Nora haluaa näyttää, miltä 100-kiloinen nainen näyttää: ”Tämän painoisenakaan itseään ei tarvitse peittää vaatteilla”

”Jos painaisit yli 100 kiloa, niin en olis sun kanssa.” Luin hiljattain Facebook-keskustelua, jossa joku nainen kertoi saaneensa tällaisen kommentin mieheltään. Postauksen alle joku toinen komppasi, että hänen miehensä oli sanonut samoin.

Olen itse painanut yli sata kiloa jo pidemmän aikaa. Minulla on 3- ja 4-vuotiaat lapset, ja painoni nousi molemmissa raskauksissa noin 120 kiloon. Kuopukseni syntymän jälkeen lukema on hiljalleen asettunut satasen pintaan.

Facebookissa minun oli pakko osallistua keskusteluun. Kirjoitin kommentin alle: ”ai että kun tekisi mieli istua satakiloisena teidän miesten sänkyihin ja kysyä, että pelottaako.”

Aina löytyy näitä miehiä, joilla on selkeä näkemys siitä, millaisia naisten kuuluu olla.

NUOREMPANA olin aina se Nora, joka oli tosi laiha. Harrastin tavoitteellisesti hiihtoa ja yleisurheilua. Tykkäsin makkarasta ja söin kuin aikamies.

Yläasteella pääsin huonoista kotioloista lastenkotiin. Lopetin kilpaurheilun, mutta aloin käydä kuntosalilla ja uimassa. Lastenkodista sai pidemmän ulkonaliikkumisluvan, jos harrasti jotain.

Kun sain ajokortin, liikunta jäi vähemmälle. En enää ollut tosi laiha, mutta hoikka kuitenkin.

Suhteeni kehooni alkoi muuttua, kun läheiseni kommentoi, että takapuoleni oli levinnyt. Siitä ei mennyt kovin kauaa, kun ostin ensimmäisen dieettivalmennukseni ja tiputin painoa ehkä seitsemän kiloa.

Dieetti oli tosi rajoittava. Dieetin jälkeen pastasta, kermasta ja sokerista tuli minulle hirveitä vihollisia. Kun dieetin jälkeen annoin itselleni luvan syödä, käytin luvan totisesti. Se laukaisi minulla ahmimishäiriön ja tunnesyömisen.

Vielä pari vuotta sitten saatoin nousta syömään paketillisen jaffakeksejä keskellä yötä, kun kukaan ei nähnyt.

Tämä oireilu on alkanut hiipua viimeisen vuoden aikana, kun olen alkanut viihtyä kehossani taas paremmin. Synnytysten jälkeen tunsin, ettei kehoni pysty tämän kokoisena samoihin asioihin kuin ennen. Kun aloin urheilla enemmän, aloin myös tuntea itseni vahvemmaksi omassa kehossani.

Saan hyvää fiilistä siitä, miten isoja painoja pystyn salilla nostamaan. On fysiikan perusperiaatteita, että massa liikuttaa massaa.

OLEN käyttänyt elämässäni tuhottomasti aikaa kehoni ajattelemiseen. Olen heräillyt keskellä yötä murehtimaan, että ei helvetti kun olen lihava enkä pysty tekemään asialle mitään.

Viime kesänä tälle tuli loppu.

Perhetuttuni menehtyi yllättäen onnettomuudessa. Silloin tajusin, miten nopeasti kuka tahansa voi lähteä täältä. Se sai minut miettimään, että jos itse yhtäkkiä sairastuisin tai kuolisin, voisinko olla tyytyväinen siihen, kuinka elin tai käytin energiaani.

Päätin, etten jumankauta käytä elämääni siihen, että voivottelen pehmeyttä tai painoa, jota kehossani on. Tuskinpa kahdeksankymppisenä mietin, että elämäni olisi ollut parempaa laihempana. Todennäköisemmin voisin ajatella, että olisinpa aikaisemmin lopettanut kehostani murehtimisen.

NYKYÄÄN postaan Instagramiin asukuvia asiatunnisteella #satakiloopelkkääiloo. Tämä on lentävä lause, jonka entinen opiskelukaverini heitti. Viittasin sillä itseeni jo silloin, kun painoin 70–80 kiloa.

Tiedän monia naisia, jotka eivät ikinä kehtaisi myöntää ääneen, että he painavat sata kiloa. Siksi tuon painoani esiin.

Instassa saan paljon kommentteja siitä, etten näytä satakiloiselta. Näiltä kommentoijilta nykyään kysyn, että miltä satakiloisen heidän mielestään sitten pitäisi näyttää. En puhu numeroista siksi, että ihmiset voisivat vertailla ulkonäköjään tai painojaan. Sen sijaan haluan näyttää, että sata kiloa voi näyttää myös tältä – ja että tämän painoisenakaan itseään ei tarvitse peittää vaatteilla.

En sano, että haluan olla tämän kokoinen aina. Unelmapainoni on 80 kiloa. Jos joskus pääsen tavoitteeseeni, niin ihan tosi hauska juttu. En kuitenkaan tavoittele unelmapainoani nyt aktiivisesti, sillä pienet lapset, opinnot, yrittäjyys ja parisuhde pitävät minut kiireisenä.”