mitä helvettiä teen. Olenko edes tässä vai onko tämä unta?

Hän arpoi, viitsiikö soittaa miehelleen seminaariin vai odottaisiko iltaan. 

Puhelu tuntui parhaalta ratkaistulta. Hän kertoi saaneensa ikäviä uutisia. Ensin oli ihan hiljaista. Sitten mies sanoi: Älä helvetti. Heti perään hän vakuutteli, ettei tämä ole sama kuin Marja-Liisalla. Anoppi oli kuollut rintasyöpään kuusi vuotta aikaisemmin.

– Hän tarkoitti, etten tule kuolemaan. Rauhoittelin ja sanoin, että nähdään illalla.

Satu meni takaisin töihin ja alkoi puuhastella mapit levällään pöytänsä ääressä. Henkilöstöpäällikkö sanoi, että nyt lähdet kotiin, ethän sinä täällä voi olla.

Satu päätti mennä pienempien lastensa kanssa rannalle.

– Oli turta olo. Olin pysähdyksissä. Mies tuli sinne myös ja halasi minua. Otin lohduttajan roolin ja sanoin, että ei hätää, kyllä me selvitään.

Satu oli käynyt vuotta aikaisemmin rintojenpienennysleikkauksessa. Suuret rinnat olivat aiheuttaneet kipuja.

– Olin niin onnellinen, että minulla oli normaalit rinnat eikä enää puolikkaita vesimeloneja. 

Plastiikkakirurgi oli sanonut, että Sadun riski sairastua rintasyöpään pieneni leikkauksen myötä. Rintakudos oli kuitenkin niin muhkuraista, että rintoja olisi vaikea tutkia.

Keväällä 2014 Satu tunnusteli vasenta rintaansa. Se tuntui vähän erilaiselta kuin oikea. Oudolta. Satu sivuutti tunteen ja vakuutti itselleen, että patti oli vain pienennysleikkauksesta jäänyttä arpikudosta. 

Heinäkuussa kesälomalla hän heräsi aamuyöstä. Vaikka patti olisi 99,9 prosentin varmuudella vain arpea, oli pieni mahdollisuus, että se oli vakavaa, hän ajatteli. Satu varasi ajan lääkärille ja pääsi mammografiaan.

Lue myös: Liikunta ehkäisee rintasyöpää

– Ultrassa puhuin radiologille kuin papupata. Kysyin, että eikö niin että tämä on vain arpeumaa. Hän vastasi nätisti, että otetaan nyt varmuuden vuoksi näyte.

Viikon ajan Satu eli illuusiossa ja ajatteli, että ikävät asiat tapahtuvat muille ihmisille. 

Sitten tuli puhelu työterveyslääkäriltä.

Aluksi Satu ei halunnut puhua syövästä edes äidilleen. Hän päätti kertoa koko perheelle vasta sitten, kun leikkauksen ja syöpähoitojen aikataulu varmistuisi. Mieskin oli järkyttynyt tiedosti niin kovasti.

Sadusta tuntui pahalta menettää toinen rinta kokonaan, olihan hän juuri saanut uudet rinnat. Myös hiustenlähtö ahdisti. Vasta sen jälkeen hän alkoi miettiä, jäänköhän henkiin.

17- ja 19-vuotiaille lapsilleen Satu kertoi ennen 4- ja 7-vuotiaille kertomista.

– Isommat olivat järkyttyneitä mutta eivät itkeneet. Mummin kohtalo mielessään he kysyivät, kuolenko minäkin. Eihän siihen voinut sanoa muuta kuin että en tietenkään kuole. 

Pienemmät eivät ihan täysin ymmärtäneet, mistä on kyse.

– Sanoin, että äidillä on kasvain tississä, ja se pitää leikata pois. Sitten äiti saa lääkkeitä ja paranee, mutta hiukset lähtevät.

7-vuotias kysyi, leikataanko tissi kokonaan, mutta sen jälkeen hän halusi jatkaa televisionkatselua. 

Lue myös: “Minun ei uskottu jäävän henkiin”

Onkologi eli syöpätautien erikoislääkäri kirjoitti Sadulle kahdeksan kuukautta sairauslomaa. Äiti auttoi arjessa lasten kanssa. Miehen kanssa kotityöt ja lastenhoito oli jaettu tasapuolisesti jo aikaisemmin.

Joinain aamuina Satu oli niin väsynyt, että hän meni nukkumaan heti kun oli vienyt lapset päiväkotiin ja kouluun. Hän saattoi herätä vasta kolmelta, kun lapset piti hakea.

– Halusin välttää sanomasta sanaa syöpä lapsilleni. Pelkäsin, että he kertovat ystävilleen ja nämä vanhemmilleen. Entä jos joku sanoisi heille, että teidän äitinne kuolee? 

Vasen rinta ja imusolmukkeet leikattiin pois ­elokuussa 2014. Kolme viikkoa leikkauksen jälkeen alkoivat ­sytostaattihoidot. Viimeisen tiputuksen Satu sai uuden­vuoden aatonaattona.

Sairauden vakavuus taisi iskeä kuopuksen tajuntaan vasta sitten, kun Sadun hiukset lähtivät sytostaatti­hoidoissa. Hän oli yrittänyt valmistella lapsiaan siihen etukäteen. Nelivuotias alkoi silti itkeä, kun näki ensi kertaa äidin kaljun.

– Aloin pitää pehmeää puuvillapipoa kotonakin. Vaikka kuinka yritin selittää, pelko ei mennyt pois.

Mies sen sijaan vakuutti, ettei rinnanpoistolla ja kaljuudella ollut mitään merkitystä. 

– Oli hyvä tuntea, etten ollut hänelle edes hetkellisesti muuttunut. Hänestä olin kaunis sellaisena kuin olin.

Satu itse ei suhtautunut asiaan yhtä neutraalisti.

– Yritin tsempata itseäni, että mitä siitä, jos tissi ja hiukset lähtevät. Pääasia, että selviän. Mutta kun katsoin peiliin, iski paniikki. En tuntenut olevani oma itseni. Näytti siltä, että siinä on kalju ihminen pipo päässä.

Helmikuun alussa 2015 alkoivat sädehoidot, joissa ­Satu kävi viisi viikkoa joka päivä.

Maksusitoumuksella ostettu peruukki ei istunut päähän. Se hiosti ja näytti siltä kuin kampaaja olisi juuri föönannut hiukset täydellisiksi. Ristiriita rentoihin collegehousuihin arjessa oli liian suuri.

– Sain idean liittää päähineen reunaan hiuksia. Tilasin netistä synteettistä hiusta, ja äiti teki minulle koekappaleen. Olen itse täydellinen tunari käsitöissä enkä osaa ommella. Hiukset liitettiin pipoon tarranauhalla. 

Ulkopuoliset kiinnostuivat päähineistä. Sairaalassa Satu oli tavannut muita syöpäsairaita. Heidänkin mielestään peruukilla oli paikkansa, mutta moni piti arjessa mukavaa huivia tai turbaania. 

Lue myös: “Syöpä opetti itsevarmuutta”

Pikkuhiljaa syntyi liikeidea. Satu oli jo aiemmin perustanut yrityksen, jonka kautta hän teki laihdutusvalmennuksia. Uusyrityskeskuksen virkailija innostui päähineistä välittömästi. 

– Virkailija oikein nousi tuolissa ja sanoi, että tämähän on mahtava juttu. Hänkin oli sattumalta kalju. Olin ihan hölmistynyt.

Satu haki idealleen hyödyllisyysmallisuojan ­Patentti- ja ­rekisterihallitukselta maaliskuussa 2015. Sitten hän alkoi valmistaa päähineitä modistin, kampaajamestarin ja kahden vaatesuunnittelijan kanssa.

Alkuvaiheessa he tekivät yhden perus­mallisen pipon, mutta myöhemmin valikoima laajeni muihin versioihin.

Hiuspäähineissä on pipoon tai huiviin ­kiinnitettävä erillinen hiusosa, joka tulee näkyviin päähineen alta. ­Pipoa voi käyttää myös ilman hiusosaa.

– Tiedostin, että päähineiden teko oli puolustusmekanismi tai sijaistoiminto. Selviämiskeino, johon purin energiaa. Vähitellen työ alkoi muuttua vakavaksi. Tajusin, että tämähän on hyvä asia, josta saan voimaa.

Bravehair-nimen hän keksi vasta myöhemmin.

Satu oli alkanut voida paremmin jo helmikuussa 2015 ennen sädehoitojen ­alkamista. Aika kului yllättävän ­nopeasti, koska hoitoaikataulu oli tiivis.

Kun sädehoidot alkoivat, Satu kysyi radiologilta, voisiko hän alkaa taas käymään crossfitissä. Hoitaja katsoi häntä pitkään ja kehotti kohteliaasti ensin aloittamaan hoidot. 

Mutta Sadulla oli jo kiire. Hän ei halunnut olla enää sairas. Kuten aina keväisin, Satu tunsi heräävänsä eloon. Sitähän voisi vaikka lähteä lentoon. Tästä alkaa uusi elämä!

Satu oli innostunut liikunnasta edellisenä keväänä. Hän oli alkanut juosta ja harrastaa crossfittiä eikä ollut ikinä ollut yhtä hyvässä kunnossa.

– Siksi syöpädiagnoosi tuntui epäoikeudenmukaiselta. Ajattelin, että kun olen kerran niin terve ja hyvässä kunnossa, niin mitä hittoa? Ei tämä voi olla näin.

Kun hoidot olivat ohi, Satu veti jumppatrikoot jalkaansa. Ensimmäisellä crossfit-tunnillaan hän sanoi ohjaajalle: “I’m back!”

– Olihan se sellaista itselle todistelemista, että haluan samaan kuntoon kuin ennenkin. 

Keväällä Satu palasi myös töihin. Työkaverit olivat odottaneet häntä innolla, ja paluu tuntui kivalta. 

– Ei kuitenkaan mennyt kauan kun minulle tuli olo, että tämä on nyt nähty. 

Oikeastaan ei tapahtunut mitään dramaattista. Satu piti työstään ja tunsi olevansa vähän petturi, mutta silti hän oli varma, että haluaa irtisanoutua.

– Palo päähineiden tekoon oli suuri. Olin ajatellut palkkatyötä realiteettina. Olihan meillä neljä lasta. Mutta syöpä herätti vanhat fraasit eloon. Elä hetkessä, sillä elämä on lyhyt. Vaikka se kuulostaa idioottimaiselta, niin se on. 

Sadusta tuntui, että hän voi tehdä mitä vain. 

Lue myös: Liikunta rintasyöpäleikkauksen jälkeen

Esimiehelle irtisanoutuminen tuli yllätyksenä. Hän oli juuri iloinnut tehokkaan työntekijän paluusta. 

– Ilme oli melkoinen. Sanoin, että onhan tuolla ihmisiä töitä vailla! Eihän tässä ole mitään hätää. 

Aviomies tuki valintaa ja oli vaimostaan ylpeä. Bravehair valmistaa erilaisia pipoja, turbaaneita ja ­huiveja. Vielä yrityksen pyörittäminen ei käy päivätyöstä, sillä asiakkaiden etsiminen on hidasta.

– Minulla on vahva usko, että yritys kasvaa.

Tällä hetkellä syöpää ei ole. Satu käyttää ­hormonaalisia lääkkeitä ja voi hyvin. Hiuksetkin ovat jo kasvaneet ­takaisin. Syöpä ei ollut ehtinyt levitä ennen diagnoosia.

– Syön Tamofen-rintasyöpälääkettä ­viiden vuoden ajan ja käyn tarkastuksissa vuoden välein. Aina se ­vähän jännittää.

Kontrollien välissä Satu kuulostelee vointiaan ja ­menee tarvittaessa tutkimuksiin.

– Kyllä sitä joka kolotuksesta miettii, että nytkö se ­tulee. Järki rauhoittelee, mutta ajatus on aina taustalla.

Sadulle muista erottuminen oli rankka kokemus. Hän halusi sulautua porukkaan ja olla sama ihminen kuin ennenkin. Satu uskoo, että lapset kokevat samoin. Hiuspäähine voi auttaa siinä.

– Jos lapsi on jo 8- tai 10-vuotias, hän voi tuntea painetta siitä, että näyttää erilaiselta. Voi olla helpompaa, ettei joudu olemaan huutomerkkinä muiden joukossa.

Syöpää sairastavien lisäksi Sadun asiakkaissa on ­alopeciaa eli pälvikaljua sairastavia. Se on autoimmuuni­sairaus, joka aiheuttaa hiusten ja muiden ihokarvojen irtoamista. Satu saa eniten iloa siitä, että voi auttaa työllään ­muita.

– Kun lähetin syöpää sairastavalle lapselle hiuspäähineen, tämä sanoi äidilleen: Katso, tältähän minä ennen näytin! Se toi lapselle hetkellisen ilon ikävään tilanteeseen.

Nyt Satu on jälleen suuren elämänmuutoksen edessä. Hänen tyttärensä aloitti työt Finnairin lentoemäntänä ja kannusti Satuakin hakemaan.

– Hän sanoi, että äiti sä olisit niin hyvä täällä. Vastasin, että höpö höpö, mieti nyt, minkä ikäinen olen. ­Mutta tytär jatkoi: ihan oikeasti äiti, täällä on kaikenikäisiä ­ihmisiä – melkein sun ikäisiä! Satu sanoo ja naurahtaa.

Ajatus alkoi silti itää. Satu oli haaveillut matkailusta nuoresta lähtien.

– Varmaan tämä liittyy siihen, että sairaus kliseisesti pysäyttää. Tulee ymmärrys elämän rajallisuudesta ja sitä kautta rohkeuskin. En mieti, kannattaisiko kokeilla tätä vai ei.

Satu ei kertonut hakemisesta kenellekään muulle kuin tyttärelleen. Yllätys oli suuri, kun hän sai paikan. Työt ­alkavat toukokuussa.

Lääkäri on jo siunannut terveyttä rasittavan työn.

– Se olikin asia, mikä jännitti loppusuoralle asti. Tiesin, että työ voi kaatua siihen, etten olisi terveydeltäni ­soveltuva.

Myös toinen suuri muutos on käsillä. Satu on eroamassa pitkästä parisuhteesta. Syöpä ei kuitenkaan ollut syy päätökseen.

– Se on tietysti surullista, koska meillä on neljä lasta ja takana 25 yhteistä vuotta.

Hiuspäähineet tuovat yhä merkitystä Sadun elämään. Viime talvena häneen otti yhteyttä hämeenlinnalainen rouva, joka oli menossa sytostaattihoitoihin. Rouva oli kuullut sairaalassa Bravehairista ja kysyi, voisiko hänen omista hiuksistaan tehdä hiusnauhan, jota voisi käyttää päähineiden kanssa.

– Tartuin haasteeseen. Olin haaveillut tällaisesta jo hiuspäähineidean alkutaipaleella.

Idea toteutettiin kampaajamestarin avulla. Asiakkaan letit leikattiin talteen, ja niistä tehtiin tressaustekniikalla hiusnauha.

– Rouva oli aivan haltioissaan. Ne olivat hänen ­ikiomat hiuksensa – eri muodossa vain!

Päivitetty 24.5.2018.