”Minä tein sen!” Nina Virolainen tuuletti villisti kotinsa keittiössä keskellä yötä. Oli vuosi 2010 ja takana oli luokkajuhla.

Alkuillasta Nina oli ajanut kädet hiessä ravintolan parkkipaikalle. Hän olisi halunnut kääntyä takaisin, mutta se olisi tuntunut pakenemiselta.

Pitäähän maksettu päivällinen mennä syömään, Nina perusteli itselleen ja astui sydän tykyttäen juhlapaikkaan lähes parinsadan samaa yläkoulua käyneen joukkoon.

– Tunsin katseita selässäni. Ehkä osa ihmetteli tuloani, koska en ikinä yläkoululaisena bailannut, Nina kertoo.

Vielä enemmän ihmetystä herätti se, että hän puhui.

– Jännitin kamalasti, mutta sanat eivät salpautuneet kurkkuuni. Voitin itseni, kun osallistuin iltaan.

Nina näytti itselleen ja muille, että oli päässyt elämässään eteenpäin. Kiusaajien tönimiset ja haukut tai opettajien vaatimukset eivät olleet musertaneet häntä.

Kiusaaminen alkoi ensimmäisellä luokalla ja paheni joka vuosi. Pojat työnsivät koulumatkalla ojaan ja antoivat lumipesuja. Tytöt eivät halunneet Ninan pariksi. Ujo ja herkkä lapsi alkoi pelätä koulua – myös opettajaa.

Vaikka Nina ei viitannut, opettaja pakotti vastaamaan. Kerran Nina joutui erikseen luokan eteen harjoittelemaan äänenkäyttöä. Kun sanat eivät kuuluneet luokan perälle asti, opettaja käski puhua kovempaa.

Pieni tyttö käpertyi opettajan pöydän alle, ja vihaiset sanat kaikuivat hänen sisällään. Nina uskoi ansainneensa läksytyksen: aikuisethan tekevät parhaansa lasten eteen.

Nina ei halunnut puhua kiusaamisesta kotona.

– Jos jotain sanoin, sain ohjeeksi mennä muiden mukana ja hankkia kavereita. Ymmärsin, että minun pitäisi olla reippaampi, jotta pärjäisin paremmin.

Äiti puuttui kiusaamiseen muutaman kerran, mutta apu jäi lyhytaikaiseksi – paitsi kerran. Neljännellä luokalla kaksi tyttöä nipisteli Ninaa käsityötunnilla. Äiti huomasi punaiset läikät tyttärensä käsivarsilla.

– Äiti soitti kouluun ja sanoi, että tämän on loputtava. Opettaja piti luokalle puhuttelun ja sen jälkeen käteni saivat olla rauhassa.

Yläkouluun siirtyi hiljainen tyttö. Nina toivoi, että saisi olla rauhassa, kunhan olisi mahdollisimman näkymätön.

Sanat menivät puuroksi. Ninasta tuntui ylivoimaiselta osallistua oppitunneille. Jotkut ilkkuivat, kun hän lausui sanoja englanninkirjasta. Välitunnilla ivailu jatkui ja Nina tunsi itsensä vielä nolommaksi.

Esitelmän pitämisestä hän pystyi pari kertaa luistamaan, kun vain pudisteli päätään. Lopulta opettaja soitti kotiin ja ilmoitti, että esitelmä on pidettävä.

Isä keksi, että Nina voisi tehdä esitelmän liljakasveista. Nina huusi vastaan muttei keksinyt parempaakaan aihetta. Hän etsi tietokirjasta muutaman rivin tietoa ja kirjoitti lauseet vihkoonsa.

– Kun luokassa tuli vuoroni, avasin vihkoni. Sydämeni hakkasi, joku tirskui ja joku toinen supatti. Aina kun yritin aloittaa, näin virneen tai vahingoniloiset kasvot.

Opettaja ja muu luokka odottivat esitelmän alkamista kauan, jopa yli puoli tuntia. Kun kello soi, oppilaat lähtivät luokasta.

Juorut liikkuvat nopeasti pikkukaupungissa. Ninasta tuntui, että kaikki tiesivät, ettei hän pystynyt enää puhumaan. Hetken aikaa Nina uskoi itsekin, että puhumattomana häntä kiusattaisiin vähemmän.

Sanoja ei tullut silloinkaan, kun hän yritti sanoa jotain. Nina pystyi kyllä puhumaan perheelleen ja isovanhemmilleen muttei vastaamaan kodin lankapuhelimeen. Kaupassa ja asioilla hän kävi vain vanhempiensa kanssa.

Nina oli hiljaa terapiassakin, sillä se tuntui painostavalta. Kukaan ei tarttunut kiusaamiseen tai kysynyt häneltä, mistä puhumattomuus johtui.

– Tunsin, että minusta etsitään syytä eli minussa täytyy olla jotakin vikana. Joskus mietin, miksi juuri minun sisälläni asuu kamala mörkö.

Yläkoulun jälkeen Nina lähti opiskelemaan artesaaniksi. Kun hänen piti esittäytyä luokalle, takana istuvat oppilaat tirskuivat, eikä sanoja taaskaan tullut.

Opinnot kuitenkin sujuivat hyvin, mikä jopa lisäsi suorituspaineita. Kouluaika oli romuttanut itsetunnon.

– Oli raskasta ansaita hyväksyntää, vaikken silloin osannut ajatella sitä niin. Tunsin itseni yksinäiseksi. Tuntui mahdottomalta luoda suhteita ilman sanoja.

Täysi-ikäistyttyään Nina halusi uuden alun. Hän haaveili taidealan opinnoista, mutta äiti suositteli ”kunnon” ammattia. Kilttinä tyttärenä Nina lähti kartanpiirtäjä­oppiin Helsinkiin. Oli syksy 1991.

Kyllä, ei, en tiedä. Nina päätti Helsingissä, että hän vastaisi toisten kysymyksiin ainakin yhdellä sanalla.

Kun uusi opiskelukaveri tiedusteli, ketkä lähtisivät opintoretkelle, Ninan sydän takoi pelosta.

– Jotenkin sain kakistettua hiljaiset sanat ’mäkin tuun’. Sen jälkeen puhe ei enää lukkiutunut kokonaan.

Opiskeluaika ei ollut silti helppo. Ala ei ollut mieluinen ja kiitettävistä arvosanoistaan huolimatta Ninasta tuntui usein, ettei hänestä ole mihinkään. Aiemmista itsemurha-ajatuksistaan hän oli onneksi jo päässyt.

– Aluksi tuntui hienolta asua Helsingissä, mutta olin tosi yksin. Yksinäisyydeltäni en käynyt kertaakaan Helsingin-vuosinani esimerkiksi kahvilassa.

Ninan ensimmäinen tanssiasu on ihanan värikäs. Siinä on violettia, aniliinia, vihreää ja kultaroiskeita. Vieläkin tanssiasun näkeminen antaa hänelle voimaa.

Nina haaveili lapsena baletista. Aikuisena hän päätti toteuttaa haaveen ja kokeili itämaista tanssia.

– Olin omaksunut jäykän kävelytyylin, joten kun tanssissa piti yhtäkkiä liikuttaa lantiota ja rintakehää, tunsin kuin olisin ollut jonkun toisen kehossa. Ensimmäistä kertaa elämässäni sain tuntea oloni naiselliseksi.

Nina alkoi harjoitella tanssikuvioita iltaisin kotona. Hän osti sifonkihameen ja ompeli siihen koristeeksi paljetteja. Ensimmäisenä talvena tanssin aloittamisen jälkeen hän ei myöskään enää liukastellut kuin ennen.

Nina asui Helsingissä viitisen vuotta. Arasta harrastajasta tuli sinä aikana osa-aikainen tanssinopettaja.

– Tanssiessani kelpaan ja riitän, Nina sanoo.

Ankara suorittaja. Sellaiseksi Nina on tuntenut itsensä töissä. Hän on työskennellyt muun muassa siistijänä ja taksinkuljettajana. Välillä työvuorot vievät kaikki voimat ja vapaa-aika menee täysin lepäämiseen.

Kiusaamisen jäljet näkyvät yhä Ninan elämässä.

– Ajan itseni helposti uuvuksiin. Se liittyy itsetuntooni: yritän ansaita hyväksyntää tekemällä töissä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman hyvin. Opettelen vasta noidankehästä eroon.

Kiusaamisen vaikutusta ihmissuhteisiinsa Nina on pohtinut paljon: vaikeinta hänelle on luottaa siihen, että muut haluavat hänelle hyvää. Kestävää onnea ei ole löytynyt.

– Uskallan nykyään tutustua ihmisiin ja saatan puhua pulputtaa liikaakin, mutta en osaa vaalia suhteita.

Nina on käynyt lyhyitä jaksoja terapiassa. Myös kirjoittaminen, valokuvaus ja luonto auttavat häntä jaksamaan. Nina palasi kotiseudulleen 15 vuotta sitten.

– Tunnen onnea, kun uppoudun tärkeään asiaan. Voin etsiä pitkään ötökän parasta kuvakulmaa ja valotusta.

Nina haaveilee yhä rakkaudesta, jossa tulisi hyväksytyksi. Nelikymppiseksi asti haaveissa oli myös perhe.

– Minulla tuli pitkään kyyneleet silmiin, kun ymmärsin, että biologinen junani on mennyt. Nyt katson muita unelmiani kohti.

Erityisherkkyys saattaa selittää sen, miksi Nina on altis vatvomaan asioita ja saa huonon omantunnon välillä jo siitä, jos liikennevalot ehtivät vaihtua punaisiksi hänen ylittäessään tietä.

Nina harjoittelee edelleen luontevaa puhumista. Se sujuu tosin jo niin hyvin, että hänellä on oma podcast.

– Ennen mieleeni tuli sanottavaa vasta, kun tilanne oli jo mennyt ohi. Olen oivaltanut, että erityisherkkänä minulle on luontevaa tarkkailla tilanteita.

Joskus Nina on miettinyt, mitä hänestä olisi voinut tulla, jos itsetunto ei olisi kiusaamisen takia musertunut, tai jos hän olisi oivaltanut, että puhumattomuus johtui pelosta ja kiusaamisesta eikä vika ollut hänessä.

– Tärkeintä on se, että olen saanut itseni takaisin näkyväksi. Tunnen itseni vihdoin vapaaksi. Voin miettiä, mitä minusta vielä tulee ja mitä haluan tehdä.

Nina on antanut mielessään kaikille kiusaajilleen anteeksi. Anteeksipyyntöjä on tullut kolme: opettajalta, yhdeltä kiusaajalta taksissa ja toiselta luokkajuhlassa.

– Kiusaaja istui viereeni, sanoi miettineensä asioita ja pyysi anteeksi. Olin vaivautunut mutta helpottunutkin.