Jokainen tatuoinnin ottanut on kuullut tämän loukkaavan kommentin – vastaan siihen aina samalla tavalla
Miksi pitäisi katua tatuointeja, kun voisi nähdä ne liikuttavina muistoina menneestä, Laura Friman pohtii.
”Tulet vielä katumaan tuota!”
Jokainen tatuoinnin ottanut on kuullut tämän varoittavan kommentin vähintään kerran – useimmiten ainakin tusinasti. Ikuinen kuva iholla on monelle hirvittävä ajatus, ja jostain syystä pelkoa pitää viljellä eteenpäin. Se on ajattelematonta ja loukkaavaa.
Minulla on kommentoijille vakiovastaus: ”Niinpä!”
Näkisittepä heidän ilmeensä. Suosittelen testaamaan.
Olen ottanut tatuointeja kolmella vuosikymmenellä. Ensin typerän tähden vatsaani.
Minulla on yhdeksän tatuointia. Laskutoimitus vei vartin verran ja vaati muutaman vaatekappaleen riisumista: osa on piilotettu niin kauas selkääni, että muistan niiden olemassaolon kerran, pari vuodessa. Ai niin, sinäkin siellä!
Olen ottanut tatuointeja kolmella vuosikymmenellä. Ensin typerän tähden vatsaani. Sen teki liivijengiläisen näköinen, äkäinen mies. Tilanne ei ollut rento tai mukava.
Kun äitini väitteli pari vuotta myöhemmin tohtoriksi, tatuoin selkärankani kylkeen hänen nimikirjaimensa. Unohdin, että äidit tykkäävät enemmän kukkakimpuista tai Kalevala-koruista. Jossain vaiheessa tatuoin lempiartistini Neil Youngin bändin, Crazy Horsen, logon niskaani. Siinä Amerikan alkuperäisasukas laukkaa päähine päässään kohti horisonttia. Tatuointi ei varmasti ole enää millään muotoa kosher. Omaa kroppaansa on vain vaikeampi canceloida.
Eivätkä kuvani tähän jää: reidessäni komeilee lempitarotkorttini, joka oli cool, kunnes joka toinen ikätoverini alkoi neo-noidaksi. Entä se nuolen lävistämä sydän, jonka otin vitsinä reality-ohjelmassa kameroiden edessä?
Tatuoinnit muistuttavat siitä, että ulkonäöllä on hyvin vähän väliä.
Tatuointieni historia on oma elämänhistoriani. Tuo oli esteettistä ja tärkeää silloin, tuo tällöin. Siksi tatuoinnit saavat kaduttaa – ihan niin kuin elämänvalinnatkin.
Oppi on, kuten muussakin elämässä: meni jo, eteenpäin. Muistot, merkit, arvet ja ajatukset ovat vuosikymmenten myötä ehkä hupsuja, mutta myös liikuttavia. Ne herättävät itsemyötätuntoa: voi minua, tuollainen olin silloin.
Tatuoinnit ovat yhtä aikaa oodi ehdottomuudelle ja keskeneräisyydelle. Niihin tahtoo sitoutua loppuelämäksi, vaikka kuinka tietäisi, että oma esteettinen mieltymys saattaa ajan myötä elää. Ennen kaikkea ne kuitenkin muistuttavat siitä, että ulkonäöllä on hyvin vähän väliä. Vähän kuppaisten, parhaat päivänsä nähneiden kuvienkin kanssa voi elää.
En muista järkyttyneeni yhdestäkään trendistä näin syvällisesti sitten peplumien.
Vai voiko? Ihan kaikkien mielestä visuaalisten valintojen kanssa ei ole pakko kärvistellä loppuikäänsä (luopiot!). Parikin tuttuani ramppaakin parhaillaan kampaajan tai kynsihuollon sijasta säännöllisesti laseroimassa inhoamiaan kuvia pois. Sattuu kuulemma ihan vietävästi, ja lopputulos on usein harmaanhaalea läntti. Valitsen mieluummin rumat, nolot tarinani.
Mutta joku raja niilläkin: tänä vuonna millennium-muoti on tuonut tullessaan alaselkätribaalitatuoinnit. Siellä ne kiekurat taas keikaroivat ja ovat kuulemma vuoden 2024 hitti. En muista järkyttyneeni yhdestäkään trendistä näin syvällisesti sitten peplumien. Vetoan teihin: älkää tehkö sitä. Tekee melkein mieli sanoa, että tulette vielä katumaan.
Kolumnistin seuraava tatuointi esittää kirjapinoa.
Juttu on julkaistu Trendissä 3/2024.
