Nainen havahtuu unesta ja yrittää saada henkeä. Kylmä hiki puskee otsalle. Päähän sattuu ja pyörryttää. Missä on puhelin? Johanna on yksin kotona ja tarvitsee apua.

Vielä edellisviikolla Johanna Koivu esiintyi uudisraivaaja Tom Sukasesta kertovan Sontiaisen näytöksissä Teatteri Avoimissa Ovissa. Hän tulkitsi muun muassa J. Karjalaisen säveltämää musiikkia ja elämä oli hyvää.

Outo olo iski neljä päivää myöhemmin. Johannaa yskitti. Päätä ja jalkoja särki. Yöllä nousi kuume.

Parin päivän päästä alkoivat kovat kivut. Ne tuntuivat varsinkin niskassa ja olkapäässä, jotka ovat kroonisesti kipeitä viulunsoitosta. Sitten särky siirtyi alaraajoihin.

– Oli mahdotonta nukkua, koska keho ei kestänyt sängyn painetta. Astelin suuren osan yöstä sängyn vieressä.

En silti ajatellut, että minulla olisi influenssaa ihmeempää, Johanna kertoo.

Sitten hän sai viestin teatterilta: kollegalla oli todettu koronavirus.

Kuin olisi hukkumaisillaan tai joku istuisi rintakehän päällä. Siltä keuhkoja puristava kipu tuntui. Pikatesti varmisti, että Johannallakin oli koronavirus. Häntä pelotti. Lääkäri käski hänen lähteä päivystykseen.

Kuumeinen, tärisevä ja hyperventiloiva nainen otettiin osastolle. Johanna sai särkylääkkeitä ja happiviikset.

Parin päivän päästä hän pääsi kotiin. Huimaus paheni taas. Hän ei pysynyt pystyssä eikä pystynyt hengittämään makuuasennossa. Johanna pelkäsi, että hän tukehtuu, sydän tai keuhkot pettävät. Hän ei uskaltanut nukkua.

Hirveä muisto kiersi lakkaamatta mielessä.

Lue myös: Kysy sukusi vaiheista, opi itsestäsi – selvitä nämä asia vanhemmiltasi, jos vielä voit

Teini-ikäinen Johanna seisoi Teuvalla kotinsa puutarhassa. Käynnissä oli kipakka väittely äidin kanssa.

– Halusin pengertä, perennaa ja puuta. Tein useita pihasuunnitelmia, jotka olisi pitänyt toteuttaa.

Realistina äiti näki, että Johannan suunnitelmat olivat liian isot. Puutarhanhoito oli heidän yhteinen juttunsa.

– Heti kun lumet alkoivat sulaa ja jotain nousi maasta, aloimme kuopsuttaa, Johanna kertoo. Äidin muistelu saa Johannan äänen pehmenemään.

Hän haaveili pitkään puutarhasuunnittelijan työstä.

– Itse kasvatetussa ympäristössä yhteys on läheisempi, kuin jos vain menee metsään. Luonnon kanssa ei voi määrätä tahtia. Kun sen hyväksyy, saa rauhaa. Sellaista rauhaa minulla ei ole juuri nyt.

Aurinko kuumotti festarikansan ihoa Ruisrockin päälavalla. Kymmenet tuhannet lauloivat Lauri Tähkä & Elonkerjuun Tänään ei huomista murehdita -biisiä.

Röyhelöhame heilui, kun Johanna hyppi, potki ilmaan ja soitti viulua raivoisasti hymy korvissa.

– Rakastin isoja lavoja. Olin täynnä elämää ja mietin, voiko tätä vahvemmin kokea ikinä.

Hän reagoi asioihin voimakkaasti kehollaan ja tuntee siksi, että pystyy ilmaisemaan itseään täysin vain lavalla.

– Arjessa en pääse niin vahvasti kosketuksiin syvien tuntojeni ja energiani kanssa.

Levy myi nelinkertaisesti platinaa. Bändi veti huippuvuosinaan 2008–2011 viisi keikkaa viikossa. Johannan keho alkoi taistella jatkuvaa kiertue-elämää vastaan.

– Olin ylivirittyneessä tilassa, aina hereillä ja väsynyt.

Pitkän keikkarundin jälkeen bändin piti jäädä tauolle, mutta tulikin Lapin kiertue. Lähtöä edeltävänä yönä Johanna heräsi hirvittävään olkapääkipuun.

– Kehoni yritti sanoa, että pitää levätä.

Levon sijaan olkapäähän piikitettiin kortisonia.

Johanna soitti keikat puoliksi istuen, sillä vasen käsi ei noussut ylös. Hänen on vaikea antaa periksi.

Kova tahti jatkui kevääseen 2011 asti, jolloin Lauri Tähkä lähetti kirjeen bändille ja ilmoitti lopettavansa. Yhdentoista vuoden yhteistyö loppui ja bändi jäi tauolle. Pitkästä aikaa Johanna ehti miettiä, mitä haluaa.

Hän palasi teatteriin ja opiskeli tanssi-liiketerapiaa.

Lue lisää stressistä

Seuraavana vuonna Elonkerjuu jatkoi keikkailua uuden solistin voimin. Johanna palasi lavoille viulunsa kanssa.

Lämpimänä syyskuun iltana vuonna 2013 hän raahusti viulukotelo kainalossa vanhempiensa luokse Teuvalle. Lapsuuskoti oli paras lepopaikka keikan jälkeen.

Äiti oli ollut muutaman päivän flunssassa ja makasi sängyssä. Johanna oli huolissaan ja mietti, pitäisikö äidin lähteä käymään lääkärissä. Sairaalaan Seinäjoelle oli 80 kilometrin matka ja kello oli jo yhdeksän illalla.

Hän katseli äidin kanssa hetken televisiota. Laskeva aurinko loi viiruja hämärän huoneen seinälle.

– Kysyin äidiltä, tarvitseeko hän jotain ennen kuin menen nukkumaan.

Äiti pyysi, että Johanna toisi viisi mustaa viinimarjaa ja viisi punaista viinimarjaa.

– Olin ihmeissäni kummallisesta pyynnöstä. Mutta hain hänelle marjat ja toivotimme hyvää yötä.

Johanna nukkui kellon ympäri ja heräsi tyytyväisenä. Olohuoneessa oli vastassa murtuneen näköinen isä.

–Isä oli valvonut ja odottanut, että herään. Hän tiesi uniongelmistani eikä ollut halunnut herättää minua.

Isä kertoi, että äiti oli kuollut. Isä oli herännyt yöllä kolahdukseen ja löytänyt äidin keittiön lattialta. Hän oli soittanut ambulanssin äidin vastustuksesta huolimatta.

– Kysyin yhä uudelleen, mitä. En ymmärtänyt, kunnes isä kaappasi minut halaukseen. Silloin romahdin.

Johanna huusi kuin lapsi ja sätki tuskaansa. Isä piti Johannaa sylissään.

Äiti oli kuollut keuhkoveritulppaan jo matkalla sairaalaan. Mitään ei ollut tehtävissä.

Mitä olisi pitänyt tehdä toisin, Johanna mietti.

– Hoin itselleni, että opi tästä. Kun joku vaikuttaa kummalliselta, pitää reagoida!

Viinimarjat olivat viesti, että kaikki ei ollut kunnossa.

–Mietin, että jos olisin vain lähtenyt ajamaan sairaalaan, olisiko äiti nyt elossa.

Johanna valvoi öisin ahdistuneena, kunnes ymmärsi yhtenä yönä, ettei pahan olon vastustelu auttanut tai muuttanut mitään. Hän päätti antaa surun tulla.

Johanna ymmärsi, että vaikka äidin menetys oli hänelle ja perheelle helvettiä, sillä oli jokin tarkoitus.

– Tuli vahva perspektiivi elämään. Tiesin, että on olemassa jotain suurempaa. Olemme täällä vain pieni osa jotain suurta, jota emme hallitse. Ajatus on auttanut pienemmissäkin kriiseissä.

Äidin kuolema jätti kuitenkin syvän huolen, johon Johanna reagoi tutulla tavalla, unettomuudella.

Uniklinikalla selvisi, että Johanna ei pääse syvään uneen. Hän jäi kevyemmän unen vaiheeseen, jossa herää herkästi kaikkiin ärsykkeisiin.

Muutaman päivän päästä äidin kuolemasta Johanna oli taas Elonkerjuun kanssa lavalla. Hän oli täysin rikki.

– Soitin äidin kuoleman jälkeen usein tuskan ja raivon vallassa. Se oli jollain tavalla puhdistavaa.

Häntä lohdutti bändin jäsenten lämmin suhtautuminen tilanteeseen.

Samaan aikaan Johanna joutui keskelle homekotihelvettiä. Hän sai pahoja oireita uudessa, vastaremontoidussa kerrostalokodissaan.

Hänellä oli kurkkukipua, nuhaa ja kuumeilua. Oireet tulivat kotona ja helpottivat muualla. Hän tuli myös yhtäkkiä allergiseksi monelle ruoka-aineelle.

Oireet pahenivat, kunnes Johanna vihdoin hyväksyi, että hänen oli pakko muuttaa.

Vastoinkäymiset kasautuvat. Johannalla oli samaan aikaan suru äidistä ja bändin hajoamisesta sekä pettymys homekodista. Hän oli käytännössä koditon ja yöpyi milloin missäkin – eikä saanut nukuttua.

– Keikoista tuli pakopaikkani. Siellä pääsin purkamaan ahdistustani.

Silti jokin muuttui pysyvästi

– Minulle tuli voimakas halu auttaa muita samanlaisessa tilanteessa olevia.

Lue myös: Suru opettaa hyväksymään muiden rikkinäisyyttä

Äidin hautajaisissa Johanna käveli mustassa samettimekossa hiljalleen Teuvan kirkon käytävää, ihmiset katsoivat. Hän halusi näyttää arvokkaalta. Askel askeleelta Johanna lähestyi arkkua.

– Yhtäkkiä havahduin lattialta. Möyrin tuskissani maassa ja vedin käsilläni kehoani eteenpäin.

Johannasta tuntui kuin hän olisi ollut taas hautajaisissa, mutta hän olikin tanssi-liiketerapiamenetelmien koulutuksessa. Siellä toinen opiskelija käveli hänen luokseen ja nosti Johannan pään syliinsä.

– Se tuntui hirveän parantavalta. Kun surun kohtaa, se helpottaa joka kerta kuin kaivo, joka tyhjenisi.

Johanna sai apua suruunsa ratkaisukeskeisestä valmennuksesta ja NLP-harjoituksista. Hän pohti harjoituksissa muistojaan: mikä niissä oli totta ja mikä kuvitelmaa. Hän käsitteli uniongelmiaan ja herkkyyttään tuntea voimakkaasti.

Koronan jälkeen Johanna on joutunut käsittelemään kuolemanpelkoaan. Sitä on pahentanut tieto siitä, että korona lisää riskiä veritulppaan, johon äiti kuoli.

– Mietin, onko minulla siihen perinnöllinen alttius ja pysyykö riski koronan jälkeenkin. Lääkärit eivät tiedä.

Johannan surussa isoin harppaus oli, kun hän ymmärsi, että ajatteluaan voi muokata.

– Omilla ajatuksilla on iso merkitys. Yritän ottaa niihin etäisyyttä ja pohtia, vievätkö ne minua eteenpäin vai pitävätkö ne minua haitallisesti kiinni menneessä.

16 keikkavuoden ja monen myllerryksen jälkeen elämä näyttää valoisalta. Vuonna 2018 Johanna löysi uuden kodin, jossa homeyliherkkyys sai parantua. Hän meni naimisiin. Hän valmistui ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi ja NLP-ohjaajaksi ja pyörittää hyvinvointisivustoa.

Palo näyttelemiseen vei myös takaisin teatterilavalle.

Mutta sitten tuli koronavirus ja sekoitti taas pakan.

– Minussa on vahva eteenpäin menemisen vietti ja kunnianhimo. En luovuta, Johanna sanoo.

Yhä viikkojen jälkeen koronatartunnasta olo on pahentunut useita kertoja. Keuhkot eivät vielä toimi täysin. Kävelyllä pitää välillä pysähtyä.

Tulevaisuudelta hän odottaa hyvää arkea.

– Toivon, että osaan olla tyytyväinen siihen hyvään, mitä on, ettei aina tarvitsisi pyrkiä kohti suuria kokemuksia, hän sanoo.

Missä hyvä arki voisi Johannan haaveissa olla?

– Äiti ikävöi aina kotikaupunkiimme Kangasalle. Minulle on tullut myös kaipuu niitä niemiä ja notkoja kohtaan. Kaipaan paikkaa, jonne voin aina palata.

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 7/2020.