”Syytin puolisoani, että emme yrittäneet lasta nopeammin” – lapsettomuus on aiheuttanut Kia Arpialle, 36, trauman, josta hän ei pääse eroon

”Itku tuli silläkin kerralla metsässä, kun olin keräämässä sieniä puolisoni Tepon kanssa.

Katsoin, kun Teppo kumartui kohti mättäitä ja tutki, mistä löytäisi kantarelleja. Ikiaikaiset puut seisoivat vieressämme, ilma oli raikas. Ympärillämme jo lupaus syksystä.

Äkkiä silmiini pyrki kyyneleitä, kun aloin miettiä, kuinka haluaisin jakaa kokemaamme lapsen kanssa. Kuinka kertoisin ja näyttäisin hänelle metsän ihmeitä. Pitäisin kädestä ja halaisin. Kuljettaisin sammalmättäältä seuraavalle. Suru vyöryi ylitseni kuin hyökyaalto. Siihen sotkeutui vihaa, häpeää, katkeruutta ja merkityksettömyyttä. Miksi en ole äiti?

Tutustuin Teppoon seitsemän vuotta sitten yhteisten työ­projektien kautta. Suhteemme ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, vaan olimme aluksi ystäviä. Kävimme muun muassa Milanossa. Illalla hotellissa Teppo näytti valokuvia, joita oli ottanut päivän aikana.

Olin ällistynyt. Ihmettelin, kuinka hän oli saanut vangittua kuviinsa niin paljon kauneutta ja yksityiskohtia. Nauroin, olimmeko todella olleet samoissa paikoissa. Viihdyimme myös luonnossa. Vietimme tuntikausia metsässä samoillen. Tepossa oli huolettomuutta ja hauskuutta, jollaista en ollut ennen kohdannut. Aloimme seurustella.

Kun kumppanin kohtaa kolmekymppisenä, miettii eri asioita kuin kymmenen vuotta aiemmin. Vaikka asiaa ei ottaisi puheeksi ensitreffeillä, käynee se silti mielessä: haluaako toinen lapsia? Onko tässä ihminen, jonka kanssa voisin yrittää saada lapsia?

Mietin tätä itsekin, mutta samalla suhtauduin tulevaan luottavaisesti. Ajattelin, että ehdimme kyllä. Varsinkin suhteemme alussa iloitsimme vapaudesta ja mahdollisuuksista, joita kahden yrittäjän arki soi. Työ oli kummallekin tärkeää ja merkityksellistä.

Teppo työskenteli huonekalumuotoilijana Tebian-firmassaan, minä ruoka-alan vaikuttajana. Olin kärsinyt aiemmin työuupumuksesta ja aloittanut psykoterapian, joten tarvitsin hetken aikaa kerätäkseni kaiken taas kokoon.

Tilanne muuttui äkisti muutama vuosi myöhemmin, kun kävin rutiinitarkastuksessa gynekologillani. Vastaanotolla hän tiedusteli, oliko minulla toivetta äitiydestä. Vastasin kyllä. Lähes samaan hengenvetoon lisäsin, että ei kuitenkaan vielä. Gynekologini kertoi AMH-mittauksesta, jolla saataisiin tietoa munasarjojeni toiminnasta ja kunnosta. Kuin varmuuden vuoksi.

Ehdotus kuulosti hyvältä. Kun tulokset saapuivat, järkytyin. Olin 32, mutta tulokseni vastasivat viisi vuotta vanhemman lukuja. Gynekologini puhui myös ennenaikaisten vaihdevuosien mahdollisuudesta.

Viesti oli vahva: jos toivoisimme lasta, yrittäminen pitäisi aloittaa heti. Äkkiä alakoulusta saakka tuputetut kuvat siitä, kuinka nainen tulee raskaaksi lähes ensiyrittämällä, alkoivat tuntua naurettavilta.

Keskustelimme Tepon kanssa ja sovimme, että jätämme ehkäisyn ja alamme toivoa perheenlisäystä. Silti meni vielä vuosi ennen kuin aloimme yrittää tosissamme. Teppo empi, minä epäilin. Tarvitsimme aikaa.

Kun olimme tehneet päätöksemme, olin innoissani. Mietin, koska tulisin raskaaksi. Ensimmäisten kuukausien aikana en huolestunut. Vaikka tuntui, että kaikki julkaisivat sosiaalisessa mediassa raskaustestien plussia ja tulivat raskaaksi heti, en lannistunut.

Kun olimme yrittäneet vuoden, hakeuduimme tutkimuksiin julkisen puolen lapsettomuuspoliklinikalle. Olin surullinen ja helpottunut samaan aikaan. Harmissani siitä, että en tullut raskaaksi luonnollisesti ja vaivatta, mutta kiitollinen, että saisimme viimein apua ja selityksiä. Tilanne ei olisi enää vain meidän käsissämme.

Diagnoosi: Selittämätön lapsettomuus. Mitään rakenteellista vikaa ei esimerkiksi löytynyt. Aloitimme hoidot. Ensimmäiset kolme inseminaatiota ja yksi IVF eli koeputkihedelmöitys olivat turhia. Mitään ei tapahtunut.

Lisäksi jännitimme joka kuukausi, mahdummeko hoitoon juuri ovulaation aikaan. Julkisella puolella siitä ei ole takeita. Koronarajoitukset toivat tilanteeseen lisänsä. Jouduimme tekemään kaiken erillämme. Teppo kävi yksin luovuttamassa siittiöitä, ja tämän jälkeen minä makasin yksin tutkimuspöydällä.

Vuoden kuluttua siirryimme yksityiselle. Olen kiitollinen, että meillä oli siihen mahdollisuus, koska olimme säästäneet kesämökkiä varten. Päätimme, että mökki saisi odottaa. Uudella klinikalla saimme heti yksilöllisen hoito­suunnitelman ja varmuutta, että asiat tapahtuvat oikealla hetkellä.

Kukaan ei kuitenkaan kysynyt, kuinka jaksamme henkisesti. Olisin vastannut, että huonosti. Lapsettomuushoidot ovat kuin limbo, jonka seuraavasta suunnasta ei ole koskaan tietoa.

Selvisi, että minulla on endometrioosi. Toisen punktion jälkeen sain komplikaation, joka aiheutti sisäistä verenvuotoa. Jouduin leikkaukseen. Kun heräsin sairaalassa, aloin lukea endometrioosista. Itkin. Olin surullinen kroonisesta sairaudesta, mutta viimein minulla oli selitys, miksi raskautuminen oli vaikeaa.

Kun pääsin kotiin, ystävämme lähettivät kukkakimpun ja kortin, jossa luki: ’Tämä on teille, ettette vain ajattelisi olevanne yksin.’

Se on edelleen yksi tärkeimmistä eleistä, jolla meidät on nähty.

Tällä hetkellä meille on tehty kolme inseminaatiota, kuusi koeputki­- ja mikrohedelmöitystä sekä neljä alkionsiirtoa. Vain kerran olen tehnyt positiivisen raskaustestin, joka paljastui seu­raavana päivänä kemialliseksi raskaudeksi. Nyt pakkasessa on yksi alkio, jonka siirrämme, kun tilanne on optimaali­sempi tai kun uskallamme taas toivoa. Siihen saakka odotamme.

Haaveilen, että saisin istua kiukuttelevan lapsen edessä iltapuurolla ja antaa sadatta kertaa keinussa vauhtia.

Nurinkurista on, että hoidoissa toivo elää niin kauan, kun on rahaa ja voimia. Koska ala kehittyy jatkuvasti, aina tulee uusia tutkimuksia, mahdollisuuksia ja jotain, mitä kokeilla.

Meidänkin pitää jossain vaiheessa miettiä, kuinka kauan jaksamme, ja mitä sen jälkeen. Käytämmekö lahjasukusoluja, yritämmekö adoptoida vai elämmekö kaksin? Kysymyksiä on tällä hetkellä enemmän kuin vastauksia.

Kun hoidot alkoivat, en pystynyt puhumaan tilanteesta kuin läheisilleni. Tunteeni olivat niin raskaita. Käperryin sisään. Hekin, jotka olivat jossakin vaiheessa kanssamme samassa tilanteessa, saivat lapsen. Minä pistin illanistujaisissa yhä salaa vatsaani hormoneja. Ajattelin myös, että jos puhun, minusta tulee surullinen nainen, jonka kanssa täytyy olla varovainen.

Jokin aika sitten ymmärsin, että minähän olen surullinen nainen ja se on ok. En voi piilottaa tätä puolta itsestäni. Lisäksi olen onnellinen, iloinen nainen. Nämä puolet kulkevat rinnakkain. Sitä ei pidä pelätä.

Olen nyt kaksi vuotta suunnitellut elämääni raskauden ympärille. Kun kuukautiseni alkavat, katson kalenterista, mitä työtapaamisia voin seuraavina viikkoina tehdä, mille päivälle osuu ultra, koska alkaa lääkitys ja milloin on punktio.

Kehoni on muuttunut ja turvonnut, enkä tunnista sitä omakseni. Syön kalliita ja laadukkaita raskausvitamiineja, vaikka en ole raskaana. Kannan syyllisyyttä mätileivästä, viinilasillisesta ja siitä, jos en osaa tukea raskaana olevaa ystävääni tavalla, jolla haluaisin. Synnytystalkoista rummuttaminen sattuu. Kello tikittää.

Pelkään raskausuutisia, babyshower-kutsuja ja somepostauksia, joissa hehkutetaan äitiyttä ja sitä, kuinka ihanaa on seurata lapsensa kasvua. Pysyttelen äitienpäivät poissa somesta enkä avaa lapsellisten ystävieni stooreja. Mietin, voinko surra lasta, jota ei ole ollut. Muistutuksia, että en ole äiti, tulee jatkuvasti.

Iltaisin luen netistä onnistumistarinoita, joissa pitkien ja tuloksettomien hoitojen jälkeen on saatu lapsi luomuna. Ennen sitä on aloitettu uusi, terveellinen elämä. On lopetettu maitotuotteet, viljat, sokerit ja kynttilöiden polttaminen. On lopetettu stressaaminen ja hajusteiden käyttö. Pitäisikö minunkin? Onnistuisinko sitten?

Joku saattaa miettiä, haluanko lasta tarpeeksi, jos en ole valmis kokeilemaan kaikkea edellä mainittua. Totta kai tahdon. En kuitenkaan voi laittaa elämääni jatkuvasti tauolle tai rajoittaa tekemisiäni loputtomasti. Vaikka se raastaa, minun on kuljettava myös eteenpäin.

Jossain vaiheessa syytin Teppoa, että emme yrittäneet lasta nopeammin. Teppo pyysi anteeksi. Sen jälkeen olemme tehneet jokaisen apteekkireissun ja hoitokerran käsikkäin.

Emme ole jättäneet toisiamme enää yksin. Rakkautemme on vankalla pohjalla eikä kaadu tähän. Silti ymmärrän erinomaisesti, että lapsettomuus voi olla parisuhteen repivämpiä kriisejä.

Tunnen oloni usein ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Pelkään, että minua pidetään vaikeana ja hankalana henkilönä, jota ei voida enää kutsua lastenjuhliin, koska en kestä sitä. Kyse ei ole siitä. Haluan yhä kuulua meille rakkaiden lasten ja heidän vanhempiensa elämään. Rakastan lapsia ja nautin heidän seurastaan. En halua rajautua ulos.

Lapsen kaipuu ja tyhjä syli ovat ajatuksissani lähes päivittäin. Lapsen saaminen on jatkumo, jonka vanhempi jättää jälkeensä. Olen joutunut miettimään, kuka olen naisena ja tyttärenä, jos en ole äiti. Mikä on identiteettini?

Kun tuskani on syvimmillään, pohdin, minne voisin lähteä huutamaan. Kuinka kaukana on paikka, josta kukaan ei kuulisi kovintakaan huutoani. Lopulta huutamaton huuto jää muhkuraksi keskelle kurkkuani. Lapsettomuus on kuin vanha puu, jonka juuret ovat kietoutuneet joka puolelle.

Kokemus on aiheuttanut jo nyt trauman, jota kannan mukanani, vaikka saisinkin joskus lapsen. En pääse siitä enää eroon.

Olen kaikesta huolimatta löytänyt tietynlaisen rauhan. Se ei tarkoita, etteivät raskausuutiset satuttaisi, mutta en enää lamaannu niiden alle. Annan itselleni hetken, käsittelen tunteeni ja iloitsen sen jälkeen heidän puolestaan, jotka saavat kokea vanhemmuuden. Muistan myös, että vaikka en ole aina saanut haluamaani, olen saanut paljon. Kukaan ei luvannut, että elämä olisi helppoa. Yritän keskittyä kaikkeen muuhun hyvään, jota minulla on.

En luonnollisesti tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta ajattelen, että hyviä aikoja on edessä. Toivon, että jonain päivänä ja jollain tavalla olen äiti pienelle ihmiselle. Se, miten tämä tapahtuu, on arvoitus, mutta meillä on vielä toivoa.

Kun tällainen päivä koittaa, lähdemme metsään. Syömme eväitä ja nauramme. Tällä välin vien metsään kummipoikani ja veljeni lapset. Teen heidän elämästään mahdollisimman kaunista ja hyvää.”

Juttu on julkaistu Trendissä 10/23.