Uutisankkuri Kirsi Alm-Siira pohtii kasvuaan tytöstä naiseksi Eevan haastattelussa.

"Tiedän olleeni hankala lapsi. Jo ensimmäinen koulupäivä antoi merkkejä tulevasta.

Muistan, kuinka päätin oikaista kaverini Jaskan kanssa kotimatkalla pellon poikki. Reitti osoittautui kuitenkin luultua pidemmäksi ja kuraisemmaksi, joten siinä tarpoessamme aikaa vierähti.

Ylläni oli uudet, Porista ostetut housut ja kengät, jotka menivät aivan rapaisiksi ja hajosivat. Yritin hinkata kengistä pahinta kuraa heinätukolla, muttei se tietenkään lähtenyt.

Olin valmistautunut siihen, että äiti ja isä suuttuisivat. Nelilapsisessa perheessämme ei ollut varaa mihinkään ylimääräiseen. Äiti ompeli minulle ja sisaruksilleni vaatteet usein itse.

Kun pääsin kotiin, vastassa olivat helpottuneet vanhemmat. Tuhoutuneet vaatteet eivät olleet äidin ja isän suurin huoli, vaan se, että olin ollut niin kauan omilla teilläni.

Jälkikäteen ajateltuna tempaukseni ei yllätä. Olen ollut aina sisaruskatraan vilkkain: isoveljeni ja molemmat pikkusiskoni ovat tottuneet naureskelemaan, että mitähän Kiku on taas keksinyt.

Elin varsin huolettoman ja turvallisen lapsuuden pienessä Noormarkun pitäjässä Satakunnassa. Me lapset opimme toki ottamaan vastuutakin, sillä metallialalla työskennellyt isäni oli paljon reissuhommissa ja äiti teki vuorotyötä Electroluxin tehtaalla.

Harrastuksiin ja kouluun kuljimme omin voimin. Silloin ei puhuttu perheen laatuajasta tai mietitty, saavatko lapset tarpeeksi virikkeitä. En muista ikinä kärsineeni, vaikka äiti ja isä joutuivat keskittymään enemmän arjen pyörittämiseen ja leivän hankkimiseen kuin meidän lasten kanssa leikkimiseen. Minulla riitti tekemistä omin päinkin.

Useimmiten luuhasin yleisurheilukentällä tai kiipesin kavereiden kanssa korkealle rautatiesillalle, josta hypimme alas jokeen.

Tänä päivänä kieltäisin tyttäriltäni tuollaiset leikit, mutta minun lapsuudessani sitä ei edes kyseenalaistettu. Ja myönnettävä on, etteivät vanhemmat kaikista touhuistani edes tienneet. Ehkä hyvä niin.

Sanotaan, että satakuntalaiset ovat sulkeutuneita. Meidän kodissamme se ei näkynyt. Totuin jo lapsena siihen, että ovi kävi yhtenään ja keittiössä istuivat kahvilla kaikki mahdolliset kyläläiset naapureista serkkuihin ja Jehovan todistajiin. Minusta on yhä kodikasta, kun ihmiset kokoontuvat yhteen.

Tunnistan itsessäni saman sosiaalisuuden kuin äidissäni. Mieheni Kalle Siira nauraa aina, ettei hän ole ennen nähnyt kaltaistani ihmistä, joka tutustuu parissa tunnissa koko naapurustoon ja tietää heistä kaiken.

Äitiäni ei edes heikko kielitaito estä. Hän puhuu sujuvasti virolaisten sukulaistemme kanssa, vaikkei heillä ole yhteistä kieltä.

Minun puheliaisuuttani ei ole aina katsottu hyvällä. Koulussa jouduin usein opettajien silmätikuksi, koska minulla oli vaikeuksia pysyä aloillani ja yhtä hiljaa kuin muut tytöt. Vilkkaus sallittiin pojille, mutta minä erotuin äänekkyydelläni joukosta.

Todelliset ongelmani alkoivat yläasteella murrosiän myötä. Minuun iski hirvittävä auktoriteettikapina, joka näkyi vääränlaisena aktiivisuutena. Lopetin kaikki urheiluharrastukseni, enkä jaksanut keskittyä koulunkäyntiin. Keskiarvoni laski 6,1:een.

Sain myös hölmöjä päähänpistoja. Kerran vakoilimme muutaman pojan kanssa koulumme miesopettajia. Kun opettajat olivat kuoroharjoituksissa, solmimme heidän polkupyöriensä renkaisiin papattimatot. Ne alkoivat rätistä ja paukkua heti, kun opettajat lähtivät polkemaan. Jäin tietysti kiinni ja sain jälki-istuntoa.

Eniten jännitin isän reaktiota, sillä hän oli minulle vahvin auktoriteetti. Aina, kun olin törttöillyt, jouduin kotona puhutteluun. Jos en tullut iltakymmeneksi kotiin, isä tuli hakemaan minut kylältä ja antoi arestia.

Mitä enemmän kapinoin, sitä enemmän sain rangaistuksia. Isä jaksoi olla ihailtavan sinnikäs eikä antanut periksi. Lopulta ymmärsin, että sen pelin häviän aina.

Kekseliäs olin kyllä. Eräänä kesänä oivalsin, kuinka pystyn kiertämään kotiintuloaikoja. Viikonloppuisin odotin, että äiti ja isä olivat nukahtaneet, ja karkasin vasta sitten takaovesta. Takaisin tulin joskus aamuyöstä, ja nukuin koko seuraavan päivän.

Kerran kuulin oven läpi, kun äiti ja isä keskustelivat väsymyksestäni ja pohtivat, pitäisikö minut käyttää sen takia lääkärissä.

Olen usein miettinyt, minkä takia minulla oli niin hurja vimma harata kaikessa vastaan. Minulla on kuitenkin aina ollut mutkattomat välit vanhempiini. He tekivät parhaansa, jotta olisivat selvinneet kanssani. Ehkä en vain mahtunut perinteiseen muottiin, ja se aiheutti ristiriitaisia tunteita.

Koulussa kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi osannut. En vain halunnut. Se nähtiin yläasteen loppupuolella, kun tulin hetkeksi järkiini ja nostin keskiarvon lähelle yhdeksää.

Lukiossa ongelmat palasivat. Minusta tuli näsäviisas pikkuaikuinen, joka istui peräpulpetissa ja louskutti leukaperiään taukoamatta. Näin hirvittävästi vaivaa ja kaivoin tietoa, jotta olisin pystynyt kyseenalaistamaan kaiken, mitä minulle opetettiin. Se oli turhanpäiväistä opettajien kiusaamista.

Lopulta koulussa kyllästyttiin temppuihini ja sain potkut. Virallinen syy oli se, että olin lintsannut liikaa. Opiskeluoikeuttani en menettänyt. Sain käydä lukiossa tenttimässä, kunhan hoidin opiskelut omatoimisesti.

Isä ja äiti olivat huolissaan, mutta lopulta kuitenkin huojentuneita siitä, että sain jatkaa lukion suorittamista. Ihme tapahtui, ja pääsin ylioppilaaksi aikataulussa.

Ratkaisevin käänne koitti, kun täytin kahdeksantoista. Tunsin itseni yhtäkkiä aikuiseksi ja jotenkin vapaaksi.

Täysi-ikäisenä koin, etten ollut enää selitysvelvollinen kenellekään. Kun isä hellitti otettaan minusta, huomasin, ettei minun tarvinnut enää kapinoida. Vapauden myötä ymmärsin, että minun on kannettava tekemisistäni myös vastuu.

Vasta myöhemmin tajusin, kuinka lähellä se oli, etten ajautunut väärille raiteille.

Olisin voinut joutua huumeiden tai alkoholin väärinkäyttäjäksi tai tulla jollain tavalla satutetuksi.

Uskon, että tietyn pisteen jälkeen elämässä on paljon sattumasta kiinni. Vaikka vanhemmat tekisivät kaikkensa suojellakseen lasta, hän voi silti luisua vaikeuksiin.

Ystäväni nauroi joskus, että minulta löytyy joka asiaan vastaus, vaikkei se aina niin järkevä olisikaan. Ehkä se on auttanut minua elämässä eteenpäin. Olen ratkaisukeskeinen ihminen ja innostun helposti.

En jää odottelemaan, vaan tartun heti toimeen. Niin kävi myös lukion jälkeen, kun näin Noormarkun grillikioskin seinässä myytävänä-lapun.

Kysyin isältä ja äidiltä, takaisivatko he lainan, jos ostaisin kioskin. Vanhempani eivät suostuneet, mutta seitsemän vuotta vanhempi isoveljeni otti riskin. Takauksen saatuani pankki myönsi minulle lainan.

Pidin kioskia lopulta vuoden verran ja tein tiskin takana töitä seitsemän päivää viikossa. Yrittäjyyden hinta tuli tutuksi. Koska työvoiman palkkaaminen osoittautui kalliiksi, sinnittelin enimmäkseen yksin. Päivät rasvanhajussa olivat rankkoja ja pitkiä, mutta tunsin myös ylpeyttä onnistumisesta.

Oma raha merkitsi minulle itsenäisyyttä ja riippumattomuutta. Tuntui mahtavalta päättää itse, mihin palkkani käytin. Lapsuudenkodissa olin tottunut siihen, etten saanut koskaan valita niitä kalleimpia farkkuja.

Omatoimisuudesta on ollut elämässä myöhemminkin hyötyä. Olen usein seurannut ihmetellen vierestä, kuinka kykyjenetsijät ovat soitelleet ystävilleni ja pyytäneet töihin. Minulle ei ole ikinä tarjottu mitään pestiä, vaan olen hankkinut työpaikkani itse.

Muistan, kun näin ensimmäistä kertaa uutisankkuri Pirjo Nuotion televisiossa. Olin aina inhonnut hymykuoppiani, joista minua oli vähän kiusattukin. Kun huomasin, että Pirjolla on vielä isommat hymykuopat, mutta hän oli silti päässyt televisioon töihin, rohkaistuin.

Toimittajan työ alkoi kiehtoa.

Lue myös: Pirjo Nuotio: "Kuusikymppisenä elämässä on enemmän vapautta"

Päätin yhdistää kaksi rakkauttani, kirjoittamisen ja urheilun, ja tarjota juttua kuntoilulehteen. Ensimmäisen haastatteluni tein jumppaohjaajasta. Laji oli tuttu, sillä olin vetänyt ryhmille aerobicia lukiovuosista saakka.

Pian pääsin avustamaan sanomalehtiä ja päädyin harjoittelijaksi Radio Poriin. Se oli hienoa aikaa, mutta sisimmässäni tiesin, että televisiotyö on todellinen unelmani. Kun kuulin, että entinen pikajuoksija Kimmo Saaristo on mies MTV:n Tulosruudun takana, juonin hänet jututettavaksi radioon.

En ole jännittänyt mitään työtehtävää yhtä paljon. Panin kaikki peliin, jotta tekisin vaikutuksen ja Saaristo palkkaisi minut urheilutoimittajaksi. Ajoin Porista Helsinkiin ja pysähdyin jokaiselle huoltoasemalle tarkistamaan, että tukkani on hyvin ja haastattelunauhuri toimii.

Se tuotti tulosta. Haastattelun lopuksi Kimmo Saaristo kysyi, kiinnostaisiko minua televisiotyö. Olin ikionnellinen.

Toimittajana ja MTV:n uutisankkurina olen ollut nyt reilut kymmenen vuotta. Koen yhä olevani unelmapestissä, sillä pääsen hyödyntämään työssäni vahvuuksiani: nopeutta, uteliaisuutta ja ratkaisukeskeisyyttä.

Rankat uutistapahtumat ovat tietysti osa työtäni eikä niitä voi välttää. Väkivallasta tai katastrofeista kertominen on yleensä sitä vaikeampaa, mitä lähemmäksi ne kolahtavat. Muistan aina, kun minun piti lukea uutisissa Pomarkussa tapahtuneesta perhesurmasta, jossa tekijä oli minun ikäiseni. Se jäi pitkäksi aikaa mieleen kaivertamaan.

Suhtaudun työhön kunnianhimoisesti mutten haudanvakavasti. Maailmani ei romahda, jos lausun suorassa lähetyksessä jonkun nimen väärin, katson väärään kameraan tai tipun tuolilta. Uutisankkurin lipsahdukset ovat pieniä siihen verrattuna, että aivokirurgi tai liikennepoliisi tekee työssään virheen.

Silti podin alkuaikoina MTV:llä valtavaa riittämättömyyttä. Vaadin itseltäni sataprosenttista, virheetöntä onnistumista. Vuosien varrella olen oppinut, että elämässä tulee aina vastaan pettymyksiä ja yllättäviä vastoinkäymisiä.

On turha jäädä märehtimään asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Oleellisempaa on, kuinka takaiskuista ponnistaa eteenpäin.

Sen huomaan, että työ on yhä iso osa elämääni. Harrastan aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta ja olen yhä vakuuttuneempi siitä, että uralla voi edetä muutenkin kuin ylöspäin. Minulla on niin vahvat mielipiteet hyvästä johtajuudesta, etten olisi varmasti itseeni esimiehenä koskaan tyytyväinen.

Olen aina ollut kiinnostunut ihmisistä ja ihastunut helposti. Aloin seurustella 18-vuotiaana ja olen ollut parisuhteessa muutaman viikon sinkkuaikaa lukuun ottamatta.

Mieheni Kallen tapasin kuusitoista vuotta sitten, kun olimme hetken samassa työpaikassa Sport FM -kanavalla. Huomasin heti, että ajattelemme samalla tavalla työstä, ihmisistä ja maailmasta. Yhdessäolo oli niin luontevaa, että kaikki loksahti kohdalleen.

Äidiksi tuleminen ei ollut niin itsestäänselvää, sillä en ollut koskaan haaveillut lapsista tai perhe-elämästä. Vauvakuume iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Eräänä viikonloppuna suustani vain lipsahti, että pitäisikö meidän yrittää vauvaa.

Raskaus oli iloinen uutinen, mutta odotukseen suhtauduimme löysin rantein. Kalle kävi ostamassa vauvanvaatteita ja -tarvikkeita vasta, kun lapsi oli jo syntynyt.

Esikoisemme Stella on nyt yhdeksänvuotias ja kuopus Patricia viiden. On hauska seurata tyttöjen kasvua ja huomata, kuinka erilaisia he ovat. Stella on rauhallinen ja harkitseva, pikkusisko taas vilkas hauskuuttaja.

Välillä mietin, yritänkö tehdä Patriciasta tiedostamatta kotikoomikkoa. Tunnistan hänessä samoja piirteitä kuin itsessäni.

Äitinä olen omasta mielestäni aika rento. Minulle on aivan sama, tarjotaanko päiväkodissa luomuvoita vai margariinia.

En halua käyttää aikaani yksittäisistä asioista marisemiseen ja stressaamiseen, vaan keskityn suuriin linjoihin.

Oman vanhemmuuden myötä olen oppinut katsomaan myös äitini ja isäni kasvatusratkaisuja eri näkövinkkelistä. Teininä aresti tuntui kauhealta rangaistukselta, mutta nyt ymmärrän, että vanhemmat halusivat vain suojella minua.

En tiedä, kuinka olisi käynyt, ellei minulle olisi asetettu rajoja. Siksi en varmasti uskalla heittäytyä liian höveliksi omienkaan tyttärieni kanssa.

Minusta on huvittavaa, että olen elänyt todeksi kaikki kliseet naiseudesta. Kaksikymppisenä olin järkyttävän epävarma ulkonäöstäni. Silloin universumin suurimmaksi ongelmaksi riitti se, että hiukset eivät olleet täydellisesti ojennuksessa. Ennen kouluun tai töihin lähtöä saatoin käydä vaihtamassa vaatteet monta kertaa, enkä siltikään ollut peilikuvaani tyytyväinen.

Vasta nyt 43-vuotiaana ymmärrän, kuinka turhaa sekin kipuilu oli. Enää en etsi vartalostani tai kasvoistani virheitä, vaan arvostan sitä, että kehoni on vahva ja ketterä. Nykyään tykkään jopa hymykuopistani.

Ohjaan yhä jumppia muutaman kerran viikossa ja juoksen lenkkejä. Olen aina ollut kilpailuhenkinen: jos lapset kiipeävät puuhun, haluan kiivetä perässä nopeammin.

Vietämme perheen kanssa aktiivista elämää. Asumme Helsingin keskustassa vanhassa kerrostalokodissa, jota remontoimme vähän väliä. Kotiin sijoittaminen tuntuu

tärkeältä, sillä vietämme siellä paljon aikaa.

Tämä on mukava elämänvaihe. Olen vasta viime aikoina oivaltanut, ettei koko ajan tarvitse juosta tavoittelemassa jotain uutta. Paljon tärkeämpi taito on nauttia tästä hetkestä ja heittäytyä virran vietäväksi.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 02/2018.

Lue myös: Kirsi Alm-Siira esittelee kotinsa: ”Suvun perintöesineistä en luovu”