Nukun 50-vuotiaana patjalla ja asun ahtaammin kuin lapseni – en olisi ikinä arvannut tätä

Olin jonkin verran päälle kolmikymppinen, kun ostimme silloisen mieheni kanssa ensimmäisen asuntomme: paritalon puolikkaan hyvämaineiselta alueelta. Se tavallaan kuului asiaan. Meillä oli myös kaksi lasta, kultainennoutaja ja farmariauto. Nekin kuuluivat asiaan. Oma asunto omalla pihalla oli viimeinen aikuisuuden – ja keskiluokkaisuuden – statussymboli, jonka onnistuimme saavuttamaan.

Suomalaiseen unelmaan perinteisesti kuuluu kaksi lasta, oma talo, farmariauto ja koira. Sitten myöhemmin, kun hiuksissa on jo harmaata, hankitaan mökki.

Paineita omaisuuden haalimiseen tulee myös ulkopuolelta. Muistan vieläkin, kun eräs entinen (omakotitalossa asuva) naapuri sanoi minulle sääliä äänessään: ”Miten me Riikka saatais teille niin paljon rahaa, että saisitte oman kodin?”

Olin sanoista pöyristynyt ja loukkaantunut – ja salaa vähän samaa mieltä. Olin haaveillut omasta kodista jo pitkään.

Rahaahan saa. Pankista. Tai sai ainakin vielä silloin. Yleensä ihmiset ostavat ensiasunnoksi pienen kerrostaloasunnon, mutta me hyppäsimme suoraan vuokrakämpästä jättimäisen lainan ottaneiksi asuntovelallisiksi, pihallisiksi, talollisiksi.

Vielä silloin luulin, että elämä on pelkkää nousukiitoa ja niin asunnot kuin palkka kasvavat vuosien myötä. Omaisuus sen kuin karttuu. Kuvittelin, että viisikymppisinä meillä on kokonaan maksettu valoisa asunto, iso vene ja mukavuuksin varustettu mökki kauniilla kalliolla merenrannassa.

Aika pian huomasin, että kovasti haaveilemallani takapihalla vietti aikaa vain minä ja koira. Piha ei enää houkutellutkaan. On aika tylsää grillailla yksin.

Halusin pois nukkumalähiöstä jonnekin, missä kuuluu muitakin ääniä kuin ruohonleikkuri. Entisen naapurin unelma ei enää ollut minun unelmani.

Erosimme mieheni kanssa jo useampia vuosia sitten. Minä pääsin pois nukkumalähiöstä, ja hän elää unelmaansa uuden vaimonsa kanssa. Minulla on 30 vuokraneliötä, heillä 300 omaa.

Eron jälkeen olen muuttanut monta kertaa ja aina vain pienempiin neliöihin. Maksan mieluummin sijainnista.

Olen 50-vuotias, eikä minulla ei ole käytännössä mitään omaisuutta, lukuun ottamatta muutamia rakkaita design-huonekaluja, joita kuljetan mukanani muutosta toiseen. Nykykodissa minulla ei ole enää edes sänkyä. Nukun sohvan alle piilotetulla patjalla.

Asun ahtaammin kuin lapseni. Olen kuitenkin aika tyytyväinen.

Tyytyväisempi toki olisin, jos asuntoni vuokra ei olisi suurempi kuin aikanaan mieheni kanssa jakamani lainanlyhennys. En kaipaa enää statussymboleita, mutta kaipaan oman asunnon tuomaa turvaa. Enkä sanoisi ei takalle, saunalle tai mökille järvenrannalla.

Tarkemmin ajateltuna minulla taitaa sittenkin olla aika perinteisiä 50-vuotiaan suomalaisia unelmia, vaikka neliöistä en niin piittaakaan.