Kun maailmaa katsoo näyttelijä Kiti Kokkosen silmin, pieni pölyhiukkanenkin voi nousta päärooliin. Niin käy tänään, tavallisena torstaina, kun lounasruokalan pöydän ylle leijailee harmaa höytyvä. Se loistaa hetken iltapäiväauringon kajossa ja jatkaa sitten matkaansa ilmavirran mukana.

”Mikä tuo oli? Ei kai keijukainen sentään”, Kiti tuumaa ja hymyilee arvoituksellisesti.

Pienten yksityiskohtien huomaaminen on Kitin taikavoima. Se oli sitä jo lapsena, jolloin hän lumoutui välillä metsässä niin, että unohti olevansa menossa kouluun. Puroissa, sammalmättäillä ja kivenkoloissa asui kokonainen universumi, joka sulki kiehtovaan kuplaansa. Sinne ei mahtunut mikään arkinen ja tympeä.

”Minulla on vieläkin kulkiessani tapana katsella maahan. Huomaan heti leppäkertut, ötökät ja metsän eläimet. Jopa sen meidän pihapiirissämme asustavan hiiren, joka käy tutkimassa kukkapenkkejäni.”

Taikavoimasta on hyötyä. Kotona Kitin laserkatse paikantaa hetkessä lattialle tipahtaneet pikkuruiset ruuvit ja muut kadonneet esineet. Perheen edesmenneen Mini-kissan tassuttelun Kiti saattoi kuulla ulko-ovenkin läpi.

Yksityiskohdista haltioituminen on oikeastaan osa suurempaa elämänfilosofiaa, joka on ohjannut Kitiä aina.

”Olen sellainen metsätonttuajattelija, joka nauttii pienistä ympyröistä. En tavoittele mitään suurta ja mahtipontista. Tavallinen perheen kanssa jaettu arki on parasta. Se riittää ja tekee minut onnelliseksi.”

Viime vuosina omalle kuplalle on ollut erityisesti tarvetta, kun maailma on sukeltanut kriisistä toiseen. Kiti tunnustaa pitävänsä toisinaan tietoisia uutispaastoja suojellakseen mieltään.

Lapsenomainen ihmettelyn kyky saattaa olla syynä siihen, että Kiti luo arkisista huomioista jatkuvasti herkullisia hahmoja ja juonenkäänteitä.

Kitin mielestä on yhä ihmeellistä, että lentokoneet pysyvät ilmassa ja puhelu yhdistyy kaikkien maailman ihmisten joukosta juuri sille oikealle. Moni saattaa pohtia samanlaisia asioita, muttei uskalla sanoa sitä ääneen. Toisin kuin vaikkapa lapset.

”Minua viehättää kaikki sellainen, jota en heti tajua. En ole ollut ikinä mikään kirjaviisas, mutta minua kiinnostavat ilmiöt ja ihmiset, joista yritän etsiä jotain logiikkaa ja kaavaa.”

Leikkisyyden ja lapsenomaisuuden vaaliminen on myös rohkeaa. Aikuisten maailmassa vilpitön ihmettely ja yksityiskohdista hurmioituminen kuitataan herkästi naiiviksi.

”Maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset viihtyisivät itsensä kanssa. Uskon, että meissä kaikissa on jotain ihmeellistä ja ainutlaatuista. Se pitää vain ­huomata.”

Vaikka aika suosii tulevaisuusvisionäärejä, Kiti tunnustaa olevansa ehta nostalgikko, joka saa itsensä usein kiinni ajatuksesta, että ennen oli paremmin.

”Ikävöin jopa markkaa. Minulla on tallessa vanhoja kolikoita, joita käyn välillä hipelöimässä. Ne ovat paljon kauniimpia kuin eurot.”

Rohkeutta Kiti on saanut taiteilijavanhemmiltaan, ohjaaja Ere Kokkoselta ja näyttelijä Titta Jokiselta. Kun isän ja äidin liitto päättyi varhain eroon, Kiti muutti asumaan Eren kanssa. Laajennettuun perheeseen kuuluvat myös vanhempien uudet puolisot ja heidän kauttaan tulleet sisarukset.

”Vanhempani hoitivat eronsa hyvin. He olivat läsnä ja antoivat rakkautta, huomiota ja hyväksyntää.”

Se lisäsi uskallusta tehdä omannäköisiä valintoja. Lapsena Kitin esikuva oli Sylvester Stallonen näyttelemä lihaksikas nyrkkeilijä Rocky. Tämän innoittamana Kitikin pukeutui verrytteluhousuihin, joiden päälle hän kiskaisi sortsit. Päätä koristi hikinauha ja korvalappu­stereoissa pauhasi elokuvasta tuttu mahtipontinen Eye of the Tiger.

”Leikin, että olen itsenäinen ja rohkea sankari, jolla on selkeä missio.”

Isä muistutti tytärtään usein puhumisen merkityksestä ja rohkaisi Kitiä itsenäisiin ratkaisuihin.

”Isän peruja on varmaankin se, etten osaa pelätä epäonnistumista. Olen saanut hyvän itsetunnon. Enkä tarkoita nyt sitä, ettenkö koskaan tuntisi itseäni epävarmaksi, mutta minuun on iskostunut luottamus siihen, että pärjään.”

Suurinta pelkoa Kiti sanoo tunteneensa läheistensä puolesta ja arvelee tietävänsä tähän syynkin. Kiti oli ekaluokkalainen, kun Ere sai sydänkohtauksen kotona tyttärensä läsnä ollessa. Isä eli lopulta 70-vuotiaaksi ja menehtyi 15 vuotta sitten.

”Menettämisen pelko on kulkenut aina mukanani. Rakkaista ihmisistä luopuminen on kipein ja vaikein asia, siihen ei totu ikinä. Vaikka pyrin olemaan murehtimatta, tiedän, että minussa on huolehtijan vikaa. Kun läheiseni lähtevät ulos, saatan ihan tosissani huikata perään, että kävele varovasti. Olen taipuvainen melankoliaan: ilojen ja hienojen hetkien rinnalla kulkee aina pieni haikeus siitä, että kohta tämä loppuu.”

Käsityöt ovat terapiaa Kitille. Ne vievät hänet lapsuuden leikkien kaltaiseen kuplaan, jossa pää tyhjenee kiireisen työpäivän jälkeen ja joka tuo lohtua, kun mieli on maassa.

Hän tekee itse niin keramiikkaa, mosaiikkitauluja, koruja, ompelutöitä kuin koriste-­esineitäkin. Kiti on varma, että esimerkiksi koronapandemia olisi ollut hänelle henkisesti paljon kovempi paikka ilman käsillä tekemistä.

Kun teatterin näytökset olivat rajoitusten vuoksi tauolla, Kiti alkoi haaveilla lasilyhtyjen tekemisestä. Hän kaivoi tietoa netistä ja katsoi kuukausikaupalla opetusvideoita päästäkseen kärryille lasityötekniikasta. Pian kotiin saapuikin jo kassillinen tarvikkeita, joista taiteilija Kokkonen ryhtyi kokoamaan prototyyppiä.

”Oppimisprosessi on aina ihana, vaikkei kaikki heti putkeen menisikään. On mahtava tunne, kun saan haasteen ratkaistua.”

Kitissä on täsmällinen, analyyttinen ja huolellinen puoli. Excel-taulukot ovat hänen salainen paheensa.

”Saan tyydytystä siitä, että teen asioita pikkutarkasti. Ja olen aina yhtä järkyttynyt, jos taulukoissani tai aikatauluissani on virhe.”

Käsityöprojektit noudattavat samaa linjaa: ensin on vain pieni idean kipinä, josta syttyy pian luovuuden roihu. Se riuhtaisee Kitin mennessään ja valtaa pian kaikki ajatukset. Ja usein myös Espoon-kodin pöytä- tasot, josta Kiti potee huonoa omaatuntoa.

”Perheeni on jaksanut olla kärsivällinen, vaikka levittäydyn pitkin taloa ja vien elintilaa kaikilta. Nytkin olohuoneen pöydällä on pienet kangaspuut ja neulekone ja keittiössä savitöitä. Minä sotken ja mies siivoaa.”

Kiti ja puoliso, muusikko Olavi ”Olli” Tikka kohtasivat toisensa 13 vuotta sitten Hevisaurus-musikaalia tehdessään. Ollin Sofia-tytär teki hänestä bonusäidin.

Luova työ yhdistää pariskuntaa. Kun Kiti loi viisi vuotta sitten rakastetun Tanhupallo-hahmon MTV3:n Putous-ohjelmaan, hän työsti käsikirjoituksia puolisonsa kanssa.

Vaikka vaaleanpunaiseen tutuun pukeutuva ­Tanhupallo keikkaileekin enää harvakseltaan, Kiti saa hahmosta yhä palautetta.

”On se ollut tärkeä minullekin. En yleensä tykkää katsoa roolisuorituksiani, mutta Tanhupallo on ollut poikkeus. Siitä on tullut oma tyyppinsä, joka on jo minusta irrallaan.”

Perille voi päästä monia reittejä. Siihen päätelmään Kiti on tullut 48 vuoden aikana. Aikoinaan hän harmitteli monta vuotta esimerkiksi sitä, etteivät Teatterikorkeakoulun ovet koskaan auenneet hänelle. Tunnetussa taiteilijaperheessä kasvaminen oli sekä etu että taakka.

”Nuorempana yritin mukautua liikaa toisten toiveisiin. Hukkasin energiaa miettiessäni, mitä muut minusta ajattelevat. Sitten kun sain rooleja, ajattelin, että muut luulevat sen johtuvan pelkästään vanhemmistani. Ikääntyessäni mitätöivät ajatukset ovat kutistuneet yhä pienemmiksi. Se on aika kiva ja vapauttava tunne.”

Kitin monipuolisuus ja lahjakkuus herättävät usein ihailua esimerkiksi hänen Instagram-tilinsä seuraajissa. Näyttelijäroolien lisäksi Kiti on kerännyt kiitosta ­kirjoistaan, heittäytymisestään Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa ja käsityötaidoistaan.

”En ajattele, että olisin jotenkin erityisen lahjakas. Olen vain utelias ja kiinnostunut monesta, ja usein valmis tekemään paljon töitä uusia taitoja oppiakseni. Mutta en tee sitä siksi, että minun pitäisi olla jossain paras. Teen asioita, koska ne tuovat minulle iloa.”

Elämäntaito-oppaiden perusväite, että kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, hymyilyttää Kitiä. Eikö se ole sentään aika paljon luvattu!

Jo ihmisten lähtökohdat ovat erilaiset: kaikista ei tule mestarihiihtäjiä, vaikka he sivakoisivat päivin ja öin. Kiti tanssi lapsena balettia, mutta huomasi jo alkuvaiheessa, ettei laji sopinutkaan hänelle.

”Mutta mitä se haittaa, jos välillä jokin menee pieleen. Tärkeämpää on, ettei anna pelon tai häpeän estää kokeilemasta uusia juttuja. Tykkään siitä, että ihmiset kertovat avoimesti kommelluksistaan. Kaikki me kompastumme välillä kadulla tai röyhtäisemme vahingossa haukotellessamme.”

Tuotteliaina kausina Kitin taidepajasta syntyy teoksia sitä tahtia, että hänen on välillä järjestettävä myyjäisiä, jotta koti ei täyty äärimmilleen. Ammattimainen käsityöläisyys ei kuitenkaan kiinnosta, sillä Kiti pelkää, että liian totiseksi muuttuessaan rakkaasta harrastuksesta katoaisi hohto.

Mutta miten hänellä on aikaa luoda koko ajan uutta?

”No, se johtuu vain siitä, että jätän tekemättä monia muita asioita. En esimerkiksi urheile, vaikka se olisi varmasti järkevää.”