Fanni-Laura Mäntylä, 30, hankemarkkinointipäällikkö, Helsinki:

"Osuisipa taivaalta päähän salama. Kuolisin, eikä se olisi kenenkään syy, ajattelin heti, kun heräsin. Sekuntiviisari mateli. Tuntui, että tukehdun toivottomuuteen ja näköalattomuuteen.

Lapsuudessani kaikki oli hyvin. Ajatukseni alkoivat synkentyä kymmenen vuotta sitten. Muutuin lyhyessä ajassa huolettomasta lukiolaistytöstä aikuiseksi, joka elää omillaan ja tekee vastuullista työtä. Päällisin puolin kaikki oli hyvin. Pääsin alakouluun luokanopettajaksi 20-vuotiaana. Sain paikan, vaikkei minulla ollut koulutusta työhön. Olin innoissani.

Otin paineita kaikesta. Tunsin, että minun olisi pitänyt olla vakavasti otettavampi muiden silmissä. Vitsailin, että ostan kopisevat kengät, jotta sovin rooliini!

Olin äärimmäisen velvollisuudentuntoinen. Kannoin harteillani oppilaideni ja ystävieni huolia. Ajattelin, että on ihan normaalia stressata työasioista iltamyöhään.

Kenties olisin osannut panna asiat oikeisiin mittasuhteisiin, jos olisin ollut vanhempi. Stressi imi minusta kaikki mehut. Lopulta en saanut nukutuksi.

Tammikuussa 2010 purskahdin lääkärissä itkuun, kun minulta kysyttiin, mitä kuuluu. Sain sairauslomaa ja unilääkkeet. Olin vähän aikaa pois töistä mutten aloittanut lääkitystä. Ajattelin, että se olisi pahasta.

Lue myös: Syömishäiriö osoitti ensimerkkejä jo lapsena

Sairauslomalla oloni huononi, koska en voinut paeta pahaa oloa työntekoon. Purin tuskaani viiltelemällä itseäni ja piirtelemällä synkkiä kuvia. Ajatukseni kiersivät kehää: En ansainnut voida hyvin. Ansaitsin kipua, koska en ollut riittävän hyvä.

Huhtikuussa tajusin, etten ole kunnossa. Lähdin ystäväni luokse, mutten saanut ahdistukseltani soitettua ovikelloa. Ystäväni vei minut psykiatriseen päivystykseen. Hän oli ainoa ihminen, joka tiesi ongelmistani.

En kertonut muille. Tunsin syyllisyyttä. Ajattelin, ettei minulla ollut oikeutta uupua tai masentua. Olihan monilla muilla asiat paljon huonommin. Minulla oli sentään perhe, työ ja harrastuksia.

Sain päivystyksestä lisää sairauslomaa, jonka jälkeen palasin taas töihin.

Välttelin perhettäni, mutta kesällä äitini tajusi, ettei kaikki ollut hyvin. Hän tuli luokseni, eikä aikonut lähteä, ennen kuin selitän, mistä on kyse. Sanoin, että minun täytyy päästä hoitoon. Olin 21-vuotias.

Psykiatrisen sairaalan osastolla oli ihanaa, koska siellä ei tarvinnut olla yksin. Aina oli joku, joka tuli hengittämään kanssani, kun ahdistuskohtaus iski. Niin tapahtui välillä monta kertaa päivässä: kaikki ympäriltä katosi, lihakset kramppasivat ja jalat lopettivat kävelyn. Kuulin vain ajatukseni.

Lue myös: Miksi nainen ahdistuu?

Seuraavien vuosien aikana vietin useita hoitojaksoja eri osastoilla. Sain lääkkeitä, terapiaa ja sähköhoitoa. Kerroin hoitajalle itsetuhoisista ajatuksistani, minkä vuoksi jouduin suljetulle osastolle. Siellä tajusin, että pitää skarpata. En kuulunut lukkojen taakse.

Vähän vahingossa aloin purkaa pahaa oloani paperille tarinoiksi ja kuviksi. Se auttoi käsittelemään asiaa. Tajusin, että sairaus ja minä olemme kaksi eri asiaa.

Välillä vointini koheni ja pääsin kotiin, kunnes palasin taas hoitoon. Olen sairastanut ykköstyypin diabetesta 9-vuotiaasta. Masentuneena sokeriarvoni heittelehtivät, koska en jaksanut hoitaa itseäni.

Vuonna 2012 pääsin työelämään valmentavaan koulutukseen ja kulttuuripajaan, jota pitivät vertaisohjaajat. Kun toivuin, julkaisin runokirjan ja novellikokoelman, joissa peilaan tuntemuksiani. Suoritin myös media-assistentin tutkinnon vuonna 2016.

Lue myös: Väsymys, johon unikaan ei auta

Viimeisestä hoitojaksosta on viisi vuotta. Käyn Kelan tukemassa terapiassa ja syön pientä annosta masennuslääkettä. Menin juuri naimisiin. Voin paljon paremmin.

Teen kiinnostavaa työtä mielenterveysjärjestössä 12 tuntia viikossa. Aloitan syksyllä päihde- ja mielenterveystyön opinnot ammattikoulussa. Haluan kehittää mielenterveysalaa työkseni.

Sairaus vei ison osan nuoruudestani. Olisi pitänyt ymmärtää, että vauhti oli liian kova. Kun tulee huonoja hetkiä, saatan jossitella, miksi en tajunnut sitä. Toisaalta liian tunnollisena olisin ehkä sairastunut kuitenkin.

Nyt tunnen itseni hyvin: kuuntelen kehoni merkkejä ja osaan hidastaa. Huomaan hyvät hetket. Nautin niistä.

Olen mielenterveysaktivisti. Haluan poistaa stigmaa, joka näihin asioihin liittyy. Kukaan nuori ei saa jäädä ongelmiensa kanssa yksin. Niistä pitää puhua avoimesti.”

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehden numerossa 6/2019.