SÄHKÖKITARAN TUTTU riffi vie mukanaan, ja rummut alkavat nakuttaa tahtia. Viisitoistavuotias tyttö antautuu avojaloin villiin tanssiin. Led Zeppelinin Whole lotta love on vuonna 1969 hitti myös Espoon Tapiolan diskossa. Välillä tiskijukka vaihtaa Doorsiin tai Pink Floydiin. Hypnoottinen rockmusiikki ui suoraan sieluun.

”Rakastin tanssimista. Annoin musiikin vain viedä, enkä ajatellut, miltä näytin tai mitä muut ajattelivat”, Kati Tervo, 68, muistelee.

Disko, kaverit ja hämyiset kotibileet olivat nuorelle Katille kuin pakoa todellisuudesta. Tärkeintä oli olla jossain muualla kuin kotona. Espoon Suomenojalla sijaitsevassa kotitalossa oli painostava tunnelma: voimakastahtoinen isä, tätä passaava äiti ja ilmassa sotavuosien painolasti, josta ei oikeastaan puhuttu. Eikä paljon muustakaan.

”Tässä asiassa meidän perhe ei varmasti poikennut muista. Mitä tahansa ongelmia olikin, niitä ei ollut tapana käsitellä. Ei perheen sisällä eikä varsinkaan ulkopuolella. Arki soljui aikuisten ehdoilla. Siihen aikaan ajateltiin, että lapset ovat ihan kivoja, jos he ovat hiljaa eivätkä aiheuta ongelmia.”

NUORUUTTAAN 1960–70-luvulla eläneet tunnistavat tutun maailman Kati Tervon juuri ilmestyneestä omaelämäkerrallisesta romaanista Tyttö joka olin. Uutisia hallitsivat tuolloin presidentti Urho Kekkonen, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus, mutta pinnan alla kuplivat hippiliike, feminismi ja seksuaalinen vallankumous.

”Ympärillä oli monenlaista virtausta, joille nuoret olivat alttiita. Minäkin pelkäsin ydintalvea ja maailmanloppua, ja elin kuin viimeistä päivää. Hetkeen tarttuminen oli hienoa, mutta siihen liittyi myös koko ajan uhka. Silloin tuntui aivan utopialta, että eläisin 30-vuotiaaksi”, Kati pohtii nyt, ja toteaa, että samanlaisia pelkoja heijastelee tämäkin aika. Maailma tuntuu jälleen arvaamattomalta.

Idea aikalaisromaanista alkoi kyteä Katin mielessä jo kuutisen vuotta sitten, mutta kirjoittaminen viivästyi, kun hänen selkä­ytimestään löydettiin kasvain kesällä 2020. Kasvain leikattiin, ja siitä toipuminen on kestänyt pitkään: Kati on opetellut kävelemään uudestaan ja joutunut hyväksymään, että vamma kulkee mukana loppuelämän.

”Yläselkäni väsyy helposti, ja joudun tauottamaan koneella istumista. Välillä ärsyttää, kun en ole enää niin ketterä kuin ennen, mutta kunhan muistan levätä riittävästi, pärjäilen ihan hyvin.”

Sairastuminen on pakottanut myös jäsentämään elettyä elämää. Kati on pohtinut, miten perhetausta on vaikuttanut hänen valintoihinsa ja muovannut persoonaa.

”Olen kokenut itseni usein ulkopuoliseksi. Kodin henkinen tuki ja hyväksytyksi tulemisen tunne puuttuivat nuoruudestani, eikä minulla ollut vanhempieni kanssa kunnollista keskusteluyhteyttä. Vaikka vaikeudet ovat lopulta kääntyneet voimavarakseni, olen joutunut kulkemaan pitkän polun arvostaakseni itseäni.”

MUISTOT TUNTUIVAT aluksi sekavalta vyyhdiltä, josta oli vaikea saada kiinni. Katin mieleen palasi yksittäisiä tapahtumia ja tunnelmia: kaupan tuore ranskanleipä voilla ja lauantai­makkarasiivulla. Turhautuminen kouluun ja luokalle jääminen keskikoulussa. Kiukku Vietnamin sotaa ja presidentti Nixonia kohtaan. Kuoriperunoita ja jauhelihakastiketta kotona kokkaava äiti. Töistä palaava isä, joka rikkoi välillä suutuspäissään astioita.

”Kotonamme ei ollut fyysistä väkivallan uhkaa, mutta isän vaativan ja oikukkaan luonteen vuoksi koko perhe oli välillä varuillaan. Jos isä oli temperamenttinen tuli, niin äiti oli rauhallinen maa”, Kati kertoo ja sanoo tunnistavansa tämän äidiltä perityn piirteen myös itsessään.

”Joskus muiden on vaikea käsittää, että sisälläni kuohuu, sillä saatan vaikuttaa aivan tyyneltä ulospäin.”

Kerätessään materiaalia kirjaansa Kati sai luettavaksi kirjeitä, joita oli nuorena lähettänyt ystävilleen. Niissä nuori tyttö kuvaa eroa ensirakkaudestaan ja kertoo suunnitelmistaan muuttaa pois kotoa. Oriveden opistolla ja Vapaassa taidekoulussa Kati sai toteuttaa suurta intohimoaan, maalaamista ja kuvanveistoa.

”Äiti ja isä antoivat minun harrastaa taidetta, mutta taiteilijan ammattiin ei kannustettu. Se sai minut epäilemään kykyjäni, ja aikaa myöten taiteen tekeminen vain jäi.”

SEKSUAALINEN VALLANKUMOUS haastoi yksiavioiset suhteet 1960- ja -70-luvuilla ja liputti estottoman nautinnon puolesta. Ei-toivottuja raskauksia torjuttiin e-pillereillä. Jos vahinko oli jo käynyt, raskaus oli mahdollista keskeyttää abortilla.

Katin muistoihin aika ei ole jäänyt vapauttavana, vaan pikemminkin hämmentävänä ja epätietoisena kipuiluna, jota ympäröi jälleen puhumattomuuden muuri.

”Koin liian paljon liian varhain ja ajauduin tilanteisiin, joissa en osannut vetää rajoja ja suojella itseäni. Seksuaalisuus oli kaikkialla läsnä, mutta harva meistä tiesi, miten sen kanssa pitää toimia. Tyttöjen seksikokemuksia määritteli pitkälti se, millaisia poikia kohdalle sattui osumaan.”

Kati ajautui alle kaksikymppisenä väkivallan ja alkoholin täyttämään parisuhteeseen, jossa poikaystävä hallitsi pelolla ja nyrkein. Suhteen ongelmat Kati pyrki salaamaan jopa läheisiltä ystäviltään.

”Pelkäsin heidän arvosteluaan ja syytöksiään. Ajattelin, että olen itse aiheuttanut sotkuni, joten en voi syyttää niistä muita.”

Kati ymmärtää naisia, joiden on vaikea lähteä väkivaltaisesta suhteesta. Sisällä asuu viimeiseen asti toivonkipinä, että toinen muuttuisi.

”Minulla on ollut aina myös vahva hoivavietti. Siksi olen rakastunut helposti hulttioihin.”

Vaikean suhteen jälkeen häneltä kesti pitkään rakentaa luottamus ihmisiin uudelleen.

NYKYISTÄ HUUMEKESKUSTELUA Kati on seurannut sydän syrjällään. Hän toivoo, ettei Suomi koskaan laillistaisi huumausaineita, sillä omat nuoruuden kokemukset kannabiksesta tuovat mieleen ahdistavia muistoja.

Ensimmäinen isompi huumeaalto tuli Suomeen jo 1960-luvulla hippiliikkeen ja nuorisokulttuurin myötä. Kati kuvailee 1970-luvun Ruisrockia romaanissaan hulluksi, vellovaksi pilvileiriksi, josta teki mieli päästä äkkiä pois.

Hänen oma kannabiskokeilunsa loppui kuin seinään yhden pysäyttävän kokemuksen jälkeen. Pilvenpoltto aiheutti unettomuutta, aistiharhoja ja päiväkausia jatkunutta päänsärkyä.

”Pelkäsin, että tulen hulluksi, eivätkä oireet lopu koskaan. En uskaltanut puhua niistä ensin kenellekään, sillä olin varma, että minut viedään jonnekin laitokseen.”

Kati arvelee, että 1970-luvulla käsittelemättä jäivät myös monet mielenterveyden haasteet, sillä ongelmista vaiettiin tai niille ei ollut edes diagnoosia. Terapiaa oli saatavilla huonosti tai sitä ei osattu hakea.

”Muistan, että luin paniikkihäiriöstä ensimmäisen kerran vasta kolme-nelikymppisenä ja oivalsin, että minäkin olin kokenut sitä. On hienoa, että mielenterveyden ongelmista puhutaan nykyään avoimesti ja kynnys avun hakemiseen on madaltunut.”

Kati on pohtinut usein, miten hän selviytyi ahdistavimmista nuoruusvuosistaan. Itsetuhoiset ajatukset eivät saaneet nuorta tyttöä koskaan vahingoittamaan itseään.

”Minua on varmasti auttanut luontainen optimismi ja uteliaisuus: vaikeinakin aikoina olen ajatellut, että ehkä seuraavalla viikolla helpottaa. Uskon, että meissä kaikissa on valtavasti piileviä voimia, joita on mahdollisuus hyödyntää tosipaikan tullen.”

JOKAINEN TARVITSEE elämäänsä turvallisen ihmisen. Katille käänteentekevä vuosi oli 1988, jolloin hän tapasi nykyisen puolisonsa kirjailija Jari Tervon. Vakiintuminen tuntui alusta saakka luontevalta: yhdessä oli helppo olla.

”Ehkä me molemmat olimme silloin hiukan irrallisia ja löysimme toisistamme henkisen kodin. Olimme niin onnellisia, että hymyilimme ensimmäiset kolme vuotta. Vasta sen jälkeen tuli ensimmäinen riita, ja pian Jari jo kosikin”, Kati toteaa naurahtaen.

Hän tunnustaa ihailevansa puolisonsa hämmästyttävää muistia. Jarilla on kyky painaa mieleensä tarkkoja yksityiskohtia ja faktoja vuosien takaa.

”Olen ollut aina heikkona miehiin, jotka tietävät minua enemmän. Ja vaikka Jarissakin on ollut haasteensa, olen kokenut hänet aina turvalliseksi ihmiseksi.”

Nuoruuden epävarmuutta Kati ei ole tunnistanut itsessään enää vuosikymmeniin, vaikka hän uskookin, että aiemmat ikävaiheet kulkevat mukana eri kerrostumina.

Kati uskaltaa sanoa mielipiteensä.

”Ajattelen, että jokaisen elämässä on jokin kummallinen logiikka, joka toteuttaa itseään. Minunkin on pitänyt kohdata tietyt ihmiset ja asiat. Olen sovussa menneisyyteni kanssa, mutta hyväksyn myös keskeneräisyyteni. Mehän emme ikinä tule valmiiksi.”

Jälkiäkin kokemukset ovat jättäneet. Kati on pannut merkille, että hän tapaa ihmisiä yhä mieluiten kaksin. Työelämässä piirre korostui esimerkiksi palavereissa.

”Tunnen oloni usein hieman hankalaksi isommassa porukassa, ja minusta tulee hiljaisempi sivustatarkkailija. Minun oli jo nuorena vaikea keskittyä ja saada asioita tehdyksi, jos ympärillä oli paljon ihmisiä.”

ISÄNSÄ JA ISOVELJENSÄ Kati menetti peräkkäin vuonna 1993. Sydänkohtaukseen menehtyneen veljen kuolema tuli yllättäen, mutta isä ehti sairastaa pitkään. Kati kävi katsomassa isää kotona usein, muttei halunnut isän loppu­vuosinakaan ottaa puheeksi mieltä painaneita asioita. Nuoruuden kipuilut tuntuivat tois­arvoisilta isän heikkenevän voinnin rinnalla. Tärkeämpää oli olla yhdessä.

”Välillemme ei ehtinyt syntyä koskaan kunnon keskustelu­yhteyttä, mutta vanhemmiten olen oppinut ymmärtämään myös isäni tilannetta ja taustoja aiempaa paremmin. Hänen oma isänsä oli rehtori, eversti ja rovasti ja luonteeltaan hyvin autoritäärinen. Se loi jo tietynlaiset raamit ja vaikutti isäni käytökseen.”

Kati muistaa vieläkin unen, jonka hän näki isänsä poismenon jälkeen. Unessa pitkään yöpaitaan pukeutunut isä tipahti Katin pienen alivuokralaisasunnon ikkunasta, mutta muuttui maahan tömähtäessään pehmeäksi höyhentyynyksi.

”Uni hymyilytti minua jälkikäteen. Tulkitsin sen niin, etten halunnut, että isään sattuu.”

Veljestäänkin Kati kertoo näkevänsä unta yhä, vaikka kuolemasta tulee tänä vuonna kuluneeksi kolme­kymmentä vuotta.

”Veli oli ensimmäinen miespuolinen idolini. Hän oli 191 senttiä pitkä ja taitava kaikessa, mihin ryhtyi. Olen kuullut, että veli hoiti minua usein, kun olin vauva. Hänelläkin taisi olla vaikeaa isän kanssa.”

Jälkikäteen Kati on pohtinut vanhempiensa suhdetta. Molemmat olivat toisilleen tärkeitä, eivätkä vanhemmat ajoittaisista riidoistaan huolimatta koskaan harkinneet eroa.

”Äiti ja isä olisivat varmasti olleet onnellisempia, jos heille ei olisi syntynyt lapsia ollenkaan. Heillä oli tiivis oma kuplansa, johon me lapset emme mahtuneet.”

Vanhempiaan kohtaan Kati ei tunne katkeruutta.

”Ehdin antaa äidille ja isälle anteeksi jo ajat sitten, heidän eläessään.”

VANHEMMAT EIVÄT ehtineet nähdä tyttärensä uraa kirjailijana, sillä Kati julkaisi ensimmäisen teoksensa vasta kuusi vuotta äidin kuoleman jälkeen. Äiti ennätti silti iloita Katin raskaudesta ja tavata tyttärenpoikansa: Kati oli 44-vuotias, kun esikoispoika Kalle syntyi.

”Äidin kanssa välini lähenivät jo vuosikymmeniä sitten, kun selvisin haastavimmista nuoruusvuosistani. Tosin isän kuoleman jälkeen en halunnut kuormittaa äitiä liikaa omilla asioillani.”

Lapsena Kati muistaa tykästyneensä Hanhiemon iloinen lipas -lorukirjaan, jossa Kirsi Kunnas riimitteli ”eukko ja sata lasta, elämä puuhakasta”. Iso perhe oli Katinkin unelma, mutta vuosien lapsettomuuden jälkeen hän oli ikionnellinen yhdestäkin vauvasta.

Äitinä Kati on pyrkinyt olemaan avoimempi ja helpommin lähestyttävä kuin hänen omat vanhempansa olivat olleet. Hänestä tuntuu hyvältä, että 24-vuotias Kalle uskaltaa jakaa elämäänsä ja käy kotona usein.

”On liikuttavaa, kuinka Kalle toteaa meille välillä, että huomenna hän ei sitten liiku mihinkään, kun ottaa bändikaverien kanssa vähän kuppia. Hänen ei tarvitse salailla juhlimisiaan niin kuin minun nuorena.”

Parin viime vuoden aikana Katin unelma suurperheestä näyttää käyneen toteen, sillä lähipiiri on kasvanut uusilla ukrainalaisilla ystävillä. Kalle tutustui jo ennen sotaa Kiovassa varttuneeseen Arinaan. Nuoripari asuu nyt kissansa kanssa Vantaalla.

Viime uutenavuotena Tervot tapasivat Arinan perheen ensimmäistä kertaa.

”He tulivat meille ja kokkasivat keittiössämme upean illallisen jälki­ruokia myöten. Vaikka meillä ei ole vielä kaikkien Arinan sukulaisten kanssa yhteistä kieltä, yhdessäolo on todella luontevaa.”

KIMPPU KUKKIA loistaa auringonvalossa. Uunissa paistuu torilta haettu kalafilee juureksineen. Sairastumisen jälkeen Kati on alkanut saada iloa entistä pienemmistä asioista. Jari auttaa kotitöissä, sillä Katin pitää säästellä voimiaan. Hän viihtyy mieluummin kotona ja lähiseudulla, sillä liikkumisen apuna on käytettävä kävelykeppiä.

”Nautin, kun katsomme Jarin kanssa kotona televisiosta jotain hyvää sarjaa ja Ukko-koira makoilee vieressä.”

Päivän tärkein ohjelmanumero tapahtuu pojan vanhassa huoneessa, jonka ikkunasta avautuu näkymä merelle. Kati etsii kännykästä tutun kappaleen ja napsauttaa äänen kovemmalle. Nuoruuden Hair-musikaalin Let the sunshine in täyttää huoneen.

Kati tanssii sydämensä kyllyydestä, vaikka Jari käy varoittelemassa ovensuussa, että ei saa sitten kaatua.

”Kun aloin pitää kotona minuuttidiskojani, mietin ensin, saako minulla edes olla näin kivaa. Sitten totesin itselleni, että tietenkin saa.”

Juttu on julkaistu Eevassa 4/2023.