"Olen aina rakastanut röyhelöitä, vaaleanpunaista, mekkoja, barbeja, musikaaleja ja Disney-prinsessoita. Äiti luki minulle lapsena Louisa May Alcottin Pikku Naisia -kirjaa ja kiipeilin puissa röyhelömekossa kuten sen sankaritar Jo.

Siksi minua kiusattiin koulussa ensimmäisestä luokasta lähtien. Vaatteitani haukuttiin, koska ne olivat tyttömäisiä. Pyysin joskus saada pukeutua sen tähden veljeni paitaan.

Hiuksianikin pilkattiin, sillä äiti letitti usein pitkän tukkani tai teki siihen kampauksen. Aika pian laitoinkin kouluun vain tavallisen ponnarin.

Olin seitsemännellä luokalla ja menossa nukkumaan, kun puhelin soi. Puhelimessa oli tyttö, joka oli vielä muutamaa kuukautta aiemmin uhannut repiä hiukset päästäni. Hän pyysi minulta anteeksi.

Kiusaaminen loppui siihen, ja se oli tärkein käännekohta. Uskalsin vihdoin olla se tyttö, joka halusin olla.

Kaveriporukassa olen aina ollut se, joka meikkaa muita ja laittaa muiden hiuksia. On ihanaa, kun muille tulee hyvä mieli meikistä ja hiuksista.

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä aloin näytellä mainoksissa. Kuvauksissa minut meikattiin, ja se oli aina päivän kohokohta. Sitä kautta kiinnostuin enemmän kosmetiikasta, kauneudesta ja meikkaajan työstä.

Minusta ei silti heti tullut meikkaajaa, vaan päädyin ensin vuosiksi lähihoitajaksi. Työ ei kuitenkaan ollut tarpeeksi luovaa eikä motivoinut minua. Niinpä säästin rahaa ja menin yksityiseen meikkikouluun. Olin silloin 25-vuotias, ja se oli elämäni parhaita päätöksiä.

Kun aloitin meikkaajan työn, minun oli tärkeää luoda asiakassuhteita, jotta töitä riittäisi. Se onnistui niin, että menin jokaiselle keikalle, jolle minua pyydettiin.

Tein edelleen myös lähihoitajan työtä, eli saatoin olla yön hoitajana ja mennä aamulla meikkaamaan. Olin nuori, mutta oli se silti raskasta.

Aluksi jännitin meikkikeikkoja hirveästi. Se ei kuitenkaan näkynyt ulospäin, sillä olen sosiaalinen ja reipas. Jännittäminen johtui kiusaamisestani. Vaikka tiesin, ettei kiusatuksi joutuminen ollut omaa syytäni, se oli silti jättänyt jäljet. Pelkäsin, etteivät muut pidä minusta ja minun pitää miellyttää muita.

Jännittäminen meni niin pahaksi, että aloitin psykoterapian. Terapiassa käytiin läpi koulukiusaamista ja sen aiheuttamia haavoja.

Pikkuhiljaa huomasin vaikutukset arjessa. Aloin ymmärtää, että voin olla oma itseni, olen hyvä siinä mitä teen eikä minun tarvitse miellyttää ketään. Oivalsin, ettei kukaan, joka katsoo minua, ajattele minusta lähtökohtaisesti pahaa. Ja jos ajattelee, se on hänen häpeänsä. Löysin itsevarmuuteni.

Irtisanouduin päivätyöstäni ja ryhdyin yrittäjäksi vuonna 2018. Oli iso asia jättää vakinaiset tulot. Olen kuitenkin säästäväinen, ja freelancerin epävarmuuteen tottui.

Olin päättänyt, että sitten kun yritykselläni menee tosi hyvin, ostan itselleni Balenciagan bootsit. Olin nähnyt ne häämatkallamme Roomassa vuonna 2017 yhdellä tytöllä, enkä voinut irrottaa katsettani niistä.

Jo ensimmäisenä vuonna tajusin, että pärjään taloudellisesti paremmin kuin ikinä aiemmin. Silloin ostin ne kengät. Se oli ihan uskomaton fiilis.

Nuorempana minulla oli haastava suhde erään miehen kanssa. Se opetti, että haluan kumppanin, joka tahtoo tasa-arvoisen suhteen, tukee minua kaikessa ja näkee minut kauniina myös silloin, kun olen heikoimmillani.

Puolisoni Henrik on tätä kaikkea. Tapasimme kahdeksan vuotta sitten. Paras ystäväni kertoi, että hänen koulussaan on tyyppi, joka on kuin minä. Hän näytti Henrikin kuvan, ja sanoin: Tuon miehen kanssa menen naimisiin, järkätään meille sokkotreffit!

Kun tapasin Henrikin ensimmäisen kerran, oli koulujen päättäjäis­ilta. Henrik ei tullut piknikille, missä meidän oli määrä tavata muka sattumalta. Selvitimme, että hän on kavereineen eräässä ravintolassa. Sinne oli hirveä jono, mutta lahjoin portsarin, jotta pääsimme sisään jonon ohi.

Olimme tapailleet pari kolme viikkoa, kun tein elämäni rohkeimman teon. Pelkäsin koko jutun menevän plörinäksi, ellen leikkisi vaikeasti tavoiteltavaa. Olin kuitenkin korviani myöten rakastunut, ja minun oli pakko saada tietää, missä mentiin.

Siispä kirjoitin Henrikille, etten ollut hakemassa lisää kavereita, ja jos hän tykkää minusta, on aika sanoa se.

Lopulta kävi ilmi, että meillä oli vain erilaiset tavat osoittaa kiinnostusta. Henrik oli jo tehnyt ison päätöksen, kun oli päättänyt unohtaa sinkkukesän ja katsoa, mitä jutustamme tulee.

Aloimme seurustella, ja olin niin onnellinen, että soitin äidilleni heti, kun tulin kotiin. Kello oli neljä aamuyöllä!

Kolmivuotisseurustelupäivänämme Henrik pyysi minua vaimokseen. Minun ei tarvinnut miettiä sekuntiakaan. Toinen lapsemme syntyy syyskuussa. Vanhemmuus on vain syventänyt rakkauttamme. On ollut siistiä nähdä, miten oma elämänkumppani kasvaa vanhemmaksi.

Totta kai arki pienen lapsen kanssa on väsyttävää ja oma aika vähissä. Myös parisuhde vaatii tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä. Riitelemme välillä paljon, mutta olemme motivoituneita ja haluamme olla toistemme kanssa.

Voi kuulostaa tylsältä, mutta aiemmin unelmoin tasapainoisesta elämästä. Tästä elämästä, jota elän nyt.”

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.