Ystäväni väitti, että naiset radikalisoituvat vanhetessaan – silloin tajusin jotain merkittävää itsestäni
Meidän avaruuden laidalla istujien pitää ryhdistäytyä ja ainakin tukea heitä, jotka jaksavat raivota valon sammumista vastaan, kirjoittaa Mari Paalosalo-Jussinmäki.
Vuoden viimeisenä iltana makasin selälläni lumihangessa ja katselin tähtiä. Taivas oli pilvetön ja musta, maa valkoinen, kaukaa kyliltä kuului rakettien räiske vaimeasti kuin joku olisi pudotellut lasikuulia untuvatyynyyn. Ajattelin ylläni leviävää avaruutta ja sitä, miten se jatkuu loputtomiin. Tunsin itseni hiekanjyväksi, muurahaiseksi, pölyhahtuvaksi.
Se oli hyvä tunne.
Tähtitaivas on turvakuvani. Se on autio, kylmä ja välinpitämätön. Mikään, mitä teen, ei vaikuta siihen vähääkään. Tähtitaivas pelkistää minut ja hiljentää maailman metelin.
Muutamaa viikkoa myöhemmin istuin aamiaisella ystävien kanssa. Yksi heistä oli vihainen. Hän syytti siitä paitsi työelämää myös keski-ikää. ”Kaikki naisethan radikalisoituvat vanhetessaan”, hän sanoi ja jatkoi, ettei hän halua enää sietää yhtään patriarkaatin soopaa (hän tosin käytti vähän rumempaa sanaa).
Itse olen lähinnä rauhoittunut.
En jaksa mesota siitä, mitä mieltä olen kansanedustajien pukeutumisesta, lautapeleistä tai kiroilusta Queen of Fucking Everythingissä. Usein en oikeastaan edes jaksa olla mitään mieltä.
Olemme laiskistuneet, sanoi toinen ystävä, kun kerroin ajatuksistani. Hän on tietysti oikeassa.
Käytännössä haluan yhä useammin vain ajatella tähtitaivasta ja löytää hiljaisuutta metelin keskeltä.
periaatteessa haluan yhä muuttaa maailmaa paremmaksi. Käytännössä haluan yhä useammin vain ajatella tähtitaivasta ja löytää hiljaisuutta metelin keskeltä.
Sillä tavalla maailma ei koskaan muutu. Meidän avaruuden laidalla istujien pitää ryhdistäytyä ja ainakin tukea heitä, jotka jaksavat raivota valon sammumista vastaan.
Sitä paitsi tähtitaivasta katsoessa tulee helposti kylmä.
Ainakin vuoden viimeisenä iltana aloin palella niin että pelkäsin muuttuvani siniseksi. Pudistelin lumet toppatakista ja kävelin takaisin sisälle. Tuli rätisi uunissa, koirat innostuivat paluustani kohtuuttomasti ja puoliso ehdotti ruuanlaittoa.
Tunsin itseni tarpeelliseksi, ja sekin oli hyvä tunne.
Teksti on julkaistu Eevassa 2/2024.
