Katja Ståhl opetteli terapiassa tunnistamaan tunteitaan. Nykyisin hän viihtyy itsensä kanssa paremmin kuin hyvin. Siksi hän kelpuuttaisi rinnalleen vain todellisen sielunkumppanin.
Sitten kun menee todella hyvin, muista sanoa hep. Juontaja, toimittaja Katja Ståhl muisti itselleen antamansa kehotuksen eilen, kun ajoi hevostalleille. Autossa hän hihkaisi hep.
”Olen nykyään todella tyytyväinen elämääni, koska saan tehdä, mitä haluan”, 55-vuotias Katja sanoo.
Hänen puheessaan vilahtelee taajaan sana täydellinen. Sellaista arki nykyisin on, vaikka yöt menevät välillä pipariksi. Ennen Katja oli olympiatason nukkuja, sitten alkoivat vaihdevuodet.
Hän ei kuitenkaan jaksa harmitella nukkumisvaikeuksia, koska pikkutunteina voi aina lukea kirjaa. Edellisenä yönä ahmittavana oli tietokirja suomalaisista esoteerikoista.
Iloa päiviin tuovat australianpaimenkoira Gösta ja ruuna Lenni. Ne ovat täydellisiä.
”Kun olen maastossa Lennin ja Göstan kanssa, pääni räjähtää onnesta. Eläimet ja niiden läsnäolo ovat jotain niin hienoa.”
Mutkaton saati helppo Katjan tie onnelliseen arkeen ei ollut. Lapsuutta varjosti näyttelijäisän alkoholismi. Isä ja lentoemäntänä työskennellyt äiti erosivat 1960–70-lukujen taitteessa, kun Katja oli parivuotias.
Katja jäi äidilleen, ja välit isään pysyivät etäisinä. Katja ajattelee nyt, että isä ei osannut olla isä. Tämän uudesta puolisosta Leenasta sen sijaan tuli Katjalle läheinen.
”Kun menin kouluun, tajusin, että avioeroja pidettiin kamalina ja noloina. Ne olivat silloin harvinaisia, ja tuntui, että meistä avioeroperheiden lapsista melkein odotettiin, että päädymme suoraa tietä vankilaan.”
Katja oppi varhain selviytymään yksin, koska äiti oli työnsä vuoksi paljon poissa. Kun muut lapset huudettiin pihalta syömään tai nukkumaan, Katja palasi toisinaan tyhjään kotiin.
”Kuvittelin, että ydinperheessä kaikki puhuvat toisilleen nätisti ja sellaisessa on hyvä elämä. Minulla oli tarve olla kuin muut ja saada normaali perhe.”
Isän juomista Katja peitteli valehtelemalla. Se pahensi erilaisuuden tunnetta.
Samoin kuin monet muut alkoholistiperheiden lapset, Katja oppi kantamaan vastuuta toisten tunteista. Hän hätääntyi, jos hän ennakoi, että joku suuttuu, pettyy tai tulee surulliseksi.
Reippaan pärjääjän ja pirteän tunnelmankohottajan rooli auttoi Katjaa selviytymään. Hän tunsi välillä turvattomuutta, mutta aikuiset eivät tajunneet sitä, koska hän oli niin toimelias.
”Seitsemänkymmentäluvulla lapset olivat vanhempien sivutuotteita, eivät aikuisten elämän keskipiste niin kuin nykyään. Meille laitettiin kotiavain kaulaan. Jos tuli nälkä, laitoimme leivän paahtimeen ja joimme kaakaota. Lapset olivat hyvässä ja pahassa paljon keskenään.”
”Hyvinvointini avain on se, että hyväksyn asiat, joille en voi mitään. Pitää valita taistelunsa ja keskittyä muuttamaan niitä asioita, joita voi.”
Menneisyyden paino vyöryi yli, kun Katja oli kolmikymppinen. Hän sairastui masennukseen ja hakeutui terapiaan.
”Siellä tajusin, että minullahan on traumoja ja olen kärsinyt vääryyttä. En olekaan syypää kaikkeen! Terapiassa opettelin tunnistamaan tunteitani ja hoivaamaan puolia, jotka olivat lapsena jääneet kohtaamatta.”
Katja oppi hyväksymään sen, mitä oli tapahtunut, ja rakentamaan oman elämänsä niille perustuksille.
”Hyvinvointini avain on se, että hyväksyn asiat, joille en voi mitään. Pitää valita taistelunsa ja keskittyä muuttamaan niitä asioita, joita voi.”
Katja puhuu vaikeista kokemuksistaan, koska haluaa viestittää muille, että rankkojenkin kokemusten jälkeen voi elää hyvää elämää.
Iän myötä Katja on alkanut suhtautua rennommin myös työhön.
”Lakkasin puristamasta mailaa. Aloin ajatella, että on muiden ongelma, jos he pöyristyvät jostain, mitä sanon tai teen. Ihan sama, kaikin mokomin.”
Katja on työskennellyt viime vuosina useiden menestysohjelmien juontajana, päätoimittajana, toimitusjohtajana, kolumnistina ja radiojuontajana. Nykyisin hän on yrittäjä.
”Minulle sopii se, että joudun ratkomaan jatkuvalla syötöllä sitä, mistä hankin elantoni. Olen vihdoin alkanut hyödyntää työelämässä kunnolla taitoani puhua ihmisille. Olen saanut siitä kiitosta.”
Katja on innoissaan pian alkavista työnohjauksen opinnoista Helsingin yliopistolla.
”Suunnittelin opintoja kauan, ja nyt intuitioni sanoi, että hetki on oikea. On mahtavaa päästä opiskelemaan alaa, jossa voin auttaa muita elämänkokemuksellani ja ihmistuntemuksellani. Jää nähtäväksi, miten hyödynnän opintoja.”
”Tunnen olevani eniten oma itseni silloin kun keskityn hoitamaan eläimiä ja aistimaan, miten ne voivat.”
Hyvinvointipäälliköt, kuten Katja eläimiään kutsuu, ovat olennainen osa täydellistä arkea. Katja omistaa kokonaan kaksi hevosta, Lennin ja Pullukan. Neljä hevosta hän omistaa puoliksi ja ravihevosesta nimeltä Pääluottamusmies kymmenesosan.
Yksi Katjan tärkeimmistä hyvinvointipäälliköistä on parivuotias asuinkumppani Gösta, leikkisä, iloinen ja vilpitön australianpaimenkoira. Se tuli taloon Katjan edellisen koiran, vehnäterrieri Mimmin, kuoleman jälkeen.
Gösta nukkuu lattialla Katjan sängyn vieressä. Aamuisin he katsovat toisiaan silmiin kuin kysyäkseen, herätäänkö jo.
”Sitten olemme molemmat, että ei vielä, ja jatkamme unia.”
Yrittäjänä Katja voi järjestää arkensa niin, että ehtii viettää paljon aikaa tallilla. Siellä hän toipuu parhaiten työn väsyttävistä puolista.
Katja ajattelee, että hevoset hoitavat ihmistä, kun ihminen hoitaa niitä. Jokin hevosen ulkoisessa olemuksessa tekee hyvää ihmisen sisäiselle olemukselle. Hevoset ovat kuin peili.
Tallilla Katja saa myös olla vapaa sosiaalisista rooleista.
”Tunnen olevani eniten oma itseni silloin kun keskityn hoitamaan eläimiä ja aistimaan, miten ne voivat.”
Tallilla ulkonäöllä ei ole väliä. Katja tuntee meikkaamisen ja laittautumisen rasitteeksi, vaikka ne hänen moniin töihinsä kuuluvatkin. Nyt hän venyttelee käsillään t-paitaansa, jossa on mainosteksti.
”Minulle riittää, että päällä on paita ja housut. Ei ole väliä, millaiset ne ovat.”
Oikean kumppanin löytäminen on onnellisuuden tae. Sitä viestiä yhteiskunnassa on toistettu monessa muodossa, ja niin Katjakin uskoi kauan. Vasta keski-iässä hän on kyseenalaistanut ajatuksen.
”Intohimoisissa ihmissuhteissa kadottaa helposti itsensä. Huuman keskellä on ihanaa mutta jälkikäteen tajuaa, ettei ollut oma itsensä vaan kuin psykoosissa.”
Katja ajattelee, että hänellä on ollut elämässään sen verran miehiä, että hän osaa ennakoida suhteiden kulun.
”Itsekseen eläminen on niin kivaa ja helppoa, että olen tullut miesten suhteen vähän ylivarovaiseksi. Katson usein jo matkan päästä, että en kyllä jaksa. En tarvitse romanttista kumppania ollakseni onnellinen.”
”Itsekseen eläminen on niin kivaa ja helppoa, että olen tullut miesten suhteen vähän ylivarovaiseksi. Katson usein jo matkan päästä, että en kyllä jaksa. En tarvitse romanttista kumppania ollakseni onnellinen.”
Itselliseen ihmiseen viitataan sanalla sinkku. Katjaa se ihmetyttää. Ihminen määritellään parisuhdestatuksen kautta, vaikkei parisuhdetta edes kaipaisi.
”Yhtä hyvin minua voisi luonnehtia selkä- tai polvivaivaiseksi. Nekin ovat paikkansapitäviä mutta yhtä ankeita kuvauksia minusta.”
Ei Katja myöskään ole yksineläjä, hänellähän on Gösta, Lenni ja muut neli- ja kaksijalkaiset läheiset. Mutta päätökset hän saa nykyisessä arjessaan tehdä mielensä mukaan, ja se on nautinnollista.
”Kaikissa parisuhteissani on ollut vääntöä, jota en kaipaa yhtään.”
Millaista vääntöä, sitä Katja ei enää muista. Jonkinlaista.
”Ehkä en vain ole hyvä seurustelemaan. Jos olisin onneton, tekisin asialle jotain. En ole myöskään kovin hyvä tekemään ruokaa, mutta sekään ei minua haittaa. Siksi en jaksa opetella kokkaamistakaan enkä vingu asiasta.”
Menneitä Katja ei liiemmälti muistele. Hän unohtaa paljon asioita, koska mielessä ei ole kaikelle tilaa. Sinne eivät tallennu asiat, joista ei ole hyötyä.
Katjasta tällainen unohtelu on elämänlaadun kannalta hyvä. Hän on huomannut, että hyvämuistiset ihmiset stressaavat eniten. Ehkä on parempi unohdella ja olla huolettomampi.
Omaehtoiseen elämään asettumisessa on auttanut myös se, että seksuaaliset tarpeet eivät tunnu Katjasta pakottavilta enää yli viisikymppisenä.
”Ennen tein ratkaisuja vietin pohjalta, mikä oli intohimon kannalta ihanaa mutta muuten työlästä ja raskasta.”
Katja on silti deittaillut viime vuosinakin satunnaisesti. Treffit ovat olleet hänestä ihan kivoja mutta eivät sykäyttäviä.
”Olen tosi ronkeli. Kelpuutan vain todellisen sielunkumppanin.”
Ystäväsuhteissakin laatu korvaa määrän, Katja ajattelee.
”Ennen ylläpidin monia suhteita vanhasta muistista. Oli ihmisiä, joiden kanssa minulla oli ollut yhteistä vaikka kahdeksankymmentäluvulla mutta ei enää myöhemmin.”
Pohtiessaan elämäänsä terapiavuosina ja niiden jälkeen Katja tajusi, ettei ihmissuhteita ole pakko vaalia nostalgisten syiden takia.
”Lähipiirini on nykyään entistä pienempi mutta sitäkin parempi. Väsyn ihmisten kanssa nopeasti, jos en ole heidän kanssaan samalla taajuudella. Kun sama taajuus löytyy, saan suhteista valtavasti.”
Vaikka Katja mieltää itsensä jonkinasteiseksi sosiaaliseksi erakoksi, sosiaalisten kontaktien määrä hänen elämässään on melko iso. Hän tapaa paljon ihmisiä työssään. Lisäksi ovat tallikaverit ja koiranomistajatutut. Heidän kanssaan riittää yksi yhteinen kiinnostuksenkohde.
Katjalla on myös yhteinen WhatsApp-ryhmä koirapuiston vakikävijöiden kanssa. Hän laittaa ryhmään viestin, kun lähtee Göstan kanssa puistoon.
Lukupiirin Katja kokosi vanhan tuttunsa, näyttelijä Iina Kuustosen kanssa.
”Jännitin tapaamisia aluksi, koska en tuntenut Iinan kavereita. Mutta nykyisin olen tapaamisista aivan kiihdyksissäni, koska keskustelut ovat niin mahtavia. Parhaita lukupiirit ovat silloin, kun osa on rakastanut ja osa vihannut kirjaa.”
Piirissä on käsitelty esimerkiksi Pajtim Statovcin Bollaa, jota Katja piti ärsyttävänä, ja Joonatan Tolan Punaista planeettaa, jota hän rakasti. Siinä oli hänestä täysin uudenlainen ote kammottavaan perhe-elämään.
Katja rakastaa myös sitä, että saa tehdä omassa kodissaan kaiken juuri niin kuin haluaa.
”On ihanaa syödä sohvalla retkottaen tai lattialla maaten.”
Katja viettää edelleen paljon aikaa lastensa kanssa. Hänen poikansa on 25-vuotias ja tytär 23. Vuodenvaihteessa Katja vei lapset Thaimaan-matkalle. Siellä hän löysi kännykkäpelit.
”Makasin kuuntelemassa Elolliset-äänikirjaa ja pelaamassa kännykkäpeliä. Voi jumalauta sitä rentouden määrää.”
Kasvattajana Katja on pyrkinyt takaamaan sen, että lapset saavat olla tarpeeksi pitkään huolettomia lapsia. Toisaalta hän myös tuntee lasten kasvattaneen häntä. Katja muistelee tätinsä kerran sanoneen, että tämä ei ota ohjeita lapsilta.
”Minä taas olen ottanut paljonkin ohjeita lapsiltani, hehän tietävät minua paremmin, miten nykyään pitää olla. Saatan joskus möläyttää jotain tyhmää tarkoittamatta pahaa, ja sitten he antavat palautetta, että tuo ei ole enää fresh.”
Kun lapset jokunen vuosi sitten muuttivat omilleen, heidän innostuksensa itsenäisen elämän aloittamisesta tarttui Katjaankin. Lopulta hän muutti aiemman asuntonsa naapuriin Espoossa.
Uusi koti on Katjalle monin tavoin sopiva. Hän saa iloa muun muassa siitä, että se on edellistä pienempi. Siivoamista on entistä vähemmän, ja kaikki tuntuu olevan käden ulottuvilla.
Ei Katja silti siivoamiseen paljon aikaansa käytä. Hänen kotonaan on yleensä pölyistä ja karvaista.
”Jos ihmisen intohimo on kodin hinkkaaminen, on hyvä, että hän tekee sitä. Mutta uskon että useimmat tekevät sitä näyttääkseen muille, että hommat eivät ole levällään. Minusta kannattaa tehdä sitä, mikä tuottaa itselle iloa. Puhtaat ikkunat ja kevätverhot eivät ole minulle tie onneen.”
Ikä on Katjalle asia, jota hän ei juuri mieti. Hän ajattelee olevansa iätön.
Katja kysyi kerran terapeutiltaan, onko vahingollista, ettei hän tunne olevansa aikuinen. Terapeutti oli vastannut, että sinähän kannat vastuun lapsistasi, se riittää.
”Se oli hyvin sanottu. Vastuun ottaminen riittää, muilta osin muiden määrittelemä aikuisuus ei kiinnosta minua. Terapeutti myös sanoi, että luovat ihmiset ovat usein iättömiä.”
Uteliaisuus ja kiinnostus vähän kaikkea kohtaan pitävät Katjan henkisesti vireessä. Hän kertoo nähneensä kahvilan terassilla juuri vanhan miehen, jolla oli vaaleanpunainen huppari tekstillä Boys Get Sad Too.
”Ihana! Teki mieli mennä halaamaan häntä!”
Katja tuntee saaneensa elämässään kaiken, mitä on toivonut.
”Laitan usein haaveita takaraivoon. En välttämättä enää muista niitä hetken päästä mutta kuljen alitajuisesti niitä kohti.”
Jos takaraivossa hautuu juuri nyt haaveita, Katja ei ainakaan ole niistä tietoinen.
”En haaveile mistään, elämäni on niin hyvää näin.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 10/2024.
