Eeva

Monika Fagerholm muistelee alkoholin hallitsemaa elämäänsä armollisesti: ”Olisin voinut raitistua jo aikaisemmin, mutta ehkä tarvitsin ne kokemukset”

Monika Fagerholm muistelee alkoholin hallitsemaa elämäänsä armollisesti: ”Olisin voinut raitistua jo aikaisemmin, mutta ehkä tarvitsin ne kokemukset”
Monika Fagerholm ei uskonut, kun hänelle sanottiin, että elämä alkaa vasta keski-iässä – ennen kuin hän koki sen itse. Hän muutti Helsingistä Tammisaareen, rakastui ja raitistui. Kuusikymppisenä Monika on oppinut nauttimaan arjesta.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 3.11.2021

Kirjailija Monika Fagerholm täytti helmikuussa 60 vuotta, mutta hän ei ole vielä tottunut uudella numerolla alkavaan ikäänsä. Se on merkittävästi enemmän kuin 59.

”Sulattelen muutosta. Kuusikymppisyys on iso askel, mutta varsinainen ikäkriisi minulla oli jo alle nelikymppisenä. Isäni oli kuollut yllättäen muutamaa vuotta aiemmin, parisuhteeni oli päättynyt ja tunsin olevani aivan loppu. Pelkäsin, että elämäni tulee jatkumaan samaa rataa seuraavat kolme­kymmentä vuotta”, Monika kertoo.

Isänsä kuoleman jälkeen hän ­matkusti Norjaan ystävättärensä hääjuhlaan, jossa 65-vuotias sulhanen sanoi hänelle, että elämä alkaa vasta nelikymppisenä.

”Kuittasin silloin lauseen vanhan miehen horinana, mutta nyt ymmärrän häntä hyvin. Elämäni parhaat asiat ovat tapahtuneet ­keski-iässä, parinkymmenen viime ­vuoden aikana.”

”Elämäni parhaat asiat ovat tapahtuneet ­keski-iässä, viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.”
Kirjailija Monika Fagerholm

Erilainen rakkaustarina

Isojen hyvien käänteiden sarja alkoi jo vuonna 1998, kun helsinkiläis­syntyinen Monika Fagerholm muutti Tammi­saareen kirjailijataloon. Siellä hän tutustui paikan talonmieheen, Hilding Nylundiin. Sympaattinen mies auttoi häntä huonekalujen kokoamisessa ja ajelutti paketti­autollaan tutustumassa lähiseutuun.

Ystäviensä hämmästykseksi pari viihtyi yhdessä, vaikka he ovat taustoiltaan niin sanotusti eri oksilta. Psykologiaa ja kirjallisuutta opiskellut Monika on kasvanut kulttuuria ja akateemisuutta vaalivassa perheessä ja ystäväpiirissä.

Hilding puolestaan varttui Turun saaristossa työläiskodissa. Nelilapsinen perhe asui ahtaassa huoneen ja keittiön asunnossa. ­Hildingistä tuli puuseppä, eikä hän seurannut kulttuuririentoja, joista Monika oli tottunut keskustelemaan.

”Meitä yhdisti se, ettei meillä ollut juuri mitään yhteistä.”

Erilaisten taustojensa vuoksi Monika ja Hilding eivät jutelleet kummankaan työstä, kirjoista tai rakennuksista, vaan he löysivät uusia, molempia kiinnostavia asioita oman tärkeyskuplansa ulkopuolelta. Molemmat ovat kissaihmisiä ja kiinnostuneita tarinoista sekä arkisista huomioista.

Monikaan teki vaikutuksen myös Hildingin käytännöllisyys sekä se, että tämä tietää paljon kaikesta.

”Meillä oli heti hauskaa yhdessä, ja reilun vuoden ystävyyden jälkeen myönsimme, että olemme rakastuneita toisiimme. Sen jälkeen kaikki on ollut luontevaa ja selvää.”

”Viihdyn itsekseni, mutta parasta on olla yhdessä yksin; kun kotona on toinenkin ihminen”, Monika Fagerholm sanoo.

Hilding rakensi heille talon Tammi­saaren kupeessa sijaitsevaan Tenholaan, ja pari meni naimisiin vuonna 2008. Riitoja heillä ei juuri ole, näkemykset poikkeavat vain siivoamisesta. Monika on huoleton, Hilding pedantti. Asia ratkaistiin palkkaamalla siivooja.

Toinen haastava asia on ollut Monikan ajoittainen henkinen ja fyysinen poissaolo. Hän on matkustanut paljon kirjojensa ja opetustöidensä vuoksi

”Kun uppoudun kirjoittamiseen, olen hajamielinen ja omissa maailmoissani. ­Hilding koki sen aluksi henkilökohtaisena loukkauksena.”

Henkisen poissaolon hyväksymiseen on auttanut aika sekä keskinäinen luottamus, eikä matkustaminenkaan ole ollut korona-­aikana ongelma.

”Pidämme samanlaisesta elämästä: maaseudulla asumisesta, turvallisuudesta, jatkuvuudesta ja aikaisista, rauhallisista aamuista kissamme Jerkerin kanssa. Emme kumpikaan kaipaa suurta draamaa.”

”Alkoholismi on minulla geeneissä”

Jotain yhteistäkin Monikan ja ­Hildingin taustoissa on. He ovat molemmat raitistuneita alko­holisteja.

Kun pari alkoi seurustella 2000-luvun vaihteessa, Hilding oli ollut kuivilla jo usean vuoden, mutta Monikalle viini vielä maistui.

Asiasta ei juuri keskusteltu, eikä puoliso yrittänyt painostaa rakastettuaan raitistumaan. Monika kävi taistelunsa yksin.

”Uskon, että alkoholismi on minulla geeneissä. Join ensimmäisen kerran viisitoista­vuotiaana ja tajusin heti, että humala oli maailman hienoin asia. Ei juomiseen tarvittu sen kummempaa syytä.”

Sen jälkeen Monika joi vuosi vuodelta enemmän ja aina humalahakuisesti. Kulttuuripiireissä se tuntui normaalilta, eikä alkoholi häirinnyt kirjailijauraa.

”Muutin isäni kuoleman jälkeen joksikin aikaa Kirkkonummelle äitini talon yläkertaan. Ajatus oli, että olisimme olleet äidin kanssa kuin sisarukset, mutta emme pystyneet siihen. Hän suri itsensä kuoliaaksi”, Monika Fagerholm kertoo.

Kaikki muuttui sen jälkeen, kun Monikan isä menehtyi yllättäen aivoverenvuotoon 66-vuotiaana. Monika oli silloin 36-vuotias. Ammatillisesti hänelle meni hyvin: ylistetty ja palkittu romaani Ihanat naiset rannalla oli julkaistu puoli vuotta aiemmin. Yksityiselämä sen sijaan oli kriisissä.

”Isäni oli minulle läheinen, ja hänen kuolemansa oli minulle suuri suru ja järkytys. Isäni ei halaillut tai osoittanut tunteitaan, mutta välillämme oli syvä yhteenkuuluvuuden tunne silloinkin, kun olimme omissa oloissamme. Meidän oli hyvä olla yhdessä yksin.”

Monikan isällä oli ollut vaikea lapsuus, mutta hän opiskeli ja yleni professoriksi asti.

”Kirjastossa työskennellyt äitini puolestaan oli sosiaalinen ja säkenöivä seuraihminen, mutta isän kuolema mursi hänet.”

Monika asui jonkin aikaa äitinsä luona Kirkkonummella tukeakseen tätä surussa, mutta kumpikaan ei kyennyt auttamaan toista. Molemmat hakivat lohtua alkoholista.

”Tuntui, että koko lapsuudenperhe hajosi ympäriltäni.”

Kun Monikan äiti kuoli marraskuussa 2002, hän oli niin heikoilla, ettei hän pystynyt edes suremaan saati käsittelemään tilannettaan.

”Tunsin olevani aivan tyhjä, kuin jäätä.”

Monikan juominen jatkui, ja viiniä saattoi mennä monta pullollista päivässä. Hän yritti useasti lopettaa juomisen, mutta repsahdus seurasi toistaan.

Monika Fagerholm juhlisti 60-vuotispäiväänsä pitämällä vapaapäivän kirjoittamisesta. Monikalla on työhuone Tammisaaressa. Koti on lähellä Tenholassa.

Korkki kiinni

Muutamia kuukausia äitinsä kuoleman jälkeen 42-vuotias Monika Fagerholm laittoi korkin kiinni lopullisesti.

Hän oli tuolloin vetäytynyt mökille muka kirjoittamaan, mutta käytännössä hän ryyppäsi ja voi yhä huonommin. Eräänä aamuna huolestunut ystävä soitti ja kysyi, että pärjäätkö sinä varmasti yksin.

”En todellakaan pärjännyt.”

Monikan oli otettava vastuu itsestään. Hän ei ole uskonnollinen, mutta mökillä hän lankesi polvilleen lattialle ja rukoili apua.

”Ehkä se oli jonkinlaista antautumista, kontrollin luovuttamista. Jotain selittämätöntä sen jälkeen tapahtui, sillä lopetin juomisen. Raitistuminen on elämäni suurin ihme. Sen kokemuksen jälkeen en voi sanoa, etten usko jumalaan. Raitistumisessani oli korkeampi voima mukana.”

Raitistuminen muutti monta asiaa. Kuusi­kymppinen Monika ei ole enää sama ihminen kuin nelikymppisenä. Hän huomasi, miten paljon energiaa juominen oli vienyt. Kun juominen jäi, Monika alkoi kiinnostua enemmän elämästä oman itsen ulkopuolella.

”Jouduin tutustumaan itseeni uudelleen, eheytyminen otti aikansa.”

Kuusikymppinen Monika Fagerholm ei ole enää sama ihminen kuin nelikymppisenä. Hän huomasi, miten paljon energiaa juominen oli vienyt.

Monika muun muassa kiinnostui kauniista kankaista, vaikkei ollut käsityöihminen.

”Tilasin itselleni netin kautta upeita silkkikankaita ja opettelin ompelemaan.”

Monika ihastui myös kauniisiin design-vaatteisiin ja osti niitä välillä liiankin paljon. Hänellä on tyylikkäitä leninkejä, upeita kankaita ja saumuri, jolla on hyvä ommella silkkiä. Sittemmin Monika on asettanut itselleen ostokiellon.

”Ostan vain laadukkaita käyttövaatteita. Yletön haaliminen on moraalitonta.”

Silti Monikalle on edelleen tärkeää pukeutua kauniisti sekä meikata ja laittaa ­hiukset päivittäin kotioloissakin. Se tuo selkeyttä elämään.

”Selitän tämän itselleni niin, että ryyppäävä alkoholisti ei jaksa huolehtia itsestään, mutta minä haluan olla huoliteltu. Hilding on tässä asiassa samanlainen.”

Entistä alkoholin hallitsemaa elämäänsä Monika muistelee armollisesti. Hän ei tunnusta katuvansa.

”Olisin voinut raitistua jo aikaisemmin, mutta ehkä tarvitsin ne kokemukset.”

Kun juominen jäi, Monika Fagerholm alkoi kiinnostua enemmän elämästä oman itsen ulkopuolella. ”Jouduin tutustumaan itseeni uudelleen, eheytyminen otti aikansa.”

”Väkivalta ei ole koskaan henkilökohtainen asia”

Utelias ja ulospäin suuntautunut. Monikan elämänasenne on nykyisin samanlainen kuin suhde kirjoittamiseen.

”Olen kiinnostunut asioista ja ihmisistä. On tärkeää kirjoittaa juuri siitä, mikä ­tuntuu itsestä tärkeältä, ja mennä sitä kohti, mikä polttaa. Pitää tarttua jopa tyhmiltä ­vaikuttaviin asioihin, jos ne saavat sydämen tykyttämään.”

Mieltä polttavat asiat voivat olla esimerkiksi päässä toistuvia kuvia tai lauseita, joiden takaa saattaakin paljastua häpeällisiä kokemuksia ja paljon voimaa. Sensuuria ei saa olla liikaa, pitää vain kirjoittaa.

Raitistumisensa jälkeen Monika kiinnostui myös mentorointityöstä. Hän on jo usean vuoden ajan tukenut muita kirjoittajia ja opettanut kirjoittamista. Hän on kiitollinen opeista, jotka sai aikoinaan Outi Nyytäjän dramaturgialuennoilla.

”Outi korosti, että pitää kirjoittaa konkreettisia asioita, kuvata fyysisyyttä, toimintaa ja tarkkoja yksityiskohtia. Ei saa yli­analysoida vaan täytyy katsoa ympärilleen ja huomioida asioita kuin lapsi. Lapsi näkee, ei tulkitse.”

Monikan työhuoneella Tammisaaren keskustassa on tekstipinoja, joita hän yhdistelee ja työstää. Lopullinen teos on aina pitkän hiomisen tulos. Hänen tyylillään uutta romaania ei synny edes joka toinen vuosi.

”Eläminen on tekoja, ja säännöllinen tekeminen tuo kirjoittamiseen energiaa.”

Sekä opettamisessa että ihmissuhteissa Monika sanoo arvostavansa entistä enemmän kiltteyttä ja ystävällisyyttä.

”Ihmiset tarvitsevat kannustusta, eivät tuomitsemista. Kunnioitan ihmisiä, jotka osaavat antaa pyyteettömästi.”

”Ihmiset tarvitsevat kannustusta, eivät tuomitsemista. Kunnioitan ihmisiä, jotka osaavat antaa pyyteettömästi.”
Kirjailija Monika Fagerholm

Nykyisessä arjessaan Tammi­saaressa Monika Fagerholm tuntee olevansa enemmän kotonaan kuin koskaan ennen.

”Helsingissä oli helppo tehdä asioita: oli yliopisto, teatterit, leffat ja samat piirit – sekä mielipiteet. Täällä on kiinnostavaa, kun ihmiset ovat erilaisia.”

Pieni paikkakunta voi myös olla kontrolloiva ja kuppikuntainen.

”On tietyt perheet, jokainen nainen on jonkun tyttö tai vaimo, ja tietyt valtaa pitävät miehet. Kun tapahtuu isoja asioita, niistä on helppo vaieta yhdessä. Ihmisten määritteleminen on vallankäyttöä kuten myös asioista vaikeneminen.”

Monika kuvaa viimeisimmässä kirjassaan lähitodellisuutta ja omaa asuinympäristöään. Kuka tappoi Bambin? on fiktiivinen romaani, mutta tapahtumilla ja pohdinnoilla on todellisuustaustaa.

”Täällä murhattiin neljä vuotta sitten ­kaksikymmentävuotias tyttö, ja nuori murhaaja tappoi myöhemmin itsensä. Monet tunsivat vähintään joko toisen tai molempien uhrien läheisiä. Tapahtuma kosketti kaikkia, mutta asioista vaiettiin kuin yhteisestä sopimuksesta, kuiskuteltiin vain salaa.”

Monika Fagerholm on jo alkanut hahmotella uutta romaaniaan. Se on sidoksissa 1970-lukuun.

Monika palkittiin romaanista viime vuonna Svenska litteratursällskapetin Karl Emil Tollanderin palkinnolla ja Pohjoismaiden neuvoston ­kirjallisuuspalkinnolla. Hänen mielestään suuret tragediat tarvitsevat julkista käsittelyä ja yhteistä suremista.

”Väkivalta ei ole koskaan henkilökohtainen asia. Kokemuksia täytyy jakaa, ja asioista voi keskustella ilman syyllistämistä ja juoruilua.”

Elämän rajallisuus

Monika Fagerholm on mukana tammisaarelaisessa Lost ­Primadonnas -harrastelijateatterissa, ja siitä on tullut hänen läheisin ystäväpiirinsä paikkakunnalla.

”Meitä on ryhmässä kahdeksan aikuista naista, ja kaikki ovat mielenkiintoisia, loistavia tyyppejä. Tulemme erilaisista taustoista, ja meillä on erilaisia kokemuksia. Opimme toisiltamme jatkuvasti.”

Monika on pohtinut viime aikoina ikääntymistä ja elämän rajallisuutta. Hän on kuvitellut omaa vanhuuttaan ja miettinyt, kuinka yksinäinen hän olisi ilman aviopuolisoaan.

”Ystävät ovat minulle entistä tärkeämpiä. Pelkät perhe- ja sukusiteet eivät ole enää samalla tavoin keskiössä kuin nuorempana.”

Eniten Monikaa kuitenkin pelottaa ajatus, että hän menettää miehensä.

”En halua, että hyvä aika loppuu.”

Eniten Monikaa pelottaa ajatus, että hän menettää miehensä. ”En halua, että hyvä aika loppuu.”

Monikaa kolmetoista vuotta vanhempi Hilding sairastui pari vuotta sitten harvinaiseen vatsasairauteen, jonka vuoksi hän sietää enää vain harvoja ruoka-­aineita, kuten tiettyä näkkileipää ja pekonia.

”Kivuliaille vatsavaivoille ei ensin löydetty mitään selitystä, ja oli hirvittävää katsoa rakkaan ihmisen kärsimystä. Pelkäsin, että menetän hänet.”

Monikalla ei ole lapsia. joten Hilding on hänen perheensä. Tällä taas on kolme lasta sekä seitsemän lastenlasta, mutta Monika ei tunne olevansa äiti- tai isoäitipuoli.

”Kun tulin kuvioihin, lapset olivat jo aikuisia ja heillä oli omat elämänsä.”

Lapsettomuus ei ole ollut Monikalle ehdoton päätös mutta ei ongelmakaan.

”Minun piireissäni 1980-luvulla pitkitettiin nuoruutta ja etsittiin uudenlaisia tapoja elää. En vastustanut lapsia, mutta lapsen hankkiminen ei tuntunut olennaiselta.”

Ajatukset eivät ole muuttuneet sittemmin.

”En myöskään ole lapsenlapsi-ihminen, eikä minulla ole hinkua lapsenvahdiksi.”

Monikan mielestä hänen ja Hildingin suhde on vain parantunut, kun alun intohimo on muuttunut luottamukseksi ja rakastamiseksi.

”Ehkä intohimon ehdoilla eläminen voi jopa estää suhteen arkisen onnellisuuden. Nyt kun olemme olleet pandemian takia paljon yhdessä, huomaan kuinka arvokasta yhteinen arki on.”

”Meidän perheessämme mieheni Hilding on käytännön ihminen, olen oppinut häneltä paljon”, Monika Fagerholm sanoo.

Aikaa ajatella

Yksi Monikan rakkaimmista jokapäiväisistä energianlähteistä on vielä hänen pihallaan pressun alla.

Hän toteutti viime vuonna voittamillaan kirjallisuuspalkinto­rahoilla pitkäaikaisen unelmansa ja rakennutti ­kymmenmetrisen uima-altaan, jossa mahtuu polskimaan ihan kunnolla.

”Rakastan uimista ja uin altaassani vähintään kaksi kertaa päivässä. Altaasta riittää iloa keväästä myöhäiseen syksyyn.”

Monika uskoo, että rutiinit, tylsyyskin, ovat tarpeellinen osa elämää.

”Onhan meillä mielikuvitus. Ihminen ­tarvitsee aikaa ajatella ja kuvitella. Pidän siitä, mitä elämäni on nyt.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 5/2021.

Kommentoi +