Kauneus ja Terveys

Katja Ståhl irtisanoutumisen jälkeen: ”Elämän ei kuulu olla väkisin puurtamista”

Katja Ståhl irtisanoutumisen jälkeen: ”Elämän ei kuulu olla väkisin puurtamista”
Toimittaja, juontaja Katja Ståhl irtisanoutui keväällä päivätyöstään radiossa. Hänestä kutakin työtä tehdään niin kauan kuin se tuntuu hyvältä ja kiinnostaa. Sitten on aika miettiä uutta ja luottaa siihen, että rohkeita tekijöitä tarvitaan aina.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 22.8.2022

”Tämä on mun aamupala!” toimittaja, juontaja Katja Ståhl, 53, ilmoittaa terassilla smoothien ja sämpylän äärellä.

Kello on viisi mutta ei kylläkään aamulla vaan illalla. Aamiainen on tänään venynyt, sillä Katja on nukkunut puoleenpäivään ja lopulta siristellyt silmiään keit­tiössä kilpaa kämppiksensä, tyttärensä Vilman kanssa.

Sitten hän on hakenut kiireellä vuokraperäkärryn ja ”kyntänyt ja ränkslännyt” eli alkanut raivata kotia ja kantanut kärryn täyteen parhaat päivänsä nähneitä huonekaluja. Turhat romut lähtivät kiertoon.

Haastattelupäivä kertoo Katjasta melkein kaiken olennaisen: häntä ei paljoa kiinnosta, miten asiat kuuluisi tehdä. Hän on keski-ikäinen ja keskiluokkainenkin nainen, joka koisaa arkiaamuna puolillepäivin, jos siihen on mahdollisuus, eikä ulkoista hommia muille.

Sinkkuna se on välillä pakon sanelemaa, mutta Katjalla olisi myös varaa maksaa palveluista. Se tuntuisi kuitenkin hupsulta. Osaahan hänkin.

Kodin raivaaminen on ollut osa Katjan erityistä kesää. Aikaa on ollut. Hän irtisanoutui keväällä päivätyöstään Radio Nostalgialla, ja Vilman ylioppilaskirjoitusten jälkeen lähitulevaisuudessa saattaa häämöttää se kuuluisa tyhjä pesä. Yhtä tyhjä on syksyn työkalenteri. On hyvä hetki välitilinpäätökselle.

Erilaisuuden tunne ei väisty

Elämä tuntuu Katjasta hyvältä, tavalliselta. Hänellä on kivoja kavereita, joiden kanssa juoruta. Sähköpyörä, jolla polkeminen on melkein liian mukavaa. Luotettava auto. Uusi painonnostoharrastus. Lapset, työ ja hevoset.

Iltaisin hän voi pelata tietokoneella mahjongia ja kuunnella samalla äänikirjaa. Ah! Mutta yksi tunne ei väisty: minä olen erilainen kuin muut. Valmiit olemisen mallit ja muotit ovat aina tuntuneet Katjasta vääriltä.

”Reilun viisikymppisen naisen stereotyyppi tuntuu minusta oudolta, en täytä sitä. Minulla ei ole esimerkiksi mitään ongelmia ymmärtää nuoria tai nykyaikaa. Tekniikkaa ei lasketa. En käy Lauri Tähkän keikoilla vaan diggaan punkista. Iästä ja sukupuolesta jauhaminen ylipäätään on minusta väsynyttä ja epäolennaista.”

Katja kaivaa kännykästään australialaisen punkrockbändin Amyl and The Sniffersin vokalistin kuvan.

”Tää mimmi on niin siisti! Siltä valuu nenästä räkää, mutta silti se on ihan, että mä olen seksikäs.”

Toisaalta Katja kuvailee itseäni ”iättömäksi hybridiksi”. Punkkeikkojen googlettelu ei nimittäin tarkoita, että hän olisi nuoruuteen vimmaisesti tarrautuva bilehirmukaan.

”Teen yhtä suurella ilolla ristikkoja. Kehonikin on tietysti erilainen kuin nuorena: olisi kivaa, jos ei aina kolottaisi jostain.”

Katja Ståhl on lentoemännän tytär, joka tuntee jo nähneensä maailman. ”Taidan olla ainoa ikäiseni, joka ei haaveile eläkepäivistä Espanjassa.”

Myönteinen harhakuva

53-vuotiaan peilikuva on Katjasta jännä juttu. Kun hän katsoo itseään kotona peilistä ennen juhlia, hän ajattelee: vau!

”Sitten saavun sinne juhliin ja olen, että jaahas, ei sittenkään mitään”, Katja sanoo ja nauraa.

”Joku ottaa siellä minusta kuvan, ja se onkin aina ihan kauhea. Mitä siinä välissä tapahtui? Yleensähän kaikki valittavat näyttävänsä ihan kauheilta, mutta katsovat sitten kuvistaan, että hei, olen sittenkin kaunis. Minulla on päinvastainen ongelma. Minulla on myönteisessä mielessä harhainen kuva itsestäni.”

Sen Katja joutuu myöntämään, että jotain hänessä on.

”Minulla on kaksi lasta, että joku minun kanssani on suostunut olemaan. Ja onhan minulla ollut miehiä järkyttävä määrä, eikä niistä jokainen voi olla vahinko tai sattumaa.”

Sitten hän pysähtyy.

”Mutta on tämäkin vanhanaikaista, että miettii viehättävyyttään miesten kautta.”

Se Katjan on silti vielä lisättävä, että miehet ovat harvoin ihastuneet häneen silloin, kun hän on ollut koreassa juhlatällingissä. Romanssit ovat syttyneet luomutilassa, rennommissa puitteissa ja tukka sotkussa.

”Ehkä kyse on ennemmin jostain imusta, jota minussa on. Kutsutaan sitä vaikka karismaksi.”

”Olen hyvä nopeissa päätöksissä. Päätoimittajan työssä juoksin ympäriinsä ratkaisijaviitta päälläni sanomassa juu, ei, ei, juu. En jaksa vatvoa mitään. Ehkä minulla on maltillinen ADHD. Olen kuin lapsi, joka hokee, että lähetääks jo.”
Katja Ståhl

Katja Ståhl on rohkea tekijä ja heittäytyjä

Karisman tietää koko Suomi. Viime aikoina sillä on kannateltu yhtä Suomen suosituimmista viihdeohjelmista, supersympaattista TV1:n Elämäni biisiä.

Sarja oli ihana onnenkantamoinen, joka osoitti, että joskus täydellinen työelämämätsi löytyy yli viisikymppisenä. Kun Katja kuuli ohjelmasta, hän tiesi heti, että se olisi hänen juttunsa: hän on haka suorissa lähetyksissä ja jännittävien ihmisten emännöimisessä.

Elämäni biisi on herkkä, rento ja hauska mutta ei tekopirteä. Ihan kuin Katja.

”Sanoin työhaastattelussa, että aika pimeitä olette, jos ette valitse minua. Onneksi tuotannossa oltiin samaa mieltä.”

Mahdollisimman pitkä työsuhde ei kuulu Katjan arvoihin

Katja on jo vähän väsynyt siihen, että hänen nopeita urakäänteitään ihmetellään. Elämäni biisi jatkuu, mutta muuten hänen työtulevaisuutensa on juuri nyt auki. Mitä sitten!

Katjan CV on tunnetusti runsas, eikä mahdollisimman pitkä työsuhde kuulu hänen arvoihinsa. Kutakin työtä tehdään juuri niin kauan kuin se tuntuu kivalta ja kiinnostaa.

”On vittumaista muita kohtaan, jos työpaikalla alkaa pyöriä naama nurinpäin. Jos työ ei riemastuta, pikkuasiatkin alkavat korveta. Ei elämän kuulu olla väkisin puurtamista.”

Siinä kohtaa Katja ottaa hatkat. Ennen kuin joku sanoo, että hyvähän julkkiksen on loikata tyhjän päälle, Katja tähdentää, ettei puhelin ole aina soinut saman tien: hän on aikoinaan etsinyt kolikoita kodin lautalattioiden välistä, jotta saisi ostettua perunoita.

Nykyään rahat riittävät aina perunoihin, ja vähän muuhunkin, mutta Katja arvioi silti rehellisesti, että kaikkiin hommiin häntä ei harkita. Silti hän ei haaskaa aikaansa kollegoiden kadehtimiseen, vaikka osaa heittämällä nimetä tyyppejä, joilla menee lujaa media-alalla, kuten Veronica Verhon ja Janni Hussin.

”Ihania molemmat. Jos nuoria naisia ryhtyisi kadehtimaan, niin siitähän tulisi päivätyö. Ei hemmetti!”

”On ihanaa, että nuoret naiset kiinnostavat ja myös meille kypsemmille on tilaa. Olen paljon kiinnostavampi nyt kuin nuorena — kehityn ajan mittaan paremmaksi kuten viini.”

”Tähän kuvioon ei nyt muita mahdu. Ehdin irstailla sydämeni kyllyydestä myöhemmin”, sanoo Katja Ståhl.

Aina auttamassa

Tiuhat suunnanmuutokset eivät tarkoita, ettei Katja jaksaisi tehdä töitä. Vastuu on hänelle mielekästä.

Katja ilmoittautuu mielellään, kun tekijää kaivataan. Hän tekee sitä niin työmaailmassa kuin vapaa-ajallaankin rakkaalla hevostallilla, jossa toiminta perustuu osin vapaaehtoisuurastukseen.

Lasten, seniorikodissa asuvan äidin ja dementoituvan koiran lisäksi hän on vastuussa kolmesta ja puolesta hevosesta, eikä se ole läpihuutojuttu.

”Olen rohkea tekijä, ja sellaisia tarvitaan. Tiedän, että minusta on apua ja iloa, kun johonkin heittäydyn.”

Katja osoittaa terassilta kadulle.

”Jos tuohon joku kopsahtaisi, olisin heti paikalla. En osaa olla auttamatta. Olen aina keräämässä kotiin lapsia, vanhuksia ja juoppoja ja järjestämässä heidän elämäänsä.”

Asenne ei ole jeesustelua vaan piirre, joka puskee jostain, ehkä lapsuudesta, jolloin Katja joutui pärjäämään paljon yksin ja hoitamaan asioita varhain.

”Tallielämä on lahja lapsuuden itselleni. Tallilla olen vain minä: en lapsi, äiti, tyttöystävä tai sukulainen. Kaikki roolit karsiutuvat pois, ja saan vain olla oma itseni. Minulla ei ole enää sijaa ulkokultaisuudelle.”

Katja tiedostaa, ettei kaikilla ole arjessaan samanlaista kokemusta. Kaikki eivät pääse rooleistaan koskaan irti, ja se on hänestä sääli.

Roolin voisi ravistaa nurkkaan avannossa, hierojalla tai minkä tahansa luihin ja ytimiin iskevän rentoutumismuodon äärellä.

”Tässä iässä tärkeintä on löytää oma juttunsa ja pitää siitä kiinni.”

Lapset menevät muiden edelle

Tärkein paikka Katjalle on kuitenkin koti. Elämään ei ole tarvinnut etsiä merkitystä tai kicksejä sen jälkeen, kun hän sai lapsensa Vilman ja Topin, joka on jo ehtinyt muuttaa Helsingin keskustaan omilleen. Yhteydenpito on silti tiivistä.

”Topi kuulemma suunnittelee äiti-tatuoinnin ottamista. Mitä ihmettä!”

Vilma taas hakee yliopistoon. Lähitulevaisuudessa häämöttävä tyhjä pesä ei horjuta Katjan tärkeintä elämäntehtävää.

”Minulle lapset ovat aina ihan kaikki, ylivoimainen juttu. Millään muulla ei ole väliä.”

Katjalla on molemman lapsen kanssa ihan omat juttunsa: Vilman kanssa hän tykkää tehdä lähikauppareissustakin elämyksen. Kaksikko pukeutuu silloin huppareihin ja kiristää niiden remmit niin kireälle, että kasvoista näkyy vain pikkupläntti.

Sitten lastataan ostoskärryjä hyllyjen välissä epäilyttävästi hiipien ja kuikuillen. ”Hiipparileikki” naurattaa kumpaakin viikosta toiseen.

”En ole koskaan ymmärtänyt tiukkaa asennetta lasten vuoroviikkoasumiseen. Haukkana laskeskellaan, että menevätkö päivät tasan ja petytään, jos lapsen meno toiselle vanhemmalle peruuntuu. Olisi pitänyt päästä diskoilemaan ja pokaamaan baariin.”

Katja taas on ajatellut aina, että miehellä ei ole jakoa, jos hän ei ole äitinä kiinnostava deittikumppani.

”Minähän olisin siellä baarin tanssilattiallakin mieluiten jonkun ison pahvikyltin kanssa, jossa olisi lasteni kuvat. Että kattokaa miten ihanat, ne on mun!”

”Kun jään kiinni itseni mollaamisesta, puutun asiaan. Sanon, että hei nyt, tuo ei vie mihinkään”, Katja Ståhl sanoo.

Tärkeintä on löytää oma juttunsa

Katja on omistautunut viime vuodet Vilmalle ja Topille rakkauselämän kustannuksella.

”Olen ajatellut, että arki lasten kanssa sujuu niin hyvin, että tähän kuvioon ei nyt muita mahdu. Ehdin irstailla sydämeni kyllyydestä myöhemmin. Lapsethan luulevat, että olen lesbo.”

Ei Katja ole, vaikka naiset ovat iskeneet häntä sinnikkäästi vuosikymmeniä. Ihana mies kelpaisi, sitten joskus. Senkin hän voi myöntää, että välillä seksiä on ikävä.

”Sanotaanko niin, että päätäni ei ole särkenyt koskaan. Olen enemmänkin sellaista himonussijatyyppiä.”

Itsensä mollaaminen ei vie mihinkään

Mies, jolla on lehmänhermot ja rautainen itsetunto. Näin läheinen summasi taannoin, millaisen kumppanin Katja tarvitsisi. Näkyvän ja kuuluvan naisen rinnalla muunlainen ei pärjäisi.

Näkyvä ja kuuluvakin tarvitsee välillä myös tsemppaajaa. Heikkoina hetkinä Katja puristaa vyötäröään ja ääni päässä sättii: Hirveä maha. Kellään muulla ei ole tällaista.

”Itseni väheksyntä on minulla verissä”, hän tunnustaa.

”Mutta kun jään kiinni mollaamisesta, puutun asiaan. Sanon, että hei nyt, tuo ei vie mihinkään.”

Siksi Katja tahtoo opetella kehumaan itseään: Hei, huomasitkos? Olit taitava ja näppärä. Olet toimiva ja pystyvä. Niin kuin tänään, sen peräkärryn kanssa, mekko mudassa.

”Ajattelin siinä säätäessäni aika ylpeänä, että ei mitään ongelmaa. Mä hoidan!”

Ja loppujen lopuksi se on paras tunne, vaikka ei muotteihin istuisikaan.

”Kun katson tyyppejä, jotka elävät elämää valmiiksi niellyn mallin mukaan, ajattelen usein, että nuo ovat vankilassa, minä en.”

Kommentoi +