"Olen käsitellyt surua sekä työssäni että omassa elämässäni ja huomannut, että suurin osa läheisensä menettäneistä haluaa puhua surustaan.

Silti moni sanoo surevalle, että hyvinhän sinä olet selvinnyt. Näin he välttelevät surusta puhumista, koska se tuntuu hankalalta.

On totta, että asioista selviää ja menetyksen kanssa oppii elämään, mutta suru ei katoa minnekään. Se pysyy elämässä ja muuttaa vain muotoaan.

Lasteni isän Ilkan kuolemasta on nyt kuusi vuotta. Silti aina tulee jokin uusi asia, joka nostaa surun pintaan – lasten merkkipäivät tai se, kun he pääsevät opiskelemaan. Suru ei kuitenkaan ole enää kipeää ja ahdistavaa.

Puhumme usein lasten kanssa siitä, mitä iskä nyt sanoisi tai tekisi. On tärkeää, että kuolleesta saa puhua ja surua pidetään esillä.

Minulta on myös kysytty, ahdistaako minua, kun Ilkasta puhutaan työpaikalla. Sanoin, että ei, on ihanaa, että hänet muistetaan. Sekin on osa surua. Tärkeät ihmiset elävät niin kauan kuin heidät muistetaan.

Kuolema on paikka, josta voi tulla takaisin. Näin lapsi saattaa kuvitella pitkään. Vaikka aikuinen tietää, ettei se ole mahdollista, hänkin saattaa toivoa, että kuollut läheinen tulisi kadulla vastaan tai avain kääntyisi vielä kerran lukossa.

Kun puolitoista vuotta sitten aloin tehdä kirjaa äitinsä menettäneen lapsen surusta, huomasin, ettei lapsi halunnut aluksi myöntää suruaan. Hän oli vain vihainen ja ahdistunut.

Sama pätee aikuisiin. Moni haluaa siirtää ikävän tunteen syrjään ja uskoa, että jos ei ajattele surua tai kurjaa fiilistä, sitä ei ole.

Akuutti suru on ahdistava fyysinen stressireaktio, joka aktivoi aivoissa samoja alueita kuin kova kipu. Aluksi kuolleesta puhuminen voi voimistaa surun kokemusta, mutta ajan myötä kivun pahin terä menee pois.

Vaikka tuntuisi, ettei surun kanssa pysty olemaan, siitä kannattaa aktiivisesti puhua joko läheisille tai ammattilaiselle. Surun kanssa oppii olemaan, kun sitä märehtii.

Olen huomannut, että ajan kanssa suru muuttuu kaipaukseksi. Siitä tulee osa niitä hetkiä, joista kuollut läheinen puuttuu. Silloin miettii, että vitsi, kun tämäkin jäi häneltä näkemättä.

Surevalle on hirveän tärkeää, että joku muukin on kiinnostunut hänen surustaan. Riittää, että on läsnä ja kuuntelee. Aihetta ei tarvitse varoa tai tuntea tarvetta sanoa jotain erityistä.

Kun toinen kuuntelee, ymmärtää ja hyväksyy surun, hän hyväksyy samalla sinutkin. Suru asettuu mittasuhteisiinsa.

Vaikka minun suruni ei ole enää akuutti, haluan uusiin ihmisiin läheisesti tutustuessani kertoa, että minulla on tällainen menetys. Jos surusta ei saa puhua, iso osa itsestä jää piiloon.”

Katarina Malmberg, on 52-vuotias Helsingin Sanomien toimittaja ja kirjailija. Häneltä on ilmestynyt helmikuussa teos Äiti, tule kotiin! (Tuuma 2023).

Juttu on alun perin ilmestynyt Kauneus ja Terveys -lehdessä 2/23.