Eeva 5/2016: Viisikymppisenä toivoin salaa, että olisin lääketieteellinen ihme ja tulisin vielä kerran raskaaksi. Minulla oli jo neljä lasta, mutta edelleen hinku vauvoihin. Sitten vihdoin ymmärsin, että vauvojen hankkiminen kuuluu seuraavalle sukupolvelle.

Olin 53-vuotias, kun minusta tuli mummo. Tunkeuduin väkisin mukaan ensimmäisen lapsenlapseni synnytykseen. Halusin olla paikalla heti, kun lapsi ilmestyisi maailmaan.

Kun kuulin nuoren perheen lähteneen Kätilöopistolle, kiirehdin sairaalaan. Salissa oli jo tyttäreni lisäksi hänen miehensä ja sisarensa. Kätilön mielestä siellä oli liikaa väkeä, mutta hän arveli, että ’sinua en nyt taida saada täältä pois’. ’Et niin’, vastasin.

Oli hurjaa seurata synnytystä sivusta, mutta kun sain ihanan pienen tyttövauvan syliini, olo oli hieno ja autuas.

Nyt tyttö on 17-vuotias, ja hänen jälkeensä olen saanut vielä kuusi lastenlasta. Nuorin heistä on vasta kolme kuukautta vanha. Muiden syntymää olen tyytynyt jännittämään kotona.

Kaikki neljä lastani ovat erilaisia. On jännittävää seurata, millaisia persoonia lastenlapsista kehittyy ja millaisten asioiden parissa he viihtyvät. Uuden ihmisen syntymä tuntuu aina yhtä ihmeelliseltä. Millainen olet, millainen sinusta kasvaessa tulee, mietin vauvaa katsoessani. Hänen mukanaanhan tulee kokonainen maailma.

Asumme mieheni Eero Melasniemen kanssa isossa satavuotiaassa omakotitalossa, ja kaikki tulevat sinne kuin kotiinsa. Lastenlapset kutsuvat paikkaa Mummolabimbolaksi. Mieheni on heille Bimbo, ei mikään vaari tai ukki. Lapsillemmekin hän oli aina Bimbo. Lempinimi juontaa kaukaa nuoruudesta ja kouluajoista. Siinä on ironiaa, sillä todellisuudessa hän oli koulussa fiksu ja hyvä oppilas.

Isoäitiys muuttaa lastenlasten kasvaessa muotoaan. Ensin mummo on iso, lämmin syli ja paljon satuja ja lauluja. Sitten mummosta tulee leikkikaveri. Teinien kanssa mummon pitäisi jo oppia olemaan enemmän hiljaa ja kuuntelemaan, mitä nuorille kuuluu.

Tiedän häslääväni liikaa, mutta toisaalta olen aina lasteni ja lastenlasteni käytettävissä. Leikin, luen satuja, laulatan, kuljetan harrastuksiin ja kyselen läksyjä. Tulen paikalle, kun tarvitaan lastenhoitoapua. Kun lapsi on aamulla kipeä, kiirehdin apuun, tai kun vanhemmat tekevät epäsäännöllistä työtä, toimin iltaisin lapsenvahtina. Samalla tunnen itseni tarpeelliseksi.

Äitini hoiti paljon lapsiamme, kun he olivat pieniä. Se teki oman työntekoni helpommaksi. Haluan helpottaa samalla tavoin omien lasteni elämää.

Kaikki lastenlapseni asuvat Helsingissä ja alle puolen tunnin automatkan päässä. Kun yksi tytöistä osoitti kiinnostusta tanssituntiin, joka oli sunnuntaiaamuisin, vanhemmat sanoivat, etteivät haluaisi vapaapäivänään sitoutua varhaisiin kuljetuksiin. Lupasin huolehtia viemisistä. Siitä tuli meidän juttumme. Tanssin jälkeen kävimme usein syömässä munkit.

Perheessämme tunnetaan vetoa näyttelemiseen, kuvataiteisiin ja musiikin pariin. Mieheni piirtelee lasten kanssa mielellään. Ruuanlaittokin kulkee keskuudessamme kantavana teemana.

Lapsille ei kannata tuputtaa mitään väkisin. Jollakin saattaa olla musikaalisia lahjoja, muttei välttämättä sinnikkyyttä, jota harjoitteleminen vaatii. Hän saattaa olla valmis näkemään vaivaa jonkin toisen harrastuksen eteen. Lasten tahtoa on kunnioitettava.

Mummouden hauskuus on siinä, ettei tarvitse ottaa vastuuta päätöksistä, joita vanhemmat joutuvat ratkomaan lasten kanssa. Ei tarvitse miettiä, milloin jokin harrastus lopetetaan tai mitä aineita valitaan koulussa. Mummona on ehdottomasti helpompaa kuin äitinä. Mummoudesta voi vain nauttia.

Lasteni kasvatusperiaatteisiin en puutu. Se on sama kuin sekaantuisi jonkun ensirakkauteen. Heillä on oikeus löytää oma vanhemmuutensa, ja lapsethan ovat yksilöitä.

Nuorempana kuvittelin, että mummon pitää juosta, pelata ja olla lastenlasten leikeissä mukana. Täytin viime vuonna seitsemänkymmentä, ja nyt ymmärrän, että voin myös istua ja katsoa vierestä, kun lapset touhuavat, ja se riittää.

Joskus lastenlapset sanovat, että katsotaan taas, kun mummo hassuttelee. Silloin he haluavat nähdä Hukkaputkea, televisiossa 1980-luvulla pyörineen sketsisarjan jaksoja.

Vanhimman tyttärentyttären kanssa kävimme taannoin yhdessä katsomassa helsinkiläisessä elokuvateatterissa Punahilkan. Näyttelin siinä koulukodista karkaavaa tyttöä. Nuori seuralaiseni piti elokuvasta ja ymmärsi sen sanoman.

Lue myös: Korona vei työt – Kulttuuri unohdettiin kuntavaaleista – ”Jos ei ole taiteilijoita, ei ole kulttuuriakaan”, tutkija sanoo

Olen mummonakin aika kuohuva. Kun murrosikäinen lapsenlapseni kuohuu, voin vain sanoa, että sori, olet perinyt minun geenini.

Luonteessani on päällepäsmäriä, ja puutun herkästi ihmisten asioihin ohjeineni. Tiedän, että pitäisi olla vähän korrektimpi, mutten osaa olla. Lastenlapset sanovat joskus, että ’mummo, ole nyt hiljaa, mitä tää sulle kuuluu’. Luojan kiitos, että sanovat, koska se osoittaa, että meillä on välit.

Joskus taas lastenlapset huokaisevat, että ’joo joo, se oli silloin kun mummo hiihtäen kouluun meni’. Hassua, että sanonta elää heidän puheissaan, vaikka en ole koskaan edes hiihtänyt kouluun.

Hyvästä suhteesta on riemua molemmille. Erityisen hyviä hetkiä mummona tunnen, kun huomaan, että kelpaan ja nuorista on ’okei’, että olen mukana heidän tekemisissään.

Poikani Joel Melasniemi sanoi eräässä lehtihaastattelussa, että ’äiti on upottanut meidät pohjattomaan rakkauteen ja ihailuun’. Olemme tehneet sen saman lastenlapsillemmekin mieheni kanssa kilvan. Maailma kyllä aikanaan tasoittaa tarpeeksi.

Uskon lauman voimaan. Kasvoin kymenlaaksolaisessa viisilapsisessa perheessä, ja olemme viettäneet lastemmekin kanssa paljon aikaa vanhempieni ja sisarusteni yhteisessä omistuksessa olevassa kesäpaikassa. Laumassa serkukset oppivat ottamaan huomioon toistensa tarpeet.

Matkustimme viime vuonna lastenlasten kanssa talvilomalle Kanarialle. Mummo, Bimbo ja viisi teiniä. Ensimmäistä kertaa lasten äidit eivät olleet matkalla mukana.

Meillä oli oikein hauskaa. Kävimme eläintarhassa ja erilaisissa puutarhoissa katselemassa eksoottisia kasveja ja orkideoita. Olen hulluna kukkiin, ja orkideoiden kauneudellehan kukaan ei voi olla kylmä. Eivät nuoretkaan.

Yhtenä päivänä kolme vanhinta lasta halusi lähteä bussilla keskenään ostoksille läheiseen kaupunkiin Santa Cruziin. Annoimme heidän mennä.

Opin näkemään maailmaa toisin silmin, kun seuraan, miten nuoret katselevat ympäristöään. Se on hyvin avartavaa, sillä heissä on huominen.

Lastenlasten kasvun seuraaminen on ihanaa. Se on myös yksi syy, miksi täällä maailmassa jaksaa olla. Se lienee syvällä biologiassa. Elämän haluaa nähdä menevän eteenpäin.

Päivitetty 10.7.2020 – Julkaistu verkossa 14.5.2017 ja Eevan numerossa 5/2016.