Kirjailija Milja Kaunisto ei masennuttuaan sallinut itselleen tarpeeksi lepoa: ”Kielsin itseltäni pelon ja heikkouden”
Kirjailija Milja Kaunisto uupui ja masentui, vaikka elämä ranskalaisessa kylässä oli antoisaa ja rikasta. Oman menneisyyden tutkiminen auttoi selvittämään syyt sairastumisen taustalla.
Uudenvuoden juhlat olivat täynnä ystäviä ja tuttuja. He nauroivat, söivät, joivat ja tanssivat. Keskellä riemua seisoi Milja Kaunisto ja esitti iloista. Hän lähti juhlista kesken pois, koska ei enää jaksanut teeskennellä. Kotona hän itki. Jonkin oli muututtava, sillä paha olo oli jatkunut liian kauan.
Seuraavana arkipäivänä Milja käveli apteekkiin resepti mukanaan ja tuli kotiin masennuslääkkeet kassissaan.
Kaiken piti olla mallillaan. Milja oli muuttanut 15 vuotta aiemmin miehensä Petteri Parviaisen kanssa keskiaikaiseen Villecomtalin kylään. Pari oli asunut monta vuotta Pariisissa, mutta häly ja ihmispaljous olivat alkaneet ahdistaa heitä.
Rauhallinen kylä maaseudulla oli Pariisiin verrattuna paratiisi. Ympärillä kumpuilivat vehreät vuoret, joissa kasvoi tammia ja kastanjoita ja jossa solisi koski putouksineen. Ihmisiä oli vähän, noin neljäsataa, mutta kavereita paljon. Olo tuntui turvalliselta ja tyytyväiseltä.
”Olin etsinyt sellaista kotia koko elämäni. Tunsin, että siellä saan olla oma itseni.”
Perhe kasvoi kahdella lapsella, Lydia syntyi vuonna 2009 ja Alfhild 2012.
Mies sai työn maailmanmusiikkia soittavan bändin basistina. Myös Milja löysi ammatillisen täyttymyksen kirjailijana keskityttyään pitkään muusikin tekemiseen. Historiallisen esikoisromaanin sijaan häneltä tilattiin trilogia.
Seitsemän vuoden aikana hän kirjoitti seitsemän romaania.
Kuormitus oli kasaantunut vaivihkaa. Miljalle oli lasten syntymästä lähtien kerääntynyt vakava univelka, jonka hän tulkitsi laiskuudeksi ja saamattomuudeksi. Hän järjesti kyläläisille yhteisiä ruokahetkiä ja juhlia, johti kuoroja ja auttoi pakolaisperheitä.
Mies oli paljon kiertueilla ja Milja vastuussa lastenhoidosta ja kodista. Lisäksi hän kirjoitti täyspäiväisesti ja teki silloin tällöin keikkoja pianistina ja laulajana.
Milja myös soimasi itseään iän ja äitiyden tuomista kiloista. Hän aloitti himourheilun pysyäkseen kunnossa, pitääkseen mielensä terässä ja nujertaakseen väsymyksen. Liika kuntoilu vahingoitti hänen polviaan, mutta tätäkään varoitusmerkkiä hän ei kuunnellut.
Uupumus hiipi Miljan kannoille vähitellen. Sitä oli vaikeaa hyväksyä. Hän oli aina pitänyt itseään leppoisana tyyppinä eikä täydellisyyden tavoittelijana.
Takaraivossa kalvoi kuitenkin itsekriittinen nalkutus. Hän tunsi jatkuvaa syyllisyyttä, kun ei saavuttanut itselleen asettamiaan yli-inhimillisiä vaatimuksia.
”En sallinut itselleni mukavuudenhalua enkä riittävää lepoa, ikään kuin ne olisivat olleet suuriakin syntejä.”
”En sallinut itselleni riittävää lepoa, ikään kuin se olisi ollut suurikin synti.”Milja Kaunisto
Sitten kirjoittaminen alkoi takkuilla. Yhden vuoden aikana Milja kirjoitti uuden romaaninsa käsikirjoituksen kolmesti uusiksi, mutta kustantamo kieltäytyi kohteliaasti julkaisemasta sitä.
”Yleensä kirjoitan nopeasti, nyt aivoni olivat sumussa ja muisti reistaili. Ensimmäistä kertaa mietin, onko kaikki kirjoittamani roskaa. Pelästyin todella.”
Milja ei suonut itselleen kirjoittamisesta taukoa vaan sinnitteli, koska luovuttaminen ei ollut vaihtoehto.
”Yritin ratkaista asian piiskauksen avulla, en realistisesti, saati sitten lempeästi.”
Kerran Milja puhkesi itkuun, kun hän näki kuvan surullisen näköisestä labradorinnoutajasta. Lapset kysyivät, mikä äidille tuli. Milja mietti samaa.
Sen sijaan, että hän olisi pysähtynyt pohtimaan jatkuvan itkuherkkyyden syitä, hän työnsi havaintonsa syrjään.
”Olin kehittänyt suojakeinon: sivuutin epämukavat, hankalat tuntemukset.”
Mutta vanha keino ei enää toiminut. Milja ei jaksanut enää laittaa ruokaa, siivota, kirjoittaa eikä tehdä musiikkia. Häntä vuoroin itketti ja raivostutti.
Puoliso ei enää tunnistanut häntä entiseksi. Lapset olivat huomanneet, että äiti on usein kiukkuinen.
”Vaikka tajusin polttavani itseäni loppuun, mielessäni kuvittelin olevani laiska ja saamaton ja turhasta valittaja.”
Haudan kohmeus, sumentava suruhuntu kaiken yllä. Niin Milja kuvaa tunteitaan masennuksen keskeltä.
”En saanut hyvää fiilistä mistään. Kaikki oli suurta synkkyyden puuskaa, enkä ollut päästä aamuisin sängystä ylös.”
Hän kävi lääkärissä, ja terveyttä tutkittiin monelta kantilta, mutta selvyyttä ei saatu. Viimeisellä kerralla Milja oli epätoivoinen.
”Itkin lääkärille, että tarvitsin apua. Tiesin olevani sairas.”
Hetken kuunneltuaan lääkärille oli selvää, että Milja oli sairastunut masennukseen. Tieto ei ollut helpotus vaan itsesyytösten lähde. Miljan oli vaikeaa hyväksyä, että hänellä on mielen sairaus. Entä jos joku saisi tietää?
Hän, joka oli myönteinen ja aktiivinen voimanpesä, ei päästäisi itseään sellaiseen tilanteeseen.
”Masentunut mieleni vakuutti, että jos masennun, olen luovuttaja.”
Milja kertoi vastahakoisesti asiasta miehelleen, ystävilleen ja vanhemmilleen. Kaikki kannustivat huojentuneina. Kukaan ei vähätellyt eikä tuominnut.
”Lopulta oloni oli aivan kauhea. Vaikeimmilla hetkillä pelkäsin, että sekoan täysin enkä kykene enää koskaan toimimaan.”
”Vaikka tajusin polttavani itseäni loppuun, kuvittelin olevani laiska.”Milja Kaunisto
Lääkärin määräämät masennuslääkkeet tehosivat nopeasti. Oli kuin lamppu olisi syttynyt Miljan päässä. Aivosumu hälveni, ajatukset kirkastuivat ja tunteet tasaantuivat. Miljalle valkeni, kuinka kamalaa hänellä olikaan ollut.
”Minun oli pakko teeskennellä vahvuuden perikuvaa, enkä ollut uskaltanut myöntää, että olen heikko ja tarvitsen apua. Muilla kyllä olin huomannut uupumuksen merkit ja neuvonut hakemaan apua, mutta itseni kohdalla tämä ei ollut pätenyt.”
Miljalle oli aina ollut luontevaa setviä ajatuksiaan päiväkirjaa kirjoittamalla, joten kirjoittamisesta tuli eräänlainen terapian muoto. Romaani sai toistaiseksi jäädä.
Kun Milja alkoi toipua, hän kirjoitti isänsä, iskelmälaulaja Pasi Kauniston, elämäkerran. Samalla kun hän syventyi vanhempiensa elämään, omat vaiheet asettuivat uuteen valoon.
Milja tiesi, että masennuksen syihin pääsisi käsiksi vain läpivalaisemalla rehellisesti menneisyyttään. Hän etsi varastosta lapsuus- ja nuoruusvuosien päiväkirjat. Hän luki niitä kyyneleitä pyyhkien.
”Kirjoitin muistelman itselleni. Myös lapseni voivat lukea tämän myöhemmin ja ymmärtää, miksi äidillä oli vaikeaa.”
Tarkkaavainen pikkutyttö kuuli isovanhempien puheet ja aisti mummoloiden tunnelmat. Isänäiti tuhahteli Miljan pullamössösukupolven saamattomuudelle.
Äidinäiti piti yllä keinotekoisen keveää tunnelmaa, jotta isoisä ei vain suuttuisi. Vaarin väkivaltainen käytös oli kohdistunut niin isoäitiin kuin Miljan äitiinkin.
Milja ymmärtää, mistä ankara asenne elämään syntyy: isovanhempien sukupolvi oli kokenut sodan, köyhyyden ja kurjuuden, ja haaveet nitistyivät arjen kourissa.
He olivat oppineet armottomaan työntekoon, eivät tunteista puhumiseen, jonka katsoivat haihatteluksi.
Apua ei saanut keneltäkään, joten pärjäämisen ihanne istui lujassa. Sieltä Miljan mielestä saattoi tarttua pakkomielle, jonka mukaan periksi ei anneta eikä turhasta valiteta.
Miljan perheessä tunnelma oli erilainen. Kotona puhuttiin ja kuunneltiin, itkettiin ja naurettiin. Milja sai olla herkkä lukutoukka ja nuori säveltäjä.
Vanhempien vauraus toi suojaa ja paljon mahdollisuuksia, joita monella muulla 1970-luvun lapsella ei ollut.
Isän julkisuuden vuoksi häneen kuitenkin iskostui pelko muiden odotuksista ja tuomitsemisesta. Milja näki, kuinka boheemeista vanhemmista sukeutui mallikansalaisia kodin ulkopuolella.
Myös koulussa Milja oppi suitsimaan itseään, koska hänelle irvailtiin isän julkisuudesta.
”Ei riittänyt, että suoriutui kunnialla, vaan minun piti olla parempi kuin muiden, esimerkillinen.”
”Olin teeskennellyt niin monta vuotta, että oikea rakkaus tuntui ihanalta.”Milja Kaunisto
Taiteilijaperheen elämältä putosi pohja, kun lama ajoi isän henkilökohtaiseen konkurssiin. Julkinen nöyryytys oli kova. Isä joi piilossa, mutta asiasta ei puhuttu. Milja kummasteli isän muuttunutta olemusta ja näki, että äiti oli huolissaan.
Välillä keksittiin selityksiä isän krapulan oireille.
”Itse ongelma sivuutettiin ja jäljelle jäi epämääräinen pelko siitä, että jokin ei ole kohdallaan.”
Kirjoittaessaan tarinaansa Milja sisäisti, että on alkoholistin lapsi.
”Otin selviytymiskeinokseni pärjäämisen ja täydellisyyden esittämisen. Kuvittelin, että kannattelen samalla vanhempiani enkä ainakaan tuota lisää huolta.”
Lukioikäinen Milja aikuistui ennätysajassa. Hän hankki oman kämpän ja keikkaa muusikkona, jotta ei olisi taakka vanhemmilleen. 19-vuotiaana hän ihastui yli kaksikymmentä vuotta vanhempaan amerikkalaiseen mieheen, joka oli työkomennuksella Suomessa.
Romanssi eteni vauhdilla, ja pian Milja jo muutti aviomiehensä luokse Yhdysvaltoihin.
Milja uskoi lähtevänsä romanttiseen seikkailuun valtameren taakse, mutta todellisuus valkeni pian. Mies muuttui omistushaluiseksi, manipuloivaksi ja sairaalloisen mustasukkaiseksi. Miljalla ei saanut olla omia töitä, pankkitiliä eikä ystäviä.
Milja soimasi itseään siitä, ettei ollut punninnut lähdön riskejä. Hän ei tohtinut pyytää apua vanhemmiltaan, koska ajatteli heillä olevan muutenkin raskasta.
”Ajattelin, että olen itse valintani tehnyt ja minun on vain kestettävä.”
Koettelemus kesti viisi vuotta, kunnes Milja sai suostuteltua miehen muuttamaan Suomeen uudelle työkomennukselle. Perille päästyään pari erosi.
”Minun on vaikeaa ajatella, mitä minulle olisi käynyt, jos olisin jäänyt Amerikkaan. Tuskin kovin hyvin. Nyt haluaisin pyytää nuorelta itseltäni anteeksi kaikesta siitä, mitä hän joutui kestämään.”
Kokemus ei nujertanut Miljaa vaan hän rakastui palavasti vanhaan soittokaveriinsa.
”Olin teeskennellyt jarrut pohjassa niin monta vuotta, että oikea rakkaus tuntui ihanalta.”
Masennuslääkkeitä Milja söi puolisen vuotta.
”Mietin, mitä jos lääke onkin kemiallinen tukisukka, joka räjähtää alta, kun vaikutus lakkaa? Lääkekuurin jälkeen hyvä olo kuitenkin säilyi, koska olin päässyt uupumuksen ja masennuksen syiden jäljille.”
Menneisyydestä kirjoittaminen auttoi Miljaa näkemään säikeet, jotka yhdistivät sukupolvien asenteita toisiinsa. Vaikeat kokemukset olivat lujittaneet hänen tapaansa vältellä negatiivisten tunteiden kohtaamista.
Jotta Milja toipuisi masennuksesta, hänen oli vähennettävä stressiä ja myönnettävä pelkonsa. Sekään ei ollut helppoa. Hän oli aina ajatellut olevansa ennen kaikkea rohkea heittäytyjä, joka ei kaihda seikkailua ja joka ottaa vastoinkäymiset vastaan urheana.
Oli vaikeaa myöntää, että se ei ollutkaan koko totuus. Hän ei suinkaan ollut peloton, vaan itse asiassa pelkäsi jatkuvasti. Milja ymmärsi ensimmäistä kertaa, että hän on vahvasti erityisherkkä.
”Olen yrittänyt olla raudanluja, vaikka sisimmiltäni olen herkkä ja haavoittuvainen.”
Erityisherkän tunteiden voimallisuus voi olla raskasta.
”Haltioidun ilosta, mutta euforiakin kuluttaa. Kielteiset asiat painavat maantieporalla maahan. Tunteiden sivuuttaminen ei kuitenkaan ole ratkaisu.”
Milja on lukenut erityisherkkyydestä kaiken mahdollisen ja ottanut talteen niksejä, joilla tunteiden kuluttavuutta voi suitsia.
Hän väsyy nopeasti ihmisten seurassa. Myös voimakkaat aistimukset uuvuttavat. Nyt hän osaa säännöstellä seurallisuuttaan ja aistien kuormittumista. Hän myös tekee kaikkensa, että saa nukuttua tarpeeksi. Tärkeää on myös tehdä niitä asioita, jotka tuovat energiaa.
”Jos epämiellyttävä ajatus hiipii mieleen, annan sen tulla, vaikka se tekisi kipeää.”Milja Kaunisto
Hetken Milja tunsi syyllisyyttä siitä, että oli kerännyt nuoresta saakka suojakuoria varjellakseen herkkää sisintään. Sitten hän ymmärsi, että myös kuoret olivat osa häntä. Onko ylipäätään mahdollista erottaa, mikä on ’aitoa’ ja mikä roolia? Nyt hän ajattelee, että ne sekoittuvat elämän myötä.
”Luonne ei ole muuttumaton: ihminen voi olla yhtä aikaa elämyshakuinen ja introvertti, herkkä ja vahva. Mikään ei sulje toista pois eikä kumpikaan piirre ole ainoastaan hyvä tai huono.”
Hän korostaa, että masennuskaan ei ole vääjäämätön ominaisuus, joka toistuu loputtomiin. Se on sairaus, johon voi saada apua ja hoitoa.
Milja toivoo, että hänen muistelmansa voisivat välittää lempeän, joskin suorasukaisen sanoman: syleile sontaasi, uskaltaudu kohtaamaan rehellisesti omat rumatkin piirteesi.
”Yhteiskunta arvostaa hymyileviä ja menestyviä selviytyjiä. Jos olen pieni, heikko ja pelokas, kuka sellaisen hyväksyy tai haluaa. Minä hyväksyn ja haluan! Vihdoinkin tahdon olla juuri tällainen.”
Tästä armollisesta asenteesta Milja pitää nyt kiinni.
”Nyt tiedän, että hoitamaton uupumus johtaa masennukseen. Jos huomaan pienenkin merkin uupumuksesta, pidän huolta, että lepään. Jos epämiellyttävä tunne tai ajatus hiipii mieleen, annan sen olla, vaikka se tekisi kipeää.”
Masennus väistyi reilu vuosi sitten. Miljan muistelmateos Hajanainen – Epätäydellinen elämäni ilmestyi juuri. Hän on palannut historian pariin ja uusi romaani on työn alla. Milja suunnittelee myös projekteja, joissa voisi yhdistää kirjallisuutta ja musiikkia. Yksi haaveista on ’tolkuttoman oopperalibreton’ kirjoittaminen.
”Masentuneena elin sumun keskellä eikä tulevaisuuden suunnitelmille ollut sijaa. Toipuneena seison vuoren laella ja katselen kauas horisonttiin. Jos on piiskannut itsensä työllä tai suorittamisella niin pahaan uupumukseen, ettei näe enää edes eteensä, se ei ole ihmisarvoista elämää.”
Milja Kaunisto
on kirjailija, jolta on julkaistu seitsemän historiallista romaania, joista viimeisin on Tulenpunainen kabaree (Gummerus 2019), elämäkerta Pasi Kaunisto – Elävän laulajan sielu (2022) ja omaelämäkerrallinen Hajanainen – Epätäydellinen elämäni (2023). Hän kirjoittaa paraikaa seuraavaa romaania. Lisäksi säveltää, sanoittaa ja esittää musiikkia.
Milja syntyi vuonna 1976 Ylöjärvellä ja kasvoi Tampereella. Hänen isänsä on iskelmälaulaja Pasi Kaunisto ja äitinsä kuvataiteilija Irmeli Kaunisto. Asuu Ranskassa.
