Kirjailija Kirsti Manninen nauttii pitojen järjestämisestä. Kesällä herkut nautitaan järven rannalla.

”Kokkauksiani maistelevat heimolaisiksi kutsumani sukulaiset ja ystävät. Rakastan isoja pitoja, ja ruokin mielelläni myös nälkäisiä jälkeläisiäni. Noudatan isoäitini periaatetta: joka ruokaa säästää, vihaa lastenlastaan. Mumma kysyi aina ensimmäiseksi jokaiselta tulijalta: ’Onko nälkä?’

Työnjako keittiössämme on sellainen, että mieheni Jarmo tekee kaikki ne ruuat, jotka vaativat aikaa ja paneutumista. Minä taas teen ne ruuat, jotka tehdään äkkiä siitä, mitä kaapista sattuu löytymään.

Tyttärentyttäreni Eva tekee meille kaikki italialaisen keittiön herkut niillä opeilla, jotka hän on saanut sardinialais-suomalaiselta isältään sekä äidiltään, joka tekee huikean hyvää kasvisruokaa.

Lapsuuden vahva makumuistoni oli vispipuuro, jota raahelaisessa lastentarhassa tarjottiin 1950-luvulla perjantaisin. Koska lauantaina piti syödä makaronivelliä, jota inhosin, kiltit tädit säästivät yleensä minulle pienen kipon vispipuuroa myös lauantaiksi.

Innostuin ruuanlaitosta jo kymmenvuotiaana, kun ystävättäreni kotitalousopettaja-äiti piti meille yksityistä talouskoulua aina, kun koulusta oli vapaa lauantai.

Keskieurooppalaiseen ruokakulttuuriin tutustuin viisitoistavuotiaana sisäoppilaitoksessa Sveitsissä. Siellä meillä oli kotitaloustunteja melkein joka koulupäivä.

Sveitsin-vuodelta jäivät ruokavaliooni myslin lisäksi rösti, fondue ja ennen muuta raclette, jota meidän heimomme kokoontuu mielellään syömään kylminä syys- ja talvi-iltoina.

Raclette on maailman yksinkertaisin kymmenille ihmisille tarjottava illallisruoka. Vieraat sulattavat itse juustonsa ja kokoavat lautaselleen juuri sellaisen annoksen kuin haluavat. Ruoka sopii niin keliaakikoille kuin useimmille kasvissyöjille.

Suomalaisessa ruokakulttuurissa parasta on yhä edelleen sesonkitietoisuus. Ylittämättömiä vuotuisia makuelämyksiä ovat esimerkiksi kesän ensimmäiset uudet perunat ja silli, rapujuhlat kaikilla mausteilla, joulun laatikot, rosolli ja kinkku sekä pääsiäisen lammaspaisti ja mämmi.

Kirjoissani ruuan rooli on tärkeä. Esimerkiksi Syrjästäkatsojan tarinoiden neljän ensimmäisen romaanin päähenkilönä Ida häärää kyökissä pikkupiiasta ruokarouvaksi saakka ja hoitaa perheen ja suvun ruokahuollon myös sotavuosina.

Teen paljon taustatöitä, jotta voisin kertoa ruokahistoriasta mahdollisimman totuudenmukaisesti. Esimerkiksi Lapsenpiika-romaania varten poimin niin Aino Sibeliuksen kuin hänen äitinsä Elisabeth Järnefeltin päiväkirjoista ja kirjeenvaihdosta kaikki ruokaa ja ruokajärjestystä koskevat maininnat.

Pikaruokabravuurini on munakas, joka täytetään sillä, mitä kaapista löytyy. Se syntyy kädenkäänteessä. Mieheni hankkii meille nykyään kananmunat suoraan tuottajalta, joten munia on aina saatavilla.

Maustehyllyn suosikkini on rosmariini. Se on myös kesäisen yrttimaani valtias, joka säilyy hengissä ja tuoreena pitkälle syksyyn.

Leipojana olen samanlainen kuin keittäjänä eli nopea. Gluteeniton kakkupohja syntyy alta aikayksikön. Eniten vie aikaa kerman vatkaaminen käsin.

Ruokaguruni on mieheni, ehdottomasti! Hänen mottonsa on ’huonoa ruokaa ei kannata tehdä’. Hän on paikallisten liha- ja kalamestarien kanta-asiakas ja saa kuhansa ja hevospihvinsä vaikka tiskin alta.

Parasta keittiössäni on mieheni tekemä matala siirrettävä saareke, jonka ääressä pystyn osallistumaan ruuanlaittoon myös istualtani, kun seisominen kainalosauvojen kanssa on hankalaa. Siirrettävän saarekkeen ansiosta ruuanlaittoon voi osallistua myös useampi ihminen yhtä aikaa.

Seuraavaksi hankin keittiööni jenkkijääkaappipakastimen. Keskimmäinen poikani asuu perheineen Kaliforniassa, ja ihailen suunnattomasti heidän keittiönsä kylmäkeskusta. Se on leveä ja matala ja mitoiltaan erittäin sopiva tällaiselle puolitoistametriselle emännälle.

Jääkaappiosan oveen mahtuu uskomattoman paljon tavaraa eikä saranoiden pettämistä tarvitse pelätä, vaikka siihen lastaa monta jättikokoista maito- tai mehupurkkia. Parasta on kuitenkin pakasteosaston sijainti: se on leveä ja fiksusti lokeroitu alalaatikko, josta kaikki tuotteet löytyvät helposti.

Lähtemättömän vaikutuksen minuun teki Kirkkonummella Evitskogintien varressa sijainnut pieni mutta aidosti ranskalainen ravintola Arsène Flipo, joka oli rakennettu ruokakaupan yhteyteen.

Teimme tuohon aikaan Hovimäki-televisiosarjan käsikirjoituksia Anna-Lisa ja Carl Mestertonin kanssa, ja he kutsuivat meidät keittiömestari Olivier Jean de Mongasconin nerokkaasti koostamalle illalliselle. Koska Ranskassa oli juuri silloin vaali-ilta ja tulos oli ravintolan isännän toiveen mukainen, hän tarjosi kaikille kierroksen calvadosia.

Maailman ruokakulttuureista suosikkini on kunnon raaka-aineita arvostava ja turhaa hörhötystä kaihtava sardinialais-italialainen keittiö ja erityisesti siihen kuuluvat pitkät, ihanat ja nautinnolliset ateriat.

Kesällä intoilen siitä, että pääsemme siirtymään ulkoruokintaan eli pystymme taas kokoontumaan ’Rantsuun’. Meillä on nimittäin tontillamme oma kesämaa, jossa on pieni uimalampi, rantasauna, vanha tenniskenttä, lasten leikkipaikka, iso grillikatos ja grilli sekä osan kesää myös iso sirkusteltta.

Rantsussa kokoontuu hellepäivinä ja pitkinä valoisina iltoina koko suku ja naapuristo. Välillä syömme organisoidusti yhdessä, toisinaan panemme pystyyn improvisoituja nyyttikestejä. Jos jotakin puuttuu, haemme sen joko meidän tai naapuriemme keittiöistä. Missään eivät muurinpohjaletut maistu niin hyvältä kuin Rantsussa.

Haaveilen, että vielä joskus voisimme järjestää yhtä upeat rapukutsut kuin kerran vuosia sitten. Silloin pystytimme ulos valtavan pitkän pöydän, jonka ääressä yli neljäkymmentä henkeä nautti alkukeiton jälkeen rapuja ja grilliherkkuja. Sää oli täydellinen, eikä edes ampiaisista ollut kiusaa.

Lauluvihkoon oli perinteisten juomalaulujen lisäksi koottu rippikoululeireiltä tuttuja kappaleita. Kaikki, jotka kykenivät – eli toisin sanoen mahtuivat – olivat pukeutuneet joko rippi- tai hääpukuunsa.

Niissä juhlissa tapasi toisensa ainakin yksi tuleva aviopari. Täydelliset juhlat siis!”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 6/2020.