Markkinointistrategi Emmi Paunonen, 37, on sinkku ja asuu Helsingissä.

”TYÖTERVEYSHOITAJA kysyi kuusi vuotta sitten työhöntulotarkastuksessa, mitä minulle kuuluu. Purskahdin itkuun. En tiedä, mitä tapahtui, mutta olin hyvin väsynyt. Olen oikeastaan aina ollut väsynyt.

Luulen, että itku kumpusi siitä, että kerrankin joku kysyi kunnolla vointiani. Vastasin rehellisesti. Kun olin itkenyt tunnin, hoitaja sanoi, että hän lähettää minut työterveyslääkärille.

Sain masennus- ja ahdistuneisuushäiriödiagnoosin ja suosituksen Kelan kuntouttavaan psykoterapiaan.

Minun oli ihan hirveän vaikeaa soittaa äidille ja kertoa, että en voi hyvin. Minua hävetti. En ollutkaan se aina reipas ja iloinen tyttö, vaan ahdistunut ja masentunut.

Olin lähtenyt Savonlinnasta Helsinkiin tavoittelemaan uutta elämää. Diagnoosit tuntuivat olevan osoitus siitä, etten ollut myöskään vahva ja rohkea, vaikka minulle oli aina sanottu niin. Siitä seurasi identiteettikriisi.

Jos en kerran ollut sellainen kuin olin kuvitellut, kuka minä sitten olin?

HUOMAAN masennuksen peilistä, omasta katseestani. Tai kun selaan puhelimestani vanhoja kuvia, näen kuvista, milloin olen voinut hyvin. Muutkin huomaavat eron.

Silloin kun voin hyvin, saan usein palautetta Instagram-seuraajiltani, että näytän säteilevältä. Masennuskausina tällaista palautetta ei tule.

Videolla Emmi kertoo, miten masennus näkyy hänen arjessaan. Mitä hän ajattelee ja tuntee, kun on huono päivä?

Hyvinä aikoina jaksan syödä terveellisesti, kun taas huonoina kausina voisin elää pelkällä karkilla ja leivällä, mikä vain pahentaa oloa.

Minulla on ollut nuoresta asti huono itsetunto, sillä olen kamppaillut painoni kanssa koko ikäni. Kun voin hyvin, tunnen oloni kotoisaksi vaikka bikineissä. Kun voin huonosti, haluan peittää itseni.

YKSINÄISYYS ON yksi elämäni kipeimmistä asioista. Olen yksinäinen, vaikka minulla on ystäviä. Olen ollut lähes koko aikuisikäni sinkkuna vasten tahtoani, eikä se johdu yrityksen puutteesta.

Toisin kuin vaikka työnhaussa, parisuhteen löytymiseen ei ole mitään tiettyjä steppejä, jotka käymällä läpi löytää rakkauden.

Erityisen yksinäiseksi olen tuntenut itseni silloin, kun olen voinut huonosti. Kun makaan sängyn pohjalla, ei ole sitä toista, joka kävisi kaupassa tai toisi jogurttia sänkyyn.

Vuoden alussa minulla oli hetken ihana parisuhde. Se oli elämäni ensimmäinen terve parisuhde ja juuri sitä, mitä olin kaivannut.

En kuitenkaan voinut jäädä suhteeseen, koska en tuntenut rakkautta sydämessä asti.

Erokin oli kaunis, eikä minulla ole mitään pahaa sanottavaa ex-kumppanistani.

Mutta ero vei minut taas mustiin vesiin. Jälleen kerran epäonnistuin asiassa, jota niin paljon haluaisin.

Videolla Emmi kertoo, mitä masennus on opettanut hänelle itsestään. Mikä Emmiä on eniten yllättänyt?

OLEN KÄYNYT kolme vuotta psykoterapiassa. Terapian ansiosta ymmärrän itseäni ja masennustani paljon aiempaa paremmin. En ole enää yhtä ankara itselleni.

Aiemmin suoritin vapaa-aikaa ja kalenterini oli täynnä. Nyt ymmärrän, että se väsyttää minua.

Harrastan ja näen kavereita vointini mukaan. Voin myös reilusti sanoa, että nyt en jaksa.

Nykyään puhun masennuksestani avoimesti. Kun minulla on huono vaihe, saatan sanoa töissä, että olen ehkä vähän hiljaisempi, mutta minua ei tarvitse varoa ja saa tulla juttelemaan. Ystäville saatan sanoa, että älkää ihmetelkö, jos alan itkeä kesken juhlien.

JÄÄKAAPPINI OVESSA on miellekartta asioista, jotka tekevät elämästäni mielekkään. Niitä ovat luonto, ystävät, perhe, käsillä tekeminen, rakkaus.

Joka kerta jääkaapilla käydessäni muistan nämä asiat ja yritän elää niin, että niitä kaikkia olisi elämässäni.

En ole juuri nyt missään deittisovelluksessa, koska sain niistä tarpeekseni. Keskityn muihin mielekkyyttä tuoviin asioihin.

Kolme vuotta sitten aloitin ratsastuksen. Nyt minulla on oma hoitohevonen, joka tuo valtavasti rakkautta elämääni.

Olen alkanut maalata akryyliväreillä, neuloa ja hiljattain myös ommella. Haaveilen omakotitalosta, jossa olisi iso työhuone, johon mahtuisi kankaanleikkauspöytä.

Olen löytänyt lääkityksen, joka auttaa. Terapian ansiosta siedän pahaa oloa vähän paremmin.

Kun olen pohjalla ja minua vain itkettää, tiedän, että tämä on vain vaihe, joka menee ohi ja sen jälkeen helpottaa.

Parisuhdetta en voi löytää kursseilta, mutta kaikenlaista muuta voin oppia.”

Työkuntoutuja Minni Merikallio, 37, asuu Ruskolla miehensä ja 2-, 4- ja 15-vuotiaiden lastensa sekä koiran ja kissan kanssa.

”OLEN OIREHTINUT masennusta ja ahdistusta yli kymmenen vuotta – niin kauan, että olen oppinut elämään niiden kanssa.

Ahdistus kulkee rinnallani lähes koko ajan. Se voi yllättää ihan tavallisena, hyvänäkin päivänä. Pahan olon voi laukaista jokin kotiaskare tai se, että on liikaa tehtävää. Ajatukset alkavat kiertää kehää, enkä pysty enää keskittymään mihinkään.

Välillä tunnen oloni toivottomaksi.

Kaksi nuorinta lastani ovat vielä pieniä. Olen kotona kaksivuotiaan kanssa ja nelivuotias on päiväkodissa kolmena päivänä viikossa. Arjen askareet saan hoidettua, koska rakkaus lapsia kohtaan saa jaksamaan, mutta väsyn helposti ja palan loppuun.

AVUN SAAMINEN oli vaikeaa. Pääsin kyllä terveyskeskuslääkärille, joka diagnosoi minulla vakavan masennuksen ja paniikkihäiriön. Sain mielialalääkkeet ja muutaman käynnin psykologilla.

Kun psykologi sanoi neljännen tapaamisemme jälkeen, että seuraava kerta onkin viimeinen, minusta tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojeni alta. Kuvitteliko hän todella, että selviän tästä eteenpäin yksin!

Olin niin pettynyt, etten mennyt viimeiseen tapaamiseen enkä vaatinut lisää hoitokertoja. Ajattelin, että en ansainnut apua, vaan minun piti pärjätä yksin.

Onneksi selvisin hengissä lääkkeiden avulla.

Minni kertoo videolla, miten masennus vaikuttaa hänen arkeensa. Millaisista ajatuksista masennuksen tunnistaa?

TAPASIN NYKYISEN puolisoni vuonna 2013, samoihin aikoihin, kun ex-kumppani kuoli. Muutama vuosi myöhemmin masennukseni syveni toisen kerran.

Uuden suhteen alkua varjosti lapsettomuus. Tulin kuitenkin raskaaksi ja toinen lapseni syntyi.

Kunnollista apua sain kuitenkin vasta silloin, kun odotin kuopusta. Hänen synnytyksensä jouduttiin käynnistämään ennenaikaisesti, kun lapsi oli menehtyä.

Synnytyksen jälkeen kuopus joutui keskolaan, ja hänen tilansa oli kriittinen.

Kun vihdoin pääsimme kotiin ja saimme elää normaalia vauva-arkea, mieheni sai aivoverenvuodon.

Ilmeisesti sillä kertaa katsottiin, että tässä oli jo liikaa yhdelle ihmiselle. Lääkäri kirjoitti minulle lähetteen akuuttipsykiatriaan.

Masennus on opettanut Minnille muun muassa jotain rajoista ja itsensä ylittämisestä. Katso videolta, mitä muuta Minni on oppinut.

PUOLISONI ON nyt terve ja keskosena syntynyt kuopus on ehtinyt jo kahden vuoden ikään.

Käyn edelleen pari kertaa kuukaudessa poliklinikalla juttelemassa. Syksyllä aloitan traumaterapian. Tiedän, että tarvitsen apua pitkään.

Ahdistuksen ja paniikin voi yhä laukaista mikä vain tilanne, joka muistuttaa jotenkin traumaattisia kokemuksiani: kun esimerkiksi käyn sairaalassa katsomassa läheistäni.

Usein ahdistuksen alkua on vaikea huomata. Minulla vain alkaa pyöriä päässä ahdistavia mielikuvia siitä, että jotain kamalaa tapahtuu. Aina aiemmin, kun olen elämässäni päässyt vähän jaloilleni, seuraava katastrofi on iskenyt minut maahan.

Onkin valtavan suuri helpotus, että en ole enää yksin pelottavien ajatusteni kanssa. Jos oloni huononee, voin mennä päivystyskäynnille sairaalaan.

Hyvinvointialan yrittäjä Maria-Emelinda Elo, 35, asuu Naantalissa miehensä, 7-, 14- ja 17-vuotiaiden lastensa ja koiransa kanssa.

”SOSIAALISET tilanteet väsyttävät minua. Mielessäni myös pyörii liikaa asioita. En saa vastattua viesteihin tai varattua lääkäriaikoja. Usein jätän hoitamatta juuri ne asiat, jotka tekisivät minulle hyvää.

Tilannettani ei helpota se, että olen perfektionisti. Saatan olla ruokakaupassa kolme tuntia, kun en osaa päättää, mitä ostan. Joskus jätän yritykseni instagram-tilin päivityksen tekemättä, koska en saa siitä mielestäni tarpeeksi hyvää. Lykkään päätöksiä ja aiheutan itselleni jatkuvaa kaaosta.

En oikein tiedä, miksi toimin näin.

ÄITIYS on antanut elämälleni merkityksen. Lapset tuovat iloa. Tuskin olisin myöskään näin hyvässä fyysisessä kunnossa ilman heitä.

Vaikka äitiys on antanut minulle paljon, olen kadottanut itseni muissa elämäni rooleissa.

Olen kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta jokaisen neljän lapsen kanssa. Masennus on tehnyt minusta todella alakuloisen ja minusta on tuntunut, etten ole hyvä missään enkä riitä kenellekään.

Lasten vuoksi on ollut pakko jaksaa.

NELJÄS LAPSENI syntyi syyskuussa viisi vuotta sitten. Muistan synnytystä edeltävän päivän hyvin, sillä perhepsykologi oli meillä käymässä. Itkin ja minun oli vaikea olla, ikään kuin olisin tiennyt, mitä oli edessä.

Menin samana päivänä neuvolaan, koska en tuntenut kunnolla vauvan liikkeitä. Neuvolassa sydänäänet vielä löytyivät ja ne olivat tosi tiuhat. Seuraavana aamuna en enää tuntenut liikkeitä ollenkaan.

Sairaalassa todettiin, että tyttäremme sydän oli lakannut lyömästä.

EN MUISTA paljon mitään seuraavasta parista vuodesta. Makasin kotona ja kerran päivässä kävin tyttären haudalla. Aloin juosta sinne turruttaakseni ajatuksiani. Laihduin lyhyessä ajassa 30 kiloa, ja minulla diagnosoitiin laihuushäiriö.

Vetäydyin surussa ja masennuksessa omaan maailmaani. Puoli vuotta tyttären kuolemasta lääkäri sanoi, että oireeni ovat psykoottisia. Olisi parempi, että menisin osastolle vähän pidemmäksi ajaksi lepäilemään.

Mitä täällä tapahtuu, ajattelin. En minä nyt niin sekaisin ole, että minut pitäisi panna laitokseen! En ollut tiedostanut, kuinka huonossa kunnossa olin.

Videolla Maria-Emelinda kertoo, mistä hän iloitsee hyvänä päivänä. Entä millaisia ovat hänen huonot päivänsä?

TURHAUTTAA, kun asiat eivät edelleenkään suju kuten haluaisin. Jätän yhä asioita tekemättä, ja ne kasaantuvat.

Kun päässäni vallitsee epäjärjestys, saan turvaa siitä, että pidän kodista huolta. En voi istua sohvalle, ennen kuin kotona on siistiä.

Minun on vaikea puhua omista asioistani. Ehkä se johtuu lapsuudesta, koska en osaa puhua edes äidilleni.

Kohtukuoleman jälkeen suljin pois kaikki muut pois elämästäni paitsi lapseni ja puolisoni. Tunsin, että en osaa edes surra oikealla tavalla.

Nyt kärsin siitä vähän: minulla ei ole juuri ystäviä, eivätkä sosiaalisten tilanteiden pelkoni ja ruuhkavuodet juuri helpota tilannetta.

Olen kirjoittanut Instagramiin purkaakseni solmua ja oppiakseni sanoittamaan tunteitani. Ehkä joku on kokenut jotain samanlaista ja voi saada ajatuksistani voimaa ja rohkeutta.

Nostan hattua miehelleni. Hän on jaksanut katsoa ylä- ja alamäkiäni kaikki 18 yhteistä vuottamme.

Takana on taas erittäin huono vaihe. Voimani ovat aika lopussa, mutta toivon, että löydän tasapainon ja saan voimia toteuttaa unelmiani. Toisaalta pelkään, että vuoden vierivät ja unelmat jäävät toteutumatta.

Vaikka juuri nyt tasapainon saavuttaminen tuntuu kaukaiselta, haluan uskoa, että vielä tulee päivä, jolloin voin hyvin.”

Millaisia ajatuksia juttu herätti sinussa? Kommentoi alla.